Tämä juttu on kirjoitettu vuosikymmen takaperin. Sitä on kuitenkin luettu tänäänkin paljon. Miksi? Koska se ei ole vanhentunut ja nyt tiedämme kuinka Pekka Hyvärinen poistui paikaltaan ovet paukkuen hänkin. Tunsin koulukaverini hyvin ja juttu oli sarkastinen. Suomalaiset eivät ymmärrä sarkasmia. On aika oppia. On muutakin huumoria kuin ironiaa ja satiiria. Samalla terveisiä lukioaikaisille kavereille. Yliopiston mukanaan tuomat kaverit ovat jo pääosin oppilaitani. Osa jo eläkkeellä.
Jouduin 23 vuotiaana aloittamaan opettamalla itseäni vanhempia suuren ikäluokan ehdottoman raittiita ja 1940-luvulla syntyneitä ikäluokkiakin yliopistossamme. Muutos oli valtava kun mukaan tulivat 1970-luvulla syntyneet ja vielä suurempi, kun ikäluokka oli 1990-luvulla syntyneet. Nämä 2000-luvun lapset ovat aikuistuessaan melkoinen yllätys 1940-luvulla syntyneille.
He kun osaavat jotain sellaista, josta tuon ajan lapset, sotiemme aikana ja heti niiden jälkeen syntyneet, eivät voineet nähdä edes unta. Unet kun nähdään verbaalisina ja hermeneuttisina ilmiöinä nekin. Takaraivosta tulevat liskounet ovat oma lukunsa. Freud ei niistä kirjoittanut mutta Jung hänen oppilaanaan sentään mainitsi. Ja nyt digiaivot hallitsevat nekin robotteina. Tätä kieltä me kuitenkin nyt hallitsemme ja panemme Yhdysvaltain kongressissa sen osaajat mukamas vastaamaan megadatan käsittelystä ja algoritmeja rakentelevat robotit, digiajan aivot, vastuuseen synneistämme. Se on kova haaste kongressimiehelle tai suomalaiselle kansanedustajallemme, senaattorille tai mepille. Ei Timo Soini ja kumppanit juokse pika-aitoja, maratonia saati keksi ruutia.
On toinenkin syy miksi juttua on luettu. Elämme vaihetta, jossa sosiaalinen media ja sen lippulaiva on pantu vastaamaan teoistaan Yhdysvalloissa kongressin kuultavaksi. Mediavahtikoira on iskenyt hampaansa sosiaalisen median kimppuun. Samalla se hätyyttele kansanmediaa, populaa, populismin juuriamme. Se liikkuu vaarallisilla pimeillä vesillä esiintyen mukamas demokratian ja sananvapauden puolesta. Lisäksi se tapahtuu metoo -aikana ja hetkellä, jolloin Ruotsin Akatemialle käy huonosti sillekin. Sen korruptio ja synty alkaa tulla meille tutuksi.
Kirjoitin eurooppalaisten akatemioitten synnystä kirjassani Arctic Babylon jo hyvin varhain. Se ei ole kaunista asiaa meidän muistella samalla, kun pommit putoilevat vanhan Babylonian suuntaan ja raunioittavat sitä. Katsomme vanhan imperialistin peiliin ja näemme sieltä oman kulttuurimme kuvan ja sen rumat juuret. Ruotsin Akatemia ja Nobelin uhraus ruuteineen on siitä pieni hinta.
keskiviikko, tammikuu 23, 2008
Mediavahtikoira
Mediavahtikoirasta visioivaan oivallukseen
Journalismi ja media ovat saaneet kritiikkiä. Hyvää journalismia valvoo Julkisen Sana Neuvosto, JSN.
Julkisen sanan neuvoston uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Pohjois-Savosta syntynyt toimittaja-mediayrittäjä Pekka Hyvärinen. Hänen edeltäjänsä Jakob Söderman ja Kalevi Kivistö jättivät tehtävän kesken kaiken. Molemmat eläkeläistyneitä maaherroja.
