Mediavalta ja vanhan vallan kiusatut
Tämän päivän Helsingin Sanomia (10.9.2021) lukien sekä seuraten samalla viikonlopun alun juuri 95-vuotta täyttäneen Ylen uutisointia, sen uutisten jälkipuntia, mukaan on saatu 1940-luvun edustaja, 1970-luvun edustaja sekä 2000-luvun milleniaalit pohtimaan, miltä maailma näyttää juuri tänään. Se ei onnistu nuoremmalta, jolla ei ole taustaa verrata sitä useamman sukupolven edustajan ja etenkin aktiivisena toimijana, toimittajana vertailua suorittaen.
Aihetta pohtivat erottuvat jo pukeutumiseltaan ja habitukseltaan joko näytellen eläkeikäistä toimittajaa napitetussa villatakissa värjötellen, viisikymppistä suomalaista miestä puettuna liian pieneen pukuun ylipainoisena napit auki Eurooppaan eläjänä, ja hiven nuorempaa kolmeakymmentä lähestyvää naista viisikymppisenä tätä peilaten. Etenkin nuorempien kohdalla vaatetus on haettu ylen omasta vaatekaapistakin ja on luonteeltaan koominen.
Paikalle on kutsuttu toki myöhemmin myös uskottavuutta lisäävä toimittajien ohella joku poliittinen henkilökin. Näin narraatio kerrontana etenee myös Suomen geopoliittiseen asemaan, eikä vain keskustan ja vihreitten vajaan vuorokauden budjettia viivyttäneeseen mutapainiin. Se meni ohi ilman suurempia vaurioita ja seuraava näytelmä lähestyy alue- ja maakuntavaalien myötä. Jostakin syystä myös tulevat presidentinvaalit kiinnostavat ja haetaan vanhojen partojen lisäksi myös uusia haastajia kehään.
Nämä monet kisat jo käyneet alkavat olla kasvoina kuluneitakin, jolloin aika on ajanut auttamatta ohi kunnon uutisen rakentelun. Uudet tuoreet kasvot lisäisivät vaalien kiinnostavuuttakin. Kun itse kisoihin on aikaa saman verran kuin seuraaviin Pariisin olympialaisiin, kuka nyt tässä vaiheessa olisi iskukunnossa edellisten kisojen juuri päätyttyä jossakin Tokiossa ilman yleisöä. Pandemian vielä raivotessa ei tulevaa presidenttiä Suomeen valita.
Media käy koko ajan pienessä maassa sellaisten kasvojen esittelyyn, jossa syntyy vaikutelma ”vanhan vallan kiusatuista”, jolloin niiden tuoreus ei ainakaan vuosikymmenet tätä teatteria seuranneita oikein enää jaksa nostaa suuria tunteita. Hybridit ja kyberturvallisuus ovat vanhoja käsitteitä nekin, eikä rajoillamme parveilevista vieraitten valtojen sotaharjoituksistakaan ole enää oikein uutisen aiheeksi kolmen vuoden kuluttua.
Vielä vähemmän kristillisten menneen maailman johtajan anteeksipyyntö Paavo Väyryseltä loukkaavista sanoista tai vielä etäämpänä meistä anteeksi pyytelevän Afganistanin entisen presidentin aiemmasta karkumatkastaan kerrottuine uutisineen miljoonineen Talebanin joukkojen vyöryessä Kabuliin.
Mies oli antropologian professorina Yhdysvalloissa, josta hänet oli aikanaan värvätty Afganistaniin. Tällaisiin liikkeisiin Suomessa ei ole oikein totuttu presidentin virkaa täytettäessä. Ellei nyt sellaisena pidetä maanpaossa Siperiassa olleita tai Venäjän ruhtinaskuntaa aikanaan palvelleita myöhempiä marsalkkojamme.
Tämä sama ilmiö oli esillä myös ennen menetetyn vuosikymmenen käynnistymistä ja kirjoitin siitä myös kymmeniä artikkeleja ja myös kirjan luettavaksemme muuallakin kuin Suomessa. Oletan että kirjojani on myös luettu, siinä missä sen esseitänikin.
Tuolloin niitä kirjattiin luetuksi jo useampi miljoona kertaa saman vuoden ajalta päivittäin laskureita seuraten. Vielä 1990-luvulla tämä seuranta oli mahdollista hyvinkin yksityiskohtaisesti ja osana omaa tutkimustani. Siis aikana ennen mobiililiittymiä ja alustoja, joita nyt terrorisoi joukko aggressiivisia maalittajia ja oman aikamme mediasotaa käyviä työttömiä tyhjäntoimittajia.
Palataan siis aikaan, jolloin jotain tapahtuikin ja sillä oli merkitystä tämän ajan tapahtumiinkin ennen menetettyä vuosikymmentämme. Pandemia ei vienyt kaikkea huomiotamme ja maailmaa rakenneltiin aivan oikeitten ihmisten ja heidän saavuttamiensa todellisten tulostenkin voimalla.
Sen päälle kun on viisaampaa rakentaa, kuin kymmenen sellaisen hallituksen, jotka elivät vain keväästä syksyyn ja hämmensivät kuntauudistustaan, maakuntamallejaan ja sote soppaansa sekä jättivät Timo Soinille kumppaneineen pelilaudalle täysin avoimen paikan mellastaa, ilman mitään ideologiaa tai taloudellisesti uskottavaa sanomaa, kuinka maata rakentaa ja kuntia panna kuntoon, maakuntia valmistella osaksi ikäihmisten ja myös huostaan otettavien lasten sosiaali- ja terveysmenojen hoitajiksi.
Työttömiä oli heitäkin liki kymmenkertainen määrä verrattuna Veikko Vennamon aikoihin ja Urpo Leppäsen hoitaessa työministerin salkkua. Kyllä silloin oli tehtykin jotain ja hoidettu maailman onnellisimman kansan perusta, josta ei pidä nyt päästää otetta hupsujen kinastellessa olemattomasta aiheesta takavuosien maalaisliitto-keskustan ja punavihreitten mutapainissa. Oikeasti sellaista ei ollut olemassakaan muuna kuin mediailmiönämme, teatterina, jollaiseksi sen myös pääministeri, aivan oikein, tulkitsi ja siirsi ulos hallituksen työtä häiritsemästä.
perjantai 5. marraskuuta 2010
Mediakratia ja vanhan vallan kiusatut
Yhdysvaltain presidenttiä Barack Obamaa kiusaa konservatiivien republikaanien pimein siipi ja epäily kiusaamisen aiheesta siirtyy yhä lähemmäs hänen ihonväriään. Obama on eristetty ja yksin, taloutta elvytetään 600 miljardin sellaisella globaalilla kiusanteolla, jonka vaikutuksia me eurooppalaiset emme voi tietää. Mediat kertovat meille mistä voisi olla kyse sekä päättävät kansalaisten ja poliitikkojen puolesta. Tämän ilmiön nimi on mediakratia, mediavalta, ja siinä mediat ovat haastaneet kansanvallan ja sanelevat sen toiminnan. Siinä 600 miljardia saattaa olla köysi, jolla työnnetään eikä vedetä, kuten Helsingin Sanomien päätoimittaja (HS 5.11) asian oikein tiivistää.
Ruotsin kuningasta kiusataan 1980-luvun synneillä ja heteromiehen käytöksellä jatkettuna vielä seuraavankin vuosikymmenen puolella. Hovi taiteilee, kuinka tästä median kohteeksi joutumisesta voisi selvitä entistä pääministeriä Matti Vahasta viisaammin lähtemättä oikeustaisteluihin omassa naisasiassaan. Kiusaaminen on kuin Tiger Woodsin kohdalla tapahtunutta ja sen seuraukset me muistamme. Mies katosi golfkentiltä ja hänet korvaisivat ihka tavalliset tusinapelaajat, tavalliset syntiset heterot ja homot. Heteromiehenä tiikeri oli kiusaamisen kohteena avuton ja median uhrina herkullinen.
