Mediayhteiskunnan onnittelut
Sain pari päivää sitten luettavakseni tekstin, jonka luin tänään kuvineen Forssan Lehdestä (17.7. 2021). Tekstin kirjoittaja on toimittaja Ville Säteri. Hieman ennen hänen soittoaan minulle olimme käyneet lehden kuvaajan, Lassi Puhtimäen kanssa, kiertämässä puutarhaani ja keskustelimme kuvausten lomassa myös työtavasta ja tahdista, jossa takavuosien tapa kuvata ja haastatella sujuivat usein saman henkilön toimestakin. Kuvat ja teksti syntyivät samaan aikaan niitä pohdiskellen.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja narratiivisessa kerronnassa television ja etenkin dokumenttien ja elokivien tapa tuottaa kerrontaa on ylivertainen kirjaan tai luettuun tekstiin verrattuna. Niinpä me jätämmekin usein kirjamme lukematta, teksti haetaan sähköisenä ja tiivistäen, tuhat sivuinen kirja on kauhistus luettavaksi. Omani kirjoina nyt vain ovat sellaisia ja myös usein kuvitettuja omalla taiteella ja kameralla pelaten. Näin minä saan tuloksen, jota haen, olkoonkin että laatu voi kärsiä silloin, kun mukana ei ole kymmeniä duunareita ja painotyö suoritetaan sekin Saksassa. Joskus saan aivan omituisen kirjan luettavakseni, jossa teksti on vaihtunut kuvineen väärän kirjan ja kirjailijan tuotteena.
Ei se nyt tavallista ole. Kerran näin on käynyt ja oletan sen johtuneen myös syntymäpäivästäni. Ehkä minulle haluttiin lähettää vuosikymmeniä yhteisen uurastuksen jälkeen poikkeuksellinen lahja ja muisto myös jälkipolville. Tällaiset tosi reippaalla tavalla tehdyt virheet, saksalaisen tekemänä, kun ovat keräilyharvinaisuuksia. Ja kirjani ovat muutenkin hiven kalliimpia ja usein kuvitettuina keräilijöille tarkoitettujakin loppupeleissä. Niiden hinta ei laske kuten viihdekirjallisuuden kohdalla on tapana heti joulusesongin jälkeen romahtaen.
Luettuani toimittajan tekstin, josta puuttuivat kuvat ja niiden kerronta, vastasin hänelle suoraan lainaten näin, suora lainaus:
”Kiitos Ville, ihan liian kaunis kirjoitus vanhenevasta miehestä. Joka on intohimoinen kalastaja. Tullessani MTT:n ja Luken palveluun Arto Paasilinna kirjoitti siitä tapansa mukaan hauskan kirjan. Kirjassa sisäministeriön virkamies saa komennon peitevirassa mennä selvittämään hämäläisen, luomutilaksi naamioidun oudon laitoksen pimeitä puuhia. Laitosta johtaa tietysti nainen. Poliisi jää lopulta itsekin sen vangiksi, alimpaan helvettiin. Se oli Arton kosto minulle.
Käytin Artoa ja hänen veljiään yhtenään esimerkkeinä psykologisista lapsuuden traumoista, joissa vanhempien ja etenkin poikien kohdalla äidin huomiosta kilpailtaessa käsitteet ”vanhempi”, ”lapsi” ja ”aikuinen” vaihtelevat syntymähetken mukaa. Vanhimmassa tai ainoassa poikalapsessa, jossa kilpailua äidin huomiosta on vähiten, on eniten ”vanhempaa”. Paasilinnan pojista siis tässä yrmyksi kutsutussa Ernossa kirjoineen. Samoin nuorin pääsee vähemmällä kilpailulla vanhempien huomiosta ja syntyy aikuinen, jota dominoi mukavia kirjoja kirjoitteleva mielikuvitusrikas ”lapsi”. Siis Arton tapaan näitä yhtenään suoltaneena.
Keskimmäistä dominoi taas ”aikuinen”, joka ei ole tunneihminen ensikään, vaan veljessarjan diplomaattina ja poliitikkona asiallisia juttuja kirjoittava tutkijatyyppi, kuten nyt Paasilinnan pojissakin keskimmäinen. Itse olen myös tämä veljessarjan keskimmäinen, tylsä tutkijatyyppi eli ”aikuinen” dominoi.
