Kun media otti vallan ja alkoi moittia Trumpin valinnasta, puoli Amerikkaa oli väärässä äänestäessään Trumpin presidentiksi. Voiko puolet megavaltiosta, viidenkymmenen osavaltion liittovaltiona, olla väärässä ja voiko valtioita osoittaa stereotyyppisesti rikollisiksi? Entä puoluetta Suomessa? Voi, kun kyseessä on huijaava mediayhteiskuntamme.
Näin sitä huolimatta ettei puolue ole yksilö eikä valtiot normeja ja moraalia noudattavia psykologisia olentoja, vaikka huijaava ja pilkkaava media näitä karikatyyrejään esittelee ja uskottelee, liittää ne yhteen ihmisen, Trumpin hahmoon. Kyse on huijauksesta, rikoksesta sananvaltaa ja oikeutta käyttäen, törkeällä tavalla sitä pyhää oikeuttaan vääristellen poliittisiin tarkoituksiinsa paikallisella, kansallisella ja globaalilla tasolle operoiden ja yksilöitä näin manipuloiden.
Kiinassa se ei onnistu mutta Suomessa onnistuu, jossa puolueita riittää huijaavalle mediallemme haukuttavaksi joka lähtöön. Ruotsin tauti voi tarttua myös Suomeen ja alamme jakaa maata kahteen osaan ja toinen osa on koko ajan mediamme tulkintana väärässä. Olemme jakaneet ennekin maamme kahtia ja jakajat käynnistäneet verisen sisällissodan vallankumous mielessään.
Kari Suomalainen esitti nämä puolueemme jopa karikatyyreinämme. Pidimme niitä todellisina, epätodellista maailmankuvaamme. Kun tämä maailmankuva osoittautui huijaukseksi, puolet Yhdysvalloista ei voinut olla väärässä, syntyi paradigmainen ilmiö, jossa teorian tai mallin sijaan muuttui koko maailmankuvamme. Näin sekä puolueet että demokratiamme, karikatyyrejä ja stereotyyppejä esitelevä mediamme, joutuivat syvään ja huijauksen paljastavaan kriisiin. Median saama valta, mediakratia sokaisi, täydellinen täydellisesti.
Pekka Haavisto ja kuningaskotka mäkimiehenä olivat esimerkkinä veren vähyydestä politiikassa ja mäkimiestemme joukkueessa viisi vuotta takaperin kirjoituksessani. Nyt kuningaskotka on luovuttanut lopultakin ja pannut sukset naulaan. Sen sijaan Pekka Haavisto astui uudelleen remmiin puolueensa johdossa. Itse taas jatkan siitä mihin eilen jäin. Jossakin medioittemme huijaus jatkuu ja kriisi vain syvenee, paradigmainen muutos ei onnistu lainkaan ja se leviää pankkeihin ja vakuutukseen, pelolla kalastukseen vanhusten yhteiskunnassa.
He kun elävät erilaisessa sosiaalisen muistin ja pääoman normistossa, eri moraalin alla, kuin nuoremmat sukupolvet ja ovat siten helpoin saalistettava ryhmä, oli kyseessä sote, maakuntamalli tai terveydenhuolto sekä uudella teknologialla tapahtuva saalistus. He häviävät aina. Paradigmaista muutosta ei ehdi tapahtua ennen kuolemaa.
Media haukkuu ja pilkkaa Trumpia ja hänen äänestäjiään? Voiko puolet kansakunnasta olla väärässä ja tuomita liki rikolliseksi? Millainen on yhteiskunta ja sen media, joka on vain toisen puolen mediaa ja pitää itseään muuna kuin huijarina? Eihän siinä ole enää kritiikin häivää ja tasapuolista taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista tutkintaa, pohdinnasta puhumattakaan.
Onko Suomessa menossa sama ilmiö ja osallistuvatko aiemmin poliittiset mediamme täydelliseen huijaukseen hoitaessaan yhteiskunnallista tehtäväänsä? Saako väärää puoluetta äänestäviä kohdella rikollisella tavalla? Miksi miljoonia vanhuksiamme ei suojella edes siltä osin, jonka perustuslain suoja on heille aikanaan antanut? Miksi heitä pidetään tyhmänä ja saalistettavana karjana?
Ulottuuko se myös pankkeihin, vakuutuslaitoksiin ja syntyykö ilmiö, jota kutustaan fasismiksi ja jolle haetaan syntipukkeja, Saksassa natsien toimesta ja juutalaisia vieden takavuoaina kansanmurhaan. Taantuma 1930-luvulle on oman aikamme tieteenkin osoittama ilmiö.
Syntyikö sisällissotamme tavalla, jossa sen käynnistivät muut kuin köyhät ihmiset, kirjoittavat tänään myös ihan vakavasti otettavat kirjailijat, poliitikot, virkamiehet ja pitävät urjalalaisen duunarin, Väinö Linnan kuvauksia ja kirjoja, fiktiivisinä satuina.
Koska me huomaamme, että Aku Ankka on satuja esittelevä lehti sekin, eikä lainkaan tieteenä vakavasti otettava media sekään. Missä kulkee fiktiivisen huijauksen ja vakavan tieteen ja sen esittelyn raja fiktiivisenä ja narratiivisena kerrontana, stereotyyppeinä maista ja kansoistamme, heimoista, kaupungeista, uskonnoista, ihmisryhmien käyttäytymisestä, ikään kuin ne olisivat yksilöitä?
Puolueet olivat aikanaan taiteilija Kari Suomalaisen kuvaamia karikatyyrejämme. Ihmisen pilkkaaminen ja herjaaminen on rikos. Kansan ja kansakunnan, kaupungin ja heimon, puoleen ei ole jostakin syystä rikos lainkaan. Miksi? Ei perustuslaissamme tällaista oikeutta ole annettu.
Mikä antaa medioille oikeuden stereotyyppiseen ja rasistiseen, fasistiseen kirjoitteluun ja pilkkaan, kun kyseessä on puolet Yhdysvaltain kansasta tai suomalainen puolue?
Mediayhteiskunnan rikollinen toiminta kun ulottuu myös muihin instituutioihin ja niiden toimintaan rikollisella tavalla. Mediayhteiskunnasta, sen käyttämästä vallasta, on tullut huijausyhteiskunta median myötävaikutuksella ja se koskee nyt pelolla ja rahan pesulla rikastuen kaikkia instituutioitamme. Rapautunut yhteiskuntakoneisto on päästänyt rosvot irti ja ilman pelkoa joutua vastuuseen.
Vakuutusyhtiö voi rahastaa miljoonilta dementoituneilta ja vaikeasti liikuntakykyisiltä myymällä mukamas turvallisuutta korvaamatta mitään. Näille vanhuksille kun sattuu myös vahinkoja mutta he eivät kykene niistä uskottavasti kertomaan nettimaailman moniportaiseksi rakennetun vakuutusyhtiön turvajärjestelmän näin robotteineen ohittaen. Kun muisti menee, eilisen päivän tapahtuma on sekin jo unohtunut. Vakuutusyhtiö on voittanut pelkällä viivyttelyllä.
Eihän siihen kykene, moniportaista robottien armeijaa ohittamaan edes huijaavat rikollisetkaan nuorina ammattilaