Olemme palanneet ties monennenko kerran sitten Urho Kekkosen aikojen pohtimaan, onko poliitikko henkilö, joka kertoo mitä media kirjoittaa ja mistä toimittaja tietonsa hankkii. Perustuslaki unohtuu mutta niin myös valiokunnan työn luonne perustuslakiamme ymmärtäenkin ja juristien kieltä käyttäen. Ei poliitikon hankkimaa omaa emotionaalista kieltämme ja sen murteita.
Median merkitys vallan vahtikoirana on Suomessa uusi ilmiö. Vielä Kekkosen aikana ja maakuntalehtiemme toimiessa puolueensa pää-äänenkannattajina uutiset olivat poliittisia, maakuntalehden puolueen näköisiä, jolloin Kekkosen myllykirjeet saattoivat lähteä hyvinkin olemattomasta toimittajan hairahduksesta pienessä maakuntamediassa.
Sosiaalisen median myötä samalla kansan oma ääni pääsi valloilleen ja sitä on nyt kauhisteltu. Kansan ääni kun on kärttyisä ja sanan vapaudella on ymmärretty myös sellaisten sanojen käyttöä, joista löytyy erityisen suuri kokoelma Australiassa aiheeseen tutustuen.
Aikanaan vankisiirtoloina toimineet alueet ovat syntyneet rikkaan kielen käyttäjiksi ja tapaa tällaista myös kulttuureissa, jotka eivät ole täysin suvuttomien sanojen ja lunnon ääntä matkivan kielen kautta syntyneitä, onomatopoeettisia. Luonto kun ei juurikaan tunteile, saati kiroile. Luonto lakeineen on eri asia kuin ihminen omine lakeineen ja tiedekin voi olla induktiivista tai deduktiivista. Toki paljon muutakin mutta tämä vedenjakaja on poikkeuksellisen merkittävä.
Ei sanoja pidä pelätä eikä niiden vapautta koko ajan varoa saati kauhistella. Kansan käyttämä kieli ja sen mielipiteet eivät sittenkään ole kyvyttömiä sanoa myös poliitikolle epämiellyttäviä totuuksiakin. Lisäksi tämän päivän totuus on huomisen valhe. Kärsivällisyydellä on rajansa silläkin ja jos et mene liian pitkälle, se on sanojen maailmassa pelkuruutta.
Ihminen joka pelkää kärsimystä ja jopa sanoja, kärsii jo siitä mitä pelkää. Suomalaiset on koulutettu pelkäämään jo luontonsa ankaruuden seurauksena. Mikään ei ole niin kauheaa kuin pelko ja ainut asia mitä pelkään on juuri pelko rumine sanoineenkin.
Poliitikon medialle antama kurinpalautus on lopultakin hyvin suomalaista ja sosiaalisen pääomamme sisäistämää tunteiden hillintää ja aavistus juuri menneen maailman pelostamme. Tolkun ihminen miettii mitä sanoo tai kirjoittaa ja viisas ei virka mitään.
Lapsena muutimme kaiken vaikkapa kontinkieleksi ja niiden tunnesisältö tunnesanoineen katosi ja kukaan ei voinut tuntea tulleensa loukatuksi. Näin me teimme todellakin lapsena ja muistutimme myöhemmin poikaa peltirumpunsa kanssa. Emme olisi halunneet kasvaa aikuisiksi tylsine sanoineenkin, usein loukkaavasti käyttäytyenkin.
Presidenttimme on Salossa syntynyt juristi ja työskenteli nimismiehenä Forssassa, Hämeessä ja jo varhain teollistuneen yhdyskunnan maalaiselämässä. Murrealueet Salon, Someron ja Forssan suunnilla ovat harvahkoista sanoistaan arvoja ja normeja rakennelleita ja poikkevat siinä hivenen itämurteistamme. Savolaisena en sanoisi aina kaikkea sitä mitä hämäläinen sanoo tai jättää kokonaan sanomatta. Miten sanot jos ei ole sanojakaan. Monen miehen kohdalla niitä on vain kymmenen- tai parikymmentätuhatta, kun taas puheliailla naisilla Savossa hyvinkin yli 50 000 ajattelun ja juoruilun lähteitämme.
Vuosien, vuosikymmenten jälkeen sen on oppinut sietämään eikä loukkaannu Sakari Topeliuksen kuvaamaan hämäläiseen kielenkäyttöön. Toisen savolaisen ilkeilyä sen sijaan on vaikeampi sietää. Se kun on pahimmillaan tahallista ja pyrkimyksenä nauraa toiselle ihmiselle silloin, kun sanan käyttäjä on luonteeltaan pahansuopa ilkeilijä ja elämäänsä pettynyt. Topelius huomasi hänkin tämän jyrkän eron sanojen käytössä ja vertasi hämäläisiä kiven pyörittäjiin, ei niinkään sanojen.
Karjalaisten evakkojen runsas muutto seudulle on hivenen muuttanut myös kieltä ja sen käyttöä, jolloin samalla myös talouden ja sosiaalisen elämän käsitejärjestelmätkin rikastuivat. Politiikassa ja vallan käytössä siitä syntyi muutakin kuin takavuosien kuvitelma, jossa miehet pelaavat pelin ja naiset vain näkevät myöhemmin tulokset. Tämä muutos oli Hämeessä suurempi kuin Savossa.