Se kertoo kaiken Julkisen sanan neuvoston merkityksestä median itsensä kokoamana valvojana itse itseään valvoen. Siinä toteutuu oikeus ja demokratia, kaikki suomalaisen yhteiskunnan hyveet. Näistä hyveistä tunnetuin on valvoa itse omia tekojaan ja se löytyy Vanhasta Testamentista. Kaikki eivät siihen aina kykene ja median kohdalla kansan luottamus näyttäisi viimeisten tutkimusten mukaan vähentyneen. Kansalaiset eivät kuluttajina usko vaikuttavansa enää median sisältöön juuri lainkaan ja ehkä näkyvin perinteinen media (iltalehdet) näyttäisi olevan vain viihteen väärtti. Siihen luottaa vain 15 % suomalaisista, Helsingi Sanomiin sentään vielä 65 %. Median yleisarvosana on tyydyttävä. Se on välttävää parempi.
Hyväristä tehtävä ei huimaa. Hän on toiminut Suomen Kuvalehden ja MTV 3:n uutisten päätoimittajana. Vuonna 1996 hän jätti kuukausipalkkaisen työnsä ja siirtyi yllättäen viestintäyrittäjäksi ja alan kouluttajaksi. Koulutusta saivat etenkin maan suurimmat firmat ja pörssiyhtiöiden suuret päättäjät. Ne jotka omistavat median, markkinoinnin ja mainonnan. Tutkimuksen mukaan juuri nämä mainittiin ensimäisenä, kun kysyttiin median todellisista vaikuttajista.
Vanhalla medialla väitettiin olevan liikaa valtaa vanhempien ikäluokkien vastauksissa. Sen mielestä sen lauluja laulat jonka leipää syöt. Nuoret saavat tietonsa uusmedioista ja voivat vertailla ja valita koko ajan kriittisesti.
Istuin Pekka Hyvärisen kanssa Iisalmen lyseossa opiskelemassa yhdessä Fiasco-teatterin muiden suurten hengenjättien kanssa. Immo Kuutsalla oli luokanvalvojana raskas mutta kiitollinen tehtävä. Mukana kun oli myös tuleva kuplettilaulaja Jaakko Teppo, hieman vanhempana Keijo ”Keke” Rosberg ja Seppo Kääriäinen, Isä Panteleimon ja monia muita.
Meitä oli silloin runsas 40 samassa luokkahuoneessa pelaamassa ”jätkänshakkia” ja syömässä eväitämme. Kilpailu Pekan kanssa oli armoton etenkin matematiikassa, äidinkielessä mutta ennen kaikkea shakkimestaruudessa. Se oli kuin Stefan Sweigin shakkitarinasta suljetussa yhteisössä, jonka ikkunoissa oli kalterit. Pekka kirjoitti kirjan ”Minä ja Lootin vaimo”, Eino Säisä tätä osuvamman kirjan opettajien elämästä pikkukaupungin idyllissä. Pekan tehtävää voi nyt kuvata joko hänen oman kirjansa kautta tai pelaamassa peliä, jonka ruudut heijastuvat kaltereiden ikkunoista, pelinappuloina leivänpaloista muovaillut välineet. Kun mediasta on kyse vastassa on aina ”ei kukaan”. Sellaisessa pelissä ei voi voittaa, ei pelata itseään vapaaksi, ei vilkuilla taakseen.
Pekan matka Savon Sanomien kesälomatoimittajasta monipuoliseksi mediamieheksi oli odotettu. Helsingin Sanomat kuvaa häntä lupsakaksi ja sanavalmiiksi savolaiseksi. On saatu keskustelukykyinen ja osallistuva puheenjohtaja. Hän jos kuka tuntee median kriisin, toimittajien työtavat sekä poliitikkojen halun puuttua median ohjaukseen. Aikanaan presidentti Mauno Koivisto antoi sopulilaumasta lausuntonsa vain Hyväriselle.
Presidenttiä ei saanut tulkita väärin. Savolainen osasi tulkita varsinaissuomalaista murretta sen jälkeen kun Mikael Agricolan Turun murretta oli muutettu itämurteitten suuntaan. Tämän hermeneuttisen osan Hyvärinen hallitee suvereenisti. Tässä tehtävässä se ei kuitenkan yksin riitä. Pekan heikkous oli matematiikka. Keijo Rosbergin miltei kaikki. Auton ajamisessa siitä on apua. Keskittyminen olelliseen helpottuu. Konvergoivasta ihmisestä ei saa divergoivaa enää keski-ikäisenä.