Arton ”kosto” jäi liki hänen viimeiseksi kirjaksi. Ja se oli suuri vahinko. Hän on suomalaisista kirjailijoista se viihdyttävin yhdessä Veikko Huovisen kanssa. Lapsuudesta saakka runoja rustaten ja lausuen taas ihailin maantieteilijänä ”Maamme kirjan” kirjoittajaa Sakari Topeliusta. Hänhän oli monialainen nero, mutta jäi historiaan saduistaan ja veistoksessa Helsingissä hänet kuvataan lasten ympäröimänä SATUSETÄNÄ, tiedemies, taiteilija, poliitikko, valtiomies ja ties mitä, jonka ”Maamme kirjasta” on otettu puolensataa painosta.
Kiitos ettet kuvannut minua Sakari Topeliuksena tai yhtenä noista Paasilinnan kolmesta veljeksestä..”
Itse kertomus alkaa tästä.
Saatuani Lehden postin kantamana laatikosta siirsin sen työhuoneeni, yhden niistä, takana minua vuosikymmenet tuijottaneen maalauksen päälle. Otin siitä kuvia ja ne löytyvät kotisivultani ja luonnollisesti myös sosiaalisen median sivuiltani.
Tutkimuksen tärkein vaihe oli nyt käynnistynyt osana media-ajan luentojani sekä palvellen myös alan tutkimusta ja tieteen popularisointiakin. Samalla se kertoo siitä, mitä käsite ”Cluster art” tarkoittaa yhdistettäessä elementtejä toisiinsa ja tiedettä taiteeseen mediataiteena ja sen tiedottamisessa. Poikkitieteisyys ja monitieteisyys on asian ymmärtämistä monen eri tieteenalan tuotteena ja niiden leikkauspinnoilla teemme merkittävät löydöksemmekin.
Innovaatiot syntyvät näin vieden ilmiöt miljoonien ihmisten tulkittavaksi samalla ja niistä myös väitellenkin. Siinä helpotetaan heidän työtään, syventäen myös ilmiön filosofista tulkintaakin muuttaen se sähköiseksi, paloitellen ja liittäen mukaan useamman tieteenalan perusteoksiakin niitä myös popularisoiden samalla.
Nyt taustalla, selkäni takana, tuijottaa kehystetty työ, jonka nimenä on ”Ratzelin maisema”.
Miksi tuollainen nimi ja kuinka sellainen tuijottaa kaiken aikaa selkäni takana polttaen? Tällä kertaa mukana on vielä koko elinkaartani kuvaava median tuottama tiivis yhteenveto. Onhan siinä mukana myös 6000 muuta artikkelia, tieteellisiä tai tiedettä popularisoivia, 117 monografista kirjaa, joista kaksi jopa täysin eri tieteenaloilta tehtyjä väitöskirjojakin.
Vielä tieteen suuren sodan vuosina ja vuosikymmeninä nämä ottivat yhteen suuren tieteen sodan nimissä (BIG SCIENCE WAR), luonnontieteet (natural science) ja ihmistieteet (human science) keskenään riidellen. Kuinka joku on ehtinyt ja kykenee sekä viitsii käynnistämään opintonsa useamman kerran aivan alusta ja aivan eri tieteenalojakin opiskellen, välineellistä laboratoriotiedettä ja samaan aikaan myös kirjastoissa sekä arkistoissa vanheten, väitöskirjoihin saakka ne vielä vieden? Mitä järkeä tuollaisessa itsensä kiusaamisessa voisi olla?
Vastaus löytyy selkäni takaa.
Friedrich Ratzel (1844-1904) eli minua selvästi nuoremmaksi (59 vuotta) mutta ehti saada aikaan poikkeuksellisen määrän tekstiä ja kiinnostuen aluksi etenkin Charles Darwinin teorioista. Hän kulki ympäri Eurooppaa, tosin ei niin vinhaa vauhtia kuin minä globaalia maailmaa ja konferensseja järjestäenkin, sekä osallistui Ranskan-Saksan sotaankin. Minä jätin sodat väliin, mutta luin ja kuuntelin jo lapsena niistä suurimmat ja julmimmat. Kyllä vanhempani, naapurit, mediat ja etenkin suuren ikäluokan edustajat niistä huolehtivat. Kylmä sota jatkui yli koko nuoruuteni.
Vuoden verran Ratzel oli lehden (Kölnische Zeitung) toimittajana, kirjeenvaihtajana Pohjois- ja Keski-Amerikassa. Saksaan palattuaan hän toimi opettajana (professorina) teknisessä korkeakoulussa Munchenissä ja myöhemmin kuolemaansa saakka Leipzigin yliopistossa. Jostakin syystä minulle läheisten maailman tiede- ja teknologiakeskusten, tiedepuistojen (science park, IASP, AURP) maailmanjärjestöissä Saksa ei ole lainkaan mukana. Itse olen siellä työskennellyt jopa hallitustasolla siinä missä Suomessa yliopistojen laitoshallinnoissa hallituksen työrukkaseen (korkeakouluneuvosto) saakka.
