25.09.2022
Median tapa välittää tietoa ja vaikuttaa ratkaisuihimme on tänään koetuksella. Tärkein syy tähän ei ole toki sota Ukrainassa tai aiemmin pandemia sekä näiden vaikutukset, vaan sen oma valta ja sen käyttö vallankammareissa.
Ongelmana median kohdalla on sen kyvyttömyys vaikuttaa siihen talouteen, jonka ohjauksessa se itsekin toimii. Maailma ja sen mediat tukeutuvat helposti poliitikkojen ohjaavaan käteen, kun pandemia, sota ja inflaatio ovat uhanneet ja uhkaavat romahduttaa talouden rinnalla koko olemassaolomme oikeutuksen.
Mediavalta sokaisee jopa Nobelin voittaneet tiedemiehet, joiden tulokulmana on edelleen kyky olla mukana edes kerran näkyvästi julkisuuden valokeilassa. Ideologinen kamppailu etenkin talouden kohdalla edellyttää median tuomaa näkyvyyttä ja markkinoilta kerättävää rahaa. Tutkija ja tieteen tekijä kerää sitä sekä yksityisiltä yrittäjiltä ja elinkeinoelämältä että valtiolta samaan aikaan. Samalla sen lauluja laulat, jonka leipää syöt. Tätä on turha mennä kiistämään. Se muistuttaa noidankehää.
Esimerkkejä näistä valokeilaan pyrkivistä alan taiteilijoista ovat vaikkapa Milton Friedman oppeineen ja vuonna 2001 oman Nobelinsa voittanut Josef Stiglitz. Toinen haki rahoitusta vuosikymmenet konservatiivisen maailman lähteistä ja toinen tukeutuen vahvaan valtioon. Molemmat hakivat medianäkyvyyttä.
Oman aikansa tähtenä Ronald Reaganin ja Margaret Thatzerin aikalaisena esiintynyt Milton Friedman oli tuon ajan mediasuosikki ja media taas ylläpiti omistajineen neoliberalismiksi kutsuttua suuntausta. Se uskoi luonnollisesti markkinavoimien viisauteen ja määritteli medioineen tuon ajan elämää vuosikymmenet. Sen seuraaminen oli tylsää aikaa tutkijana valtion yliopistossa operoiden.
Poliittinen maailmankuva ja mediamme kertoi myös tutkimukselta odotettavan tuloksenkin. Kaikki näkyvimmät virat olivat poliittisia virkojamme eikä sitä edes mitenkään peitelty. Mitä merkittävämpi tuoli, sitä selvemmin se oli poliittinen valintakin. Media ei tähän puuttunut, päinvastoin. Vielä hetki takaperin se oli näkyvän poliittinen. Tässä ei ole toki tapahtunut muutosta seuraten Venäjän ja lännen medioitamme.
Käännekohdaksi muodostui hyvin muistamamme finanssikriisi ja vuosi 2008. Se oli myös aikaa, jolloin aloin vuosittain jakaa mediapalkintoja omalle mediallemme kotisivullani. Nykyisin se on tylsää ja vaatisi jakautuneen persoonallisuuden. Valtiolle palkkiot jaetaan demokratiassa vaaleissamme ja poliitikkoja on syytä myös arvioida onnistumisessaan. Venäjällä ja Kiinassa vaalit poikkeavat läntisistä, oletetaan. Median tapa toimia ja sen omistajat ovat idässä ja lännessä oma lukunsa. Markkinavoimien varaan rakennettu politiikka on ajautumista sellaisen mediavallan vietäväksi, jossa sokea taluttaa toista sokeaa.
Oman aikamme suurin ja eksistentiaalinen ilmiö on luonnollisesti ilmastomuutos. Se valtioiden on ymmärrettävät. Markkinavoimat eivät sitä ymmärrä. Lisäksi ne yhtiöt, jotka saavat poikkeuksellista hyvää tekemättä sen eteen mitään, johtuen vaikkapa sodasta tai ilmastomuutoksesta, eivät ansaitse ylimääräisiä voittoja. Näin vaikkapa windfall-verojen tulisi olla paljon laajempia kuin mitä ne nyt ovat. Median tapa pohtia asiaa on oma lukunsa.