Pienen maailman kiusatut
Suomessa meno on vaatimattomampaa kuin suuressa maailmassa. Meillä kiusataan vain jotain eläkkeelle jäänyttä pankinjohtajaa Suomen Pankissa ja entistä keskustan puoluesihteeriä oman puoluehallituksensa toimesta. Vanhassa agraaripuolueessa kiusaamista opiskeltiin toki jo koulussa, ja työpaikalle siirrettynä se on vain osa sosiaalista pääomaa ja sen teatraalista elämää, tapa tulla ravituksi kiusaajien yhteiskunnassa. Suomalaisen johtajan tunnistaa juuri kyvystään sietää kiusaamista ja olla itse sen oppinein taitaja, siis tunnevammainen ihminen. Kun tällaisia alkaa olla politiikka tulvillaan, sosiaalinen media täyttyy heidän kannattajiensa elämöinnistä Suomessa sitä seuraten. Jos elämöintiä ei synny, vaihdetaan puoluetta ja johtajaa.
Toki koulu- ja työpaikkakiusaaminen osattiin myös muissa yhteiskuntaluokissa kuin tapakasvatuksen sosiaalisessa ääripäässä työväentalojen ja hollitupien, maamiesseuran ja kunnantalojen, seuraintalojen takana arjen elämää opiskellen 1970- ja 1980-luvun Suomessa.
Viime päivinä kiusattujen joukkoon ovat ilmoittautuneet myös kirkot ja seurakunnat, niiden äärilaidat ovat jättämässä kiusaajansa, Kristuksen messiaanisen tavan elää ja uhrautua kiusatuista kiusatuimpana. Sellainen uhri ei uudelle mediakratialle toki oikein tahdo kelvata. Se vaati jokapäiväiset omat uhrinsa ja on kiusaamisen paras oppimestari ja taitaja lööppeineen, viihdeohjelmiksi lavastettuine ilkeilyineen. Sitä kutsutan satiiriksi, joskus ironiaksi, jostakin syystä se ei vain tahdo naurattaa edes kömpelyydellään ja myötähäpeän uutena käyttömuotona. Jokainen toimittaja pyrkii olemaan suuri gonzo journalistina ja sellainen on ilmiönä koominen. Tämä rooli kun kuuluu perinteisesti Suomessa poliitikoille.
Vanhan vallan vartijat
Takavuosina kuningasvalta, kirkkovalta ja patriarkaalinen yhteiskunta pyrkivät suojelemaan kiusattujaan, tai ainakin omiaan, pitämään yllä joltistakin järjestystä yhdessä ylimysvallan ja eliitin elämään, sen hyveellisyyteen uskovan rahvaan silmissä. Oletettiin, että johonkin on luotettava, ja lopulta viime kädessä Luojaan.
Myöhemmin mukaan tuli demokraattinen parlamentarismi, jonka tuli suojata kansalaisensa kiusaajiltaan yhdessä kansankirkon kanssa hyvinvointivaltiossaan, Suomessa jo rapautuneena kolmikantana. Myöhemmin enemmistön oikeudet alkoivat olla niskalenkki vähemmistöistään ja kiusatuiksi tulivat toisinajattelijat ja muut pienet vähemmistöryhmät. Kun tämä havaittiin, puoluelaitos jaettiin nelikentällä tavalla, jossa kukaan ei halunnut olla keskellä. Median toimittajat kertoivat missä kukin puolue kulloinkin seilasi ja millä suunnalla olisi nyt tilaa ja tuulta purjehtia. Ilmiö oli luonnollisesti koominen.
Tänään kukaan ei ole suojassa kiusaajaltaan. Kun yhteiskunta muuttui mediayhteiskunnaksi ja myöhemmin sosiaalisten medioitten, kansalaismedian ja yhteisömedian kautta globaaleiksi uusyhteisöiksi, media alkoi kiusata vallantäyteisyydessään kaikkia muita vanhan paradigman mukana valtaa pitäneitä, mutta vallattomasti eläneitä kuninkaallisia, poliitikkoja, talouden eliittejä ja nämä alkoivat voida pahoin ja näiden mukana koko kansakunta. Kiusaamisessakin on oltava joku tolkku ja vain pandemia saattoi hillitä edes hetkeksi tällaista kansan kiihotusta ja vouhotusta.