Tutkijana Ratzel kiinnostui ihmisten muuttoliikkeestä ja fyysisen ympäristön vaikutuksesta ihmisiin. Se oli tuttua minullekin mutta hiven syvemmältä ja tekoaltaiden alta tai sotaa paeten, spatiaalista identiteettiä ja juuria tutkien. Minua auttoi tietokone ja kasvat aineistot sekä kiinnostus samaan aikaan sekä luonnosta, teknologiasta että labroista, mutta myös ihmistieteistämme ja sen taloudesta, psykologiasta ja sosiologiasta samaan aikaan. Siinä historia ja maantiede edustivat yhdistävää, joko vertikaalista tai horisontaalista suuntaa. Yhteinen kielikin löytyi, digiajan luomus sekä evoluutio, joka oli nyt uusien innovaatioiden tapaan algoritmeihin sidottua osaamistamme.
Ratzel hylkäsi liian mekaaniset selitykset ja haki tietoa ajattelutapaansa filosofiasta ja biologiasta. Se oli viisas ratkaisu ja palveli minuakin. Suomalainen koululaitos ja yliopisto kun oli yhdistänyt maantieteen ja nyt myös ATK -opinnot biologiaan ja filosofia oli sekin vahvasti saksalaista, toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloista sitä hakien. Toki meillä oli yhteistyötä tieteemme kanssa myös itään. Se jää monesti huomaamatta geopolitiikasta ja Suomen asemasta puhuttaessa sekä tieteestä keskusteltaessa. Harva jenkki kulkee pitkin Silkkitietä ja silmät auki suomalaisen tapaan opintojaan jatkaen sekä oppilaitaan ohjaten samalla. Kiina ja Intia, Afrikka ja Amerikka oli nekin käytävä läpi samalla omia ohjelmiaan siellä esitellenkin.
Ratzelin eläinmaantieteellinen julkaisu, essee ”Lebensraum” oli sysäys geopolitiikan synnylle. Myöhemmin natsit pilasivat Ratzelin pohdinnat siinä missä jokimeandereista syntyvän pyhän hakaristin merkityksenkin. Ilmiön ja symboleiden puhdistaminen alkuperäiseen on tänään mahdotonta.
Myöhemmin Ratzel tuijotti selkäni takana maalaukseni ”Ratzelin maiseman” kautta ja töiden nimet olivat ”Die Erde und das Leben: Eine vergleicheende Erdkunde ja Politische Geography”.
Itse olen liittänyt Ratzelin maiseman työni nimenä osaksi sitä vaihetta tieteen historiaa, jossa otimme ensimmäisiä varovaisia askeleita kohti sitä poikkitieteistä tiedettämme, jossa tänään elämme tietokoneinemme, ja jonka tulokset ovat algoritmien kautta arvioitaviakin. Näin myös käsite ”Human science” on oleellisesti laajentunut ja raja välineelliseen tieteeseen on käytännössä veteen piirretty viiva. Toisaalta me emme katso kohti luontoa ja sen muutoksia, vaan se on alkanut tuijottaa kohti meitä ja meidän edesottamuksiamme. Ihmisestä luonnon herrana tuli siihen nöyrästi sopeutuva ja sopeutumistaan myös nyt kiirehtivä otus biologisena, mutta myös sosiaalisena ja kulttuurisena, taloudellisena toimijana.
Se miten luonto ja sen käyttäytyminen heijastuu tänään omaan tieteeseemme, on osa koko ajan käynnissä olevaa ilmastomuutosta, mutta samaan aikaan myös kokemustamme koronasta, virusten tavasta muuntautua ja muuttaa koko ajan sekä globaalia että lokaalia tutkimuskenttäämme.
Tässä juuri Ratzel ja hänen maisemansa oli alkua sille tieteelle, johon myös tänään perustamme tieteiden välisen yhteistyön sekä joudumme samaan aikaan varomaan sellaisia ylilyöntejä, joiden kohdalla geopolitiikka ja poliittinen maantiede aikanaan erikoistuivat omiksi tieteenaloikseen. Siirryimme aikaan, jossa maantiedosta ja kartoista tuli osa satelliittien ohjaamaa GIS (Geographical Informatin System) tiedettämme myös suunnittelumaantieteessä, aluesuunnittelun ammattilaisten käytössä myös paikallisessa, lokaalissa suunnittelussamme.