Avainkäsite on kuitenkin valtio ja sen tapa toimia. Ei pelkkä sokea luottaminen markkinavoimiimme. Se edellyttää valtiolta toimia, joka merkitsee myös energiajärjestelmän uudelleenarviointia. Nyt olemme saaneet siipeemme oikein olon takaa ja ilman poliittista ohjausta. Media ei ole sekään toiminut ennen kuin jälkikäteen. Jälkiviisaus on imelää viisauden lajia.
Olemme varmasti viimeistään nyt huomanneet kuinka energiapula ja tuotantohintojen nousu, tarjontapuolen häiriöt nostavat kuluttajahintoja, joita ei voi korjailla markkinavoimia komentaen, kun työkalupakista ei löydy lainkaan tarjontapuolen välineitä. Media on tässä mukana vain huijaten, kuinka kaikki korjautuisi vaikkapa korkoja korjaillen, hintoja nostaen. Ei korjaudu. Medialla on aina oma lehmä ojassa.
Keskuspankkien tapa toimia nostaen korkoja lisää vain työttömyyttä ja kurjuusindeksi pahenee. Investointien kustannuksetkin nousevat jopa pyrittäessä korjaamaan tuotantoamme. Markkinavoimat eivät nyt toimi ja niin Friedman kuin oman aikamme Reagan ja Thatcher olisivat voimattomia. Sen sijaan media voi toimia edelleen ja oikaista valtioiden demokraattisesti valittavia edustajia päättäjinämme. Vaihtaa heidät käyttäen siinä omaa valtaansa.
Gallupdemokratia on oman aikamme median tuote sekin lännessä. Idässä demokratia toteutuu Ukrainan sodan ohjaamalla tavalla ja putinismia kumartaen. Venäjällä media on jotain muuta kuin lännessä.
tiistai 27. joulukuuta 2011
Vuosi 2011 oli poikkeuksellisen vilkas mediavuosi. Alkuvuodesta uutistarjonta ylitti perinteisen median kyvyn välittää globaalin maailman dramaattisia tapahtumia, joista Japanin luonnonkatastrofi ja islamilaisen arabimaailman vallankumousdomino olivat päällimmäisinä. Niiden taustalle jäivät maailmantalouden syvenevä lama ja euroalueen ongelmat, valmistautuminen omiin kevään vaaleihimme. Ja sitten tuli paukku Norjasta, norjalainen huuto, joka järkytti Pohjolan lintukotoa.
Ensimmäinen palkinto
Median kyky seurata globaalin maailman liikkeitä onnistui vuonna 2011 paremmin kuin edellisinä vuosina ja siitä oli tullut uuden mediayhteiskunnan selvästi ohjaava mahti myös järjestettäessä omaa valmiuttamme luonnonkatastrofin mahdolliseen laajenemiseen tai euroalueen kriisin hoidossa. Tämä näkyi erityisen selvästi oloissamme poikkeuksellisten eduskuntavaalien jälkeen ja hallitusta koottaessa tai pohdittaessa kansamme huolen aiheita.
Ne olivat nyt oikeita, todellisia pelkoja ympäristötuhoista, talouskriiseistä ja globaaleista katastrofeista, ihmisten vieraantumisesta ja syrjäytymisestä. Kun aiemmin kaikille ristiretkille ja mielettömille liikkeille ominaista olivat psykopaattien valtaannousu, nyt sellainen alkoi käydä liki mahdottomaksi. Johtajuutta oli, jos se sellaiseksi katsottiin tai myönnettiin.
Johtajuus katosi, kun kansalaisten media, sosiaalinen media, ei sitä sellaiseksi enää laskenut. Kun joukkorikollisuus ei tehnyt aiemmin yksilöstä rikollista, nyt tätä pohdittiin uudesta näkökulmasta, jossa kansakuntien riippuvuus ja kohtalonyhteys alettiin oivaltaa myös yksilötasoisena kysymyksenä. Sosiologia ja psykologia lähestyivät siinä toisiaan ja lääketiedettä, samalla kun biologia ja teknologia lähestyivät toisiaan uudessa hybridiyhteiskunnassa.