Vähin erin opittiin antamaan arvoa myös sille, mitä on saavutettu, ei vain sille josta on puutetta ja se myös sanoiksi virkkaen. Sen havaitsee tänään myös hämäläiseksi kutsutussa puheenparressa, jossa on nyt mentävä yli sellaisten rajojen, joiden takana on kuvitelma mahdottomasta, saavuttamattomasta. Se on Hämeessä vaikeampaa kuin Savossa tai Karjalassa.
Näin toivottomia tilanteita ei enää kielessä ja sen kantimissa olekaan, on vain toivottomia tai avuttomia ihmisiä. Juuri tämä havaiten kouluissamme alkoi syntyä kuvitelma elämänurasta, joka oli poliitiikassa julkinen, mutta lahjakkuus syntyi lopulta hämäläisessä hiljaisuudessa. Juuri tässä karjalainen ja hämäläinen sana ja sen käyttö poikkesivat toisistaan. Näin myös kiusaaminen ja sen psykososiaaliset seuraukset ovat nekin kielen kautta korjattavia kulttuurisia erojamme, virhekäyttäytymistä.
Tämä edellä kuvattu oli kuitenkin muuta kuin savolainen tapa vältellä negaatioita ja pyrkiä selvittämään vastaantulijan taustat, kuunnella enemmän kuin puhua, puhua joutavia ja houkutellen vieras avautumaan jopa hämäläisenä ja karjalaisena savolaiselle. Sellaisen alueen ihmiselle, jossa vesistöt yhdistivät, eivät erotelleet, saaret olivat nekin sisäkkäisiä eikä niitä voinut linnoittaa. Oli selvitettävä kuka matkaaja oli ja millaisissa aikeissa loukkamatta häntä samalla.
Raja, luonnon muokkaama vedenjakaja, kulki idän ja lännen välissä ja vielä luonnonkin jakaessa sen valuma-alueineen kahtia. Ei vain miekalla piirtäen vuosituhansiksi. Niinpä kieli syntyi näillä alueillamme luonnon kautta ja on meillä samalla myös poliittinen, idän ja lännen, etelän ja pohjoisen yhdistämistä hakenut.
Läntiseen ja Lounais-Suomesta syntyneseen kieleen, Agricolan kokoamaan, liitettiin itäisen ja pohjoisen alueen murteellisia sanojamme, tunnesanojamme, Lönnrotin kaltaisten keräämiä, joilla me ajattelimme, viestitimme ja jopa näimme unemmekin. Karjalassa sellaisia unia, joita Hämeessä ei nähty lainkaan. Kirjoitin näistä ensimmäisessä väitöskirjassani enemmän kuvatessani samalla paikkaleimautumisesta, lapsena hankitusta, erotuksena sepitteellisiin aluehenkiimme, usein poliittisiin rajoihimme, kuntiin ja maakuntiin vaakunoineen. Tänään ymmärrämme toki myös geenien merkityksen.
Nyt mukaa on myös yhä enemmän etenkin englannista haettuja lainasanoja ja siellä taas monet uskovat enemmän onneen kuin syyhyn ja seurauksiin. Vain lordien kieli muistutti omaamme, jossa osataan olla hiljaa oikealla hetkellä ja samalla tyylikkäästi myös kadota maisemista.
Kieli kasvaa sekin koko ajan suuremmaksi, emmekä me kehity, jos alamme viljellä kovin köyhää kieltä. Kieli ja puheemme, kirjoittamamme, on ajatuksen äiti, ei koskaan sen palvelija ja paras kuulijakunta, lukijat, ovat älykkäitä, hyvin kasvatettuja ja politiikassa vähän juopuneitakin. Jos ei muusta niin omasta vallastaan tai poliitikon taitavasta retoriikasta, puhujan taidoistaan.
Etenkin papeille tätä oppia annettiin Suomessa jo hyvin varhain sekä osana pyhiä kieliämmekin. Omassa sukupuussanikin on tällaisia yliopiston opettajiakin, professoriksi kutsuttuja. Luostarilaitoksesta ylläpitäneille ja sinne veronsa maksaneille tämä kuului osana kulttuuriseen kasvuun ja koulutukseen sekä hyvinvointivaltion alun rakennepuihimme.
Sanat ja niiden tuoma valta ovat lopulta paljon tärkeämpää kuin niihin piilotettu suosio. Jokainen kunniallinen mies häpeää sanojaan ja niiden tuomaa valtaa, jonka alaisena lopulta myös elää ja sen myös oivaltaa. Neroina pitämiemme sanoissa on taas aina pisara hulluutta ja jos sellaista ei ole lainkaan, sellaisella ihmisellä ei ole myöskään vihollisia, kiusaajia koulussa tai työpaikoillamme, politiikassa.
Viisaana pidetty sanojen käyttäjä johtajana antaa tämän neroutensa, omien vanhempiensa erehdyksen, äänestäjilleen anteeksi ja palvoo omaa neroudeksi kutsuttua hulluuttaan joskus jopa lyyriseen kieleen erehtyen, sävelistä eläen. Politiikan, kulttuurin ja tieteen sekä taiteen rajat ovat kuitenkin ikään kuin veteen piirrettyjä viivoja eikä niihin tulisi suhtautua kovin vakavasti medoittemme sivuilla poliitikoistamme samalla kirjoittaen.