Kolumnistin tehtävät Pekka joutuu jättämään Aamulehdessä ja Radio Ylen Ykkösessä jääviyssyistä. Se on vahinko. Toisaalla nyt tarjoutuu tilaisuus vastata huutoonsa. Julkisen sanan neuvosto on median itsensä ylläpitämä elin. Sen johdossa ei voi oikein istua median työtapoja tuntemattomat ihmiset. Ehkäpä nyt kolmannella kerralla lopultakin onnistaa. Parempaa valintaa media ei olisi kuitenkaan voinut tehdä. Kolmatta kertaa kausi ei varmasti katkea riitaisasti kesken. Siitä pitää huolen median oma kriisi ja katoava uskottavuus.
Mediavahtikoira pyrkiikin löytämään uskottavuutensa ja profiloituu uudella tavalla ja ajan vaatimusten mukaan. Pelkkä poliittinen tai mediaosaaminen eivät riitä. On tunnettava myös rahoittajien näkökulma. Kuluttaja on siirtynyt jo uusmedioiden kansainväliseksi käyttäjäksi eikä elä harhaisessa maailmassa.
Tutkimusten mukaan luottamus mediaan on vähenemässä ja omaa osuuttaan kuningas kuluttaja pitää miltei nollan arvoisena.. Sitä tuskin voi palauttaa eikä se auta taloudellisessa kriisissä. Pelinappulat on muovattava edelleenkin leivästä. Stefan Sweigin shakkitarinan nappulat ovat samat kuin ennekin. Vain sosiaalisen median ja kansalaismedian (popula) nappulat vaihtuivat digiajan leipään ja megadatan käsittelevään algoritmiin. Siitä Hyvärinen ei voinut nähdä Iisalmessa edes unta kirjoittaessaan Lootin vaimosta. Seppo Kääriäistä kouluttanut tamperelainen professori Risto Sänkiaho kompuroi vaaliyönä keväällä 1970 SMP:n pienviljelijän Eino Poutiaisen ”rognoosien” kanssa ja hävisi. Populismi ei totellut vasemman laidan oppeja ja prosentteja. Ei tottele nytkään algoritmeineen.
Suurin muutos tulee tapahtumaan keskustelussa median asemasta ja sen tilasta. Julkisen sanan neuvosto ei enää ratko pelkästään yleisön antamia kanteluja tai piispojen lausuntoja etukäteen siitä, mitä suuret mediat ohjelmistoonsa ottavat. Ennakkosensuuri häviää silloin, kun sitä ei oikeasti enää voi järjestää internetin sisälle. Mitä entiset maaherrat siellä tekivät? Eläkkeellä olevat poliitikot? Tuskin he uskottavuutta lisäsivät mediaan omine algoritmeineen ja digiaivoineen. Kun ei ymmärrä niin ei ymmärrä. Timo Soini ei kansalaismediaa alistunut koskaan edes käyttämään. Se oli hänen kokemanaan alistumista kansan tahtoon ja kieleen, populan pulinaan, epäsosiaalinen ilmiönä.
Paljon perinteistä mediaa vaikeampi asia on poliittinen ja demokraattinen, sanan vapauden hyväksyvä suhde uusmediaan ja sen merkitykseen suhteessa perinteiseen tiedon tuotantoon ja jakoon. Vielä tätäkin vaikeampaa on kansainvälistyvän median suhde nuoriin ikäryhmiin ja vanhenevan kansan suhde omiin medioihinsa ja niiden rahoitus.
Kotimaisten pörssiyhtiöiden viestityksen kouluttaja joutuu ratkomaan sellaisia linjauksia, joita median tutkijat ovat eniten pelänneet. Näistä suurin on raha, kotimainen ja ulkomainen koditon vaikuttaja ja sen merkitys tiedotuksen sisällöntuotantoon, tiedostuspolitiikan suuntaan ja rumaan sanaan korruptiosta.
Kun pörssit notkahtavat, media vaikenee. Mitä tekee silloin mediavahtikoira, viestintäyrittäjä ja pitkän päivätyön tehnyt mediapäättäjä. Toimittaja Jouni Tervo (HS 22.1) olettaa hänestä tulevan television keskusteluohjelmien oivallisen vakiovieraan.
Näin mediavahtikoirasta tulee samalla vaikuttaja ja taustojen oivallinen kertoja. Sen Hyvärinen osaa edeltäjiään kirkkaasti paremmin ja on heitä uskottavampi. Vaikkei olekaan entinen maaherra, menneen maailman politiikan tuote saattohoidossa. Sellaiseen osaa vanha media ei halua joutua. Sellainen rapauttaisi yhteiskunnan demokraattisen perustan. Kuka nyt haluaisi seurustella Lootin vaimon kanssa?