Avoimen yhteiskunnan orpoina heitä saatettiin kiusata siinä missä vähäisemmät vätykset kiusasivat aikanaan toisiaan agraarissa tai alkuteollisessa yhdyskunnassa ja sen pienyhteisöissä vaarattomammin. Yhteiskunta oli se mitä se näytti lähiyhteisössä. Ei toki globaali nettiyhteisö ja sen muotoutuvat uusyhteisöt tuhansien miljoonien globaalissa maailmassa ja tähän murroskulttuuriin syntyi vaikea ylimenokausi. Suomessa se näkyi täytenä kykenemättömyytenä ja menetettynä vuosikymmenenä kymmenen hallituksen aikana.
Vastassa ei kukaan
Mediaa ja sen kiusattavia on mahdoton osoittaa sormella muun kuin median kautta elettäessä mediayhteiskunnassa. Sosiaalisessa mediassa mittakaava muuttui ja kuningashuone, presidentin neuvonantajat ja pankin pankkivaltuusmiehet, puolueinstituution poliittiset kellokkaat odottavat huonona hetkenään median innon laantuvan ja hakevan jonkun uuden kiusattavan. Tässä sosiaalinen media ei ole epäsosiaalinen ja käyttäytyy toisin, kuin vanha mediakratia hakiessaan itselleen valtaa neljäntenä valtiomahtina. Yhdysvaltain presidentille sellainen on usein ollut pieni näpäkkä sota. Uudelta presidentiltä vaaditaan kohta sielläkin kykyä tviitata hysteerisesti päivittäin ja kymmeniä kertoja ympäri maailmaa.
Tänään, globaalin sosiaalisen median aikaan, jolloin miljardit ihmiset ovat mukana kiusaamisessa, aivan vähäinen kohde kiusattuna ei enää riitä, kuten takavuosina oli tapana. Uusi mittava vallankäyttäjä vaatii mediamaailmassa suuremman luokan kiusattavia ja sellaisia voivat olla vain vanhan paradigman aikaiset vallankäyttäjät, kuten kuninkaat, piispat, presidentit, Sibelius entisenä mahdollisena natsina, urheilijan sijasta koko järjestökoneisto hiihtoliittoineen ja jalkapallossa niin ikään koko organisaatio, ei pelkästään uhraamalla heppoinen valmentaja venäläisten tapaan Suikkaselle kenkää antaen. Suikkanen on liian vähäinen vätys venäläisen kiekkokulttuurin kriisille. Venäläinen media on oppipoika ja uusi ilmiö eikä se osaa vielä tänään uuden paradigman pöytätapoja.
Mediakratian uudet vallankäyttäjät
Moderniin yhteiskunnalliseen paradigmaan kuuluu uudet vallankäyttäjät ja vanhan vallan korruptoituneisuuden ja moraalittoman elämän osoittaminen. Sillä on myös omat kirjoittajansa, hovinarrinsa, juoksupojat ja tytöt. Se ei poikkea mitenkään vanhasta paradigmasta ja sen vallankäyttäjästä. Sekin on ihmisten rakentama koneisto.
Niinpä takavuosinamme helpoin tapa kirkon kohdalla oli jakaa hulluille puuroa, panna ääripäät riitelemän keskenään, hajottamalla ja hallitsemalla vanhaa lahoavaa instituutiota. Demokratiassa pelkkä ääripäiden etsintä ja puolueinstituution korruptoituneisuus ei riitä, tarvitaan myös kokonaan uusi ilmiö, uusia sellaisia jännitteitä, joista politiikan toimittajan megatrendit voisivat syntyä.
Näin perussuomalaisten Timo Soini kulkee prosessissa samaa median rakentamaa uutta paradigmaista kujanjuoksua kuin mahdolliset tulevat presidenttiehdokkaamme, tulevat kiusatut kisailemassa huomiotalouden mielikuvitusmaailmassa, mediamaailman luomassa illuusiossa.
Uutinen on tehtävä osana uutta valtaa ja sen on oltava yhdensuuntainen syntyvän uuden paradigman kanssa, jossa kiusaajaa, mediaa, kukaan ei voi osoittaa sormellaan. Kuinka osoittaa kiusaajaksi jotain sellaista, jota ei ole olemassakaan? Media on demokratiaakin kasvottomampi väline vastustajana ja mediakratia mahdollisimman kaukana demokratiasta.
