Kun jokin asia alkaa olla mahdoton kuvata medioissamme uutisena, retorisen kielen kautta ja todeten, kuinka monta terrori-iskua kuukauden aikana on tapahtunut, kuinka monta kuollutta ja haavoittunutta, satoja, tuhansia, silloin on turvauduttava lyyriseen kieleen.
Tämän tekstin kirjoitti yksi uhreista, eloon jäänyt Patience Carter Orlandossa.
Tänään se on käännetty Hesariin suomalaisille omalla äidinkielellämme, runona.
Kuolemasta kirjoitetaan kauniisti. Toinen kaunis kirjoitus on nekrologi musiikinopettaja Katariinan Mannisesta. Varmaan hän on myös tuon kauniin kirjoituksensa eläessään ansainnut. Sen olisi suonut jatkua kauemminkin.
Sama media, joka viestittää kauheuksista, saa niitä aikaan tehden julmia kertomuksiaan ja viestittäen tavalla, joka on julmuutta ruokkivaa, sotakirjeenvaihtajan märkä uni. Täytyykö hyvän uutisen olla välttämättä huonon uutisen ja olisiko mahdollista pyrkiä kauniiseen ilamaisuun myös muun kuin kuoleman kohdalla hiljentyen lyyriseksi?
Entäpä jos emme jakaisi lapsillemme kovi julmia pelejä ja leikkejä, elokuvia, joilla oppia kokemuksen kautta sellaista, jota ei voi edes opettaa käyttäen kirjoitettua tekstiä. Ainut tapa oppia tapahtuu kuitenkin muita matkien, plagioiden, silmin katsoen ja korvin kuunnellen. Se on juuri sitä miltä maailma näyttää lapsen kokemana ja elettynä. Aikuinen kutsuu sitä viihteeksi.
Eihän se sitä ole edes aikuiselle ellei sitten ole täysin tunnevammainen psykopaatti seuraten oman aikamme sähköisiä viestimiä ja niiden julmaa antia. Jopa aikuiselle suunnattu sarjakuva on lapselle selitettynä mahdotonta. Se ylittää kaikki sovinnaisuuden ja normistomme aiemmin asettamat rajat lasten nähtäväksi.
Olisiko mahdollista, että slaavilaiseen tapaan emme itkisi vain haudoilla. Niillä haudoilla, jotka taatusti olemme itse aiheuttaneet.
The guilt of feeling grateful to be alive is heavy. Wanting to smile about surviving but not sure if the people around you are ready. As the world mourns the victims killed and viciously slain. I feel guilty about screaming about my legs in pain. Because I could feel nothing like the other 49 who weren’t so lucky to feel this pain of mine. I never thought in a million years that this could happen. I never thought in a million years that my eyes could witness something so tragic. Looking at the souls leaving the bodies of individuals. Looking at the killer’s machine gun throughout my right peripheral. Looking at the blood and debris covered on everyone’s faces. Looking at the gunman’s feet under the stall as he paces. The guilt of feeling lucky to be alive is heavy. It’s like the weight of the ocean’s walls crushing uncontrolled by levies, it’s like being drug through the grass with a shattered leg and thrown on the back of a Chevy. It’s like being rushed to the hospital and told you’re going to make it when you lay beside individuals whose lives were brutally taken. The guilt of being alive is heavy.