Ihmisten ajatuksia ei voitu muuttaa pelkällä retoriikalla, puhetaidolla, vaan opastamalle heidät näkemään asiat uudella tavalla. Kun sotien koristeellisuus katosi, hävisi myös niiden mytologinen vanha välineellinen kiinnostavuus ongelmien ratkaisijana, saati biologisena välttämättömyytenä.
Neljäs valtiomahti, etenkin sosiaaliset mediat viidentenä, olivat ottaneet niskalenkin vanhasta vallasta, vahoista puolueista. Gallupvaalien jälkeinen tapa rakentaa media-ajan hallitusta oli sekin sähköisten medioittemme visiomaa todellisuutta, liki innovaatiojournalismia ja painotti euroalueen kriisiä, vastuunkantoa uudesta globaalista todellisuudesta. Sellainenkaan mielipide ei ollut enää oikea ja pyhä, jonka puolesta oli aiemmin kuoltu.
Printtimedia taustoitti prosessia ja lopputulos oli odotettu medioita seuraavan suuren yleisön ymmärtämänä. Kansalaismediat välittivät tietoa, joka kertoi mitä tuleman pitää ja miksi. Draaman kaari kulki odotetulla tavalla ja johti odotettuun ratkaisuun. Siinä vallankäyttäjä paljasti itsensä kuvaamalla toista vallankäyttäjää. Ikään kuin ihminen, joka paljastaa oman luonteensa kuvatessaan toisen ihmisen paheita, juorutessaan.
Tämä koski myös vaalien tulosta, joka oli tiedossa jo kuukausia ennen vaaleja, ja tutkijoiden antamat ennusteet pitivät lopulta paikkansa liki täsmälleen vaalipiireittäin annetuissa ennusteissa. Niissä tekopyhät ihmiset vihasivat tekopyhyyttä ja ennakkoluulot ruokkivat tietämättömyyden lapsia kertoen, kuinka nyt eletään 1970-lukua.
Ero vuoden 1970 vaaleihin, jossa SMP ja populistiseksi luonnehdittu liikehdintä sai murskavoiton, oli valtava. Silloin sähköinen mediamme kertoi vielä vaaliyönä, kuinka tuota voittoa ei tullut lainkaan. Pohjoiskarjalainen pienviljelijä Eino Poutiainen ennusti täsmällisemmin kuin yleisradion ”rokonoosit” ja professori Risto Sänkiahon (Sdp) laatimat tietokoneohjelmat.
Kun nyt ei voitu olla enää veljiemme vartijoita, pyrittiin olemaan heidän teloittajiansa. Syntyi suomalainen käsite vihasta, vihapuheesta ja siveydestä, joka Aldoux Haxleyta lainaten, on seksuaaliperversioista luonnottomin ilmiö. Politiikassa, puolueissa, alettiin jälleen kerran puhua ja kirjoittaa aatteista ja periaatteista, kun elämä oli yhä kauempana niiden toteutuksesta. Syntyi mytomaanisia ilmiöitä ja niitä paettiin eskapistisiin liikkeisiin.
Takavuosista oli kuitenkin jotain jo opittu, ja vaalien suurin voittaja oli mukana medioitten suurten puolueitten pääesiintymisissä omiin galluptuloksiin nyt uskoen. Älyllistä epärehellisyyttä haluttiin näin välttää. Hyve määriteltiin ikään kuin tahdon vastaiseksi toiminnaksi. Tämä toiminta toi mukanaan kunniaa ja kunnia taas ruokki median turhamaisuutta. Uudelta vallankäyttäjältä tällainen oli odotettavaakin sosiaalisen median sivustoillamme.
Kun tulokset olivat odotettuja, gallupin mukaisia, myös hallitusneuvottelut tiedettiin jo etukäteen vaikeiksi ja että todellisia hallituspohjia jäisi käteen lopulta vain yksi uskottava vaikean euroalueen kriisin suomalaiseksi ratkaisijaksi ja taloutemme ohjailijaksi mahdollisen laman alkaessa. Alkoi vyörytys, jossa oli lopulta liki pakko hyväksyä toisissa ihmisissä ja poliitikoissa kaikki se sietämätön, jonka johtajat yleensäkin hyväksyvät omassa itsessään. Syntyi sietämätön hallituspohja ja ohjelma. Jatkossa voimme odottaa lyhyitä hallituskokeiluja ja vähin erin myös naisia puolueittemme johdossakin.
Kaikki eduskuntapuolueemme kantoivat samalla oman vastuunsa mediayhteiskuntamme tärkeimmän median, yleisradion rahoituksen järjestelyissä kiitettävällä tavalla. Tästä kaikesta on annettava ensimmäinen mediapalkinto suomalaista perinteistä mediaosaamista ja sen osa-alueita tukevalle poliittiselle ja taloudelliselle järjestelmällemme, sen kulttuuriselle osaamiselle. Vain Helsingin Sanomien päätoimittaja vaikutti jäävän osattomaksi tästä uudesta suomalaisesta hyveestä. Jos ihminen ei saa rangaistusta paheistaan, miksi hänen olisi saatava palkinto hyveistään, kysyttiin, ja ihan syystäkin.
Pienet ylilyönnit ja draaman kaaren tavoittelu kuuluvat medioitten keskeiseen näytelmään siinä missä viihteellinen osa mielenkiinnon ylläpitäjänä. Kokonaisuus säilyi kuitenkin ehjänä ja arvosana oli korkea vaikean vuoden viestinnässä. Kun joku on tekemässä jotain vastuullista, perustelee sitä rationaalisella järjellä, ymmärrämme hänen heti tarkoittavan sillä jotain epämiellyttävää ja pahaa.
Toinen mediapalkinto
Vuoteen kuului myös surullisia tapahtumia ja sellaisia, jossa median oma osuus oli mukana välittömästi tai välillisesti. Tällaisia pyrittiin rohkeasti oikomaan ja myöntämää niiden olemassaolo. Kun kahden edellisen vuoden teemana oli ollut keskustelu eliitin poliittisesta ja taloudellisesta vallasta sekä sen marinadista medioittemme kanssa, nyt tätä jatkettiin myös globaalisti. Media puuttui omiin heikkouksiinsa. Rikkaana ja eliitin mukana elämisen surkeus on sinä, että joutuu sietämään muita rikkaita.
Keskittynyt mediaomistus, sen koko ajan kasautuva taloudellinen ja poliittinen valta, konkretisoituivat kahdessa tapahtumassa. Ensimmäinen järjestettiin Britanniassa ja osana australialaisen mediamogulin valtakuntaa, sen skandaaleja, sekä toinen Italiassa ja siellä osana italialaisen pääministerin ongelmallista asemaa osana kriisiytyvää euroalueen ytimen uskottavuutta. Näin siitäkin huolimatta, että italialaisen ikääntyneen pääministerin huvit maksoivat kaikille vähiten.
Globaali media ja sosiaalinen media onnistuivat tässäkin tehtävässä nyt kiitettävästi. Australialainen moguli oli brittien kuultavana ja muutoksen mahdollisuus on jopa uskottava. Rikollisesta toiminnasta oli lopulta eniten hyötyä mediayhteiskunnan viestinnälle ja sen itsekritiikille myös meidän oloistamme oleellisesti poikkeavassa tiedotuksessa niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassa. Toki omaa mediaamme painoi edelleenkin vanha painolastimme toisen maailmansodan jälkeisestä ajastamme ja sen peittelystä. Vuosikymmen lisää ja aihe on otettu terapeuttiseen käsittelyyn.
Kun rahaa oli jo liian paljon, sillä ei ollut enää merkitystä, ainoastaan pelillä. Tuossa pelissä rikkaat halusivat päästä otsikoihin ja sinne päässeet taas rikastua. Näin tekemisenarvoinen jäi epämääräiseksi ja sitä tehtiin salaa ja ilman medioita, sosiaalisia tai epäsosiaalisia.
Italian kohdalla pääministerin ja mediamogulin ero oli medioitten painostuksen tulosta ja sisäistä mittavaa pyykinpesua myös mediatalojen ja konserninen sisällä, kulissien takana. Virkamieshallituksen kokoaminen oli suuren luokan kysymys ja teko, jossa mukana olivat etenkin Saksan ja Ranskan tekemä taustatyö. Tuohon soppaan suomalaiset eivät lusikkaansa panneet, vaikka siltä omissa medioissamme vaikuttikin. Käsitys siitä, että palkat maksaa työnantaja tai pankki, oli väärä. Palkan maksaa tuote.
Paineet Italiaan olivat monikansallisia ja mediamogulin kyky pysyä vallassa medioittensa tukemana ei ollut enää uskottava. Globaali talous oli tullut osaksi mediataloutta ja samalla hybridiyhteiskunnan tapa toimia kävi konkreettiseksi juuri sen teknologian kautta, tuotteen ominaisuuden voimalla, ei niinkään vain politiikan tai talouden tuloksena. Milton Friedmanin opit ja Joseph Stiglitzin järkeily lähestyivät toisiaan. Se ei vaatinut poikkeuksellista neroutta.
Mediamogulin oli erottava ja tilalle tuli professori, jonka olen tavannut joskus 1970-luvun puolivälin jälkeen, jolloin opastin Oulun yliopiston yhdyskunta- ja aluesuunnittelun opiskelijoita matkoillamme eurooppalaisiin kohteisiin ja etenkin italialaiseen käytäntöön tuottaa.
Myöhemmin se kohdistui lähemmäs Neuvostoliitoa ja siellä Kaukasian tapahtumiin ja sen poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin 1980-luvulla, venäläiseen tapaan tuhlata. Toisen palkankorotus oli siellä aina toisen hinnankorotus eikä kukaan tahtonut tehdä itse tuotetta. Neuvostoliiton hajoaminen ja Venäjän traumat olivat taustoitettu näkyvällä tavalla.
Ei välimereinen talous niin paljon Gruusian tai Armenian taloudesta poikennut. Velkaa otettiin yhdessä ohi Bkt:n antaman kansantalouden kasvun. Monelle raha maksaa aina liikkaa ja pelko siitä, että sen käyttämättä jättäminen johtaa menetyksiin, on Henry Fondan viisautta. Suuri omaisuus on aina suuri orjuuttaja hänen kaltaiselleen, oli kyse mistä tahansa talousmallista tai yhteiskunnallisesta filosofiasta. Tätä oma mediamme ei kuitenkaan kertonut.
Hybridiyhteiskunnassa sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet yhdistyvät vain osittain poliittisina ratkaisuina. Näitä jopa voimakkaammin vaikuttaa tiede ja sen sovellukset, sosiaalisen median lähettiläät ja sen omalakinen toimintastrategia, joka alkoi toteuttaa omaa maailmaansa rinnan vanhan yhteiskuntarakenteen kanssa 2000-luvun toisella vuosikymmenellä. Tästä vuosikymmenestä tulee erityisen mielenkiintoinen pohtien tulevaa vuosikymmentä ja sen ennakointia.
Muutoksen murrosvaihe ohitettiin jo edellisen vuoden aikana ja vallankumoukset Pohjois-Afrikassa ennustettiin toki tapahtuviksi alan tutkijoiden odottaessa vain ajankohtaa, dominoilmiötä. Alan julkaisuissa käytettiinkin juuri tuota käsitettä jo jonkin aikaa. Tästä tunnustus alan tutkijoillemme.
Samoin hybridiyhteiskunta (Hybrid Society) alkoi yleistyä ja korvata muita, lähinnä teknisempiä ja juuri mediaan ja informaatiovirtoihin liitettyjä käsitteitä, informaatioyhteiskunnan symboleja. Kiintoisaa oli, että omien tutkimusteni tulokset ja niiden tiivistelmä kohosi vuoden 2011 aikana kärkeen yli 1000 miljoonan alan julkaisun tai koulutusta ja tiedettä, yritystoimintaa, hyvää hallintoa suorittavien instituutioiden vastaavien julkaisujen ohi ja on siellä edelleen (Social media economy and strategy).
Se selittynee julkaisun tekotavalla sekä sen tulosten sovelluksilla sitä globaalisti levitettäessä. Samalla sen nosteessa kärkeen nousi neljä muuta prosessia kuvaavaa varhaisempaa julkaisuani (Arcrtic Babylon 2011, Ecological Cluster, Agropolis Strartegy ja Cluster art). Näistä klustereihin perustuvat rakenteet tulevat olemaan pinnalla myös 2020-luvulla. Tosin silloin jo hyvin konkreettisina toteutuksinamme myös globaalisti ja EU:n sisällä.
Kolmas mediapalkinto
Näin kolmas mediapalkinto on ohjattava sille prosessille, jonka taustalla on hybridiyhteiskunnan synnyn biologiset ja tekniset, toisiaan lähestyneet prosessit, sosiaaliset ja kulttuuriset ilmiöt, mutta etenkin tieteen itsensä käyttämät välineet ja niiden integroituminen lähemmäs sitä sosiaalista ja taloudellista rakennetta, jota palvelevat myös ikivanhat dogmit, mytologiat, uskomukset, uskonnot sekä lopulta tieteen ja taiteen tapa muuttaa nämä käsitteelliseksi yhteiseksi kieleksemme, tänään digikielen symbolein.
Sen selittäminen vanhoilla symboleilla, informaatioajan ja yhteiskunnan käsitteillä, ei kerro mistä on kysymys. Se aiheuttaa myös odottamatonta hämminkiä etenkin Venäjällä muistona Neuvostoajoistamme. Aihetta ei ole siellä käsitelty psykososiaalisena ilmiönä juuri lainkaan. Se muistuttaa hiven toisen maailmansodan Saksaa traumoineen. Hitlerin valtaannousua.
Pääosa uusista mukana olevista kulttuureista ja ihmisistä ei ole erityisen informatiivisia, ei edes luovia ja innovatiivisia tavalla, jonka itse pragmaatikkoina tällaisiksi ymmärrämme. Palkan suuruus ei mittaa kaikkialla arvostusta eikä raha ole arvon mitta.
Vastaavasti köyhyys kannustimena on kehno väline ja varojensa mukaan elävä eliitti kärsii usein vain mielikuvituksen puutteesta. Bernard Shaw’ta siteeraten on herrasmies, joka elää ryöstämällä köyhiä. Globaalissa taloudessa, sosiaalisen median arjessa, monella ei ole muuta rikkautta kuin elämä itse, jossa tieto opettaa yhä useamman nauramaan, raha tanssimaan.
Kunniamaininta
Ihminen oppii yleensä epäonnistumisesta, negaatioista, ei niinkään menestyksestään. Se on lajin tapa pysyä hengissä, osa evoluutiotamme. Positiivinen kokemus voi toistua usein ja sen kokeminen ei vie henkeä siinä missä kerran jäihin uppoaminen, väärän kasvin syöminen. Näin kehnot kokemukset on palkittu jo poistamalla sen kokeilijat jatkamasta lajiaan.
Norjalaisten surullinen kokemus sai suomalaiset mediat toimimaan tavalla, jossa mukana oli jo annos kansallista kokemusta, omaa surutyötä koulusurmiemme kohdalla. Pieteetti suhtautuminen norjalaisten suruun oli oppimista, jossa mikään ei lopulta kouli kansakuntaa niin hyvin kuin oma menetys, pohjaton suru.
Menneen vuoden aikana media opetti meille vilpittömyyttä, lahjomattomuutta, vaatimattomuutta, ystävällisyyttä, viisautta ja ihmisrakkautta. Jäljelle luokkayhteiskuntaamme jäi lopulta vain kaksi luokkaa: ensimmäinen luokka ja luokattomat. Tästä opista kunniamaininta.
Se että kansakunta mainitaan myöhemmin maailman onnellisimpana, on kaiken tämän edellä kirjatun yhteistä tulostamme. Siitä voimme olla yhdessä ylpeitä. Se on luvallista, ei ylimielisyyttä ensinkään, ellei sitä sellaiseksi päästetä. Tähän ansaan pragmaattinen kulttuuri tuskin erehtyy.