Media voi vaatia kiusatulta mitä tahansa yksilöimällä kuningasvallan, demokratian ja puolueinstituutiot, yhden henkilön kautta. Pääministeri Matti Vanhanen oli helppo kiusattava takavuosina, kuningas vielä helpompi Ruotsissa.
Sen sijaan tämä henkilö instituutiona ei voi puolustautua, kun vastassa on ei kukaan. Mediayhteiskunnan kasvoton demokratian portinvartijaksi itsensä nostanut vallan vahtikoira on vailla valvontaa ja kritiikkiä omaan toimintaansa. Samalla koko poliittinen elämä välittyy juuri median kautta ja on osa mediakratiaa, tahtoi se sitä tai ei.
Mediakratia syntipukkina
Mediassa maailma on “se miltä se näyttää” median välittämänä, ja kun eteemme tuodaan kuninkaita ja kirkkoja, syntisiä piispoja ja entisiä valtiaita, jotain jätetään samalla kertomatta. Uutinen onkin se, mistä vaietaan, ja joka peitellään hömppäuutisten taakse.
Äänestäjälle tällainen media käy myös syntipukiksi, ja kun neljä valtiomahtia kisailee vallasta, keskustelu itse asiasta, työpaikkojen kiusaamisesta, koulukiusaamisesta, jää medioitten kritiikittömän institutionaalisten kiusaamisuutisten varjoon. Näin tehdään korvaamatonta vahinkoa itse vaikealle asialle ja sen hoitamiselle olettaen, että kiusaaminen on poliittisten toimijoiden ja vallankäyttäjien, kuninkaitten, pankinjohtajien ja puoluesihteereiden, politrukkien välistä puuhastelua, toimitusjohtajan ja kiekkoväen, julkimoiden tapa erottaa valmentajiaan ja saada osakseen narsistista huomiotaloutta. Näin kiusattu pieni ihminen jää näiden muutamien narsistien varjoon median siitä uutisoidessa.
Samalla kun tuhat miljoonaa ihmistä osallistuu hetkessä mukaan uuden sosiaalisen median paradigman synnyttämiseen, vanhat vallankäyttäjät ovat osa tätä uuden valtamedian välistä kansalaiskeskustelua.
Tämän moniäänisen yhteiskunnan uudet mediakratian haastajat muodostavat lopulta vain yhden vallan ja vallankäyttäjän, joka ei ole toki ikivanhaa mediakratiaa kansanvaltaa haastamassa, vaan sitä tukemassa, se on kansanvaltaa mediassa ja kaukana gallupdemokratiasta, poliitikosta pohtimassa asemaansa lukien päivän mielipidekyselyiden tuloksia ja viimeisistä kiusattavista, näistä takavuosien vallankäytön uhreistamme.
Päivän mietelauseet:
Kauneus on sitä mikä viehättää universaalisti ilman käsitteitä ( Immanuel Kant )
Omatunto ei ole pelkkä kyky, vaan sisäinen pakko, joka ajaa meidät arvioimaan itseämme moraalilakien valossa ( Immanuel Kant )
Kansa joka orjuuttaa toista kansaa, takoo omia kahleitaan ( Karl Marx )
Tietämättömyys ei ole ikinä auttanut ketään ( Karl Marx )
Viisaus merkitsee epäolennaisen ohittamisen taitoa ( William James )
Rauhantilan jatkuessa sotainen ihminen hyökkää itsensä kimppuun ( Friedrich Nietzsche )
Niin kauan kun sinua kiitellään, usko aina, ettet ole vielä omalla radallasi, vaan jonkun toisen ( Friedrich Nietzsche )
Joukko tekee ihmisestä täysin paatuneen ja vastuuttoman tai ainakin heikentää hänen vastuutaan ( Sören Kirkegaard )
Ovi onneen aukeaa ulospäin ( Sören Kirkegaard )
Rikkaus on hyvä kotiapulainen mutta huono rakastajatar ( Francis Baron )
Matti Luostarinen 05.11. 2010/ 10.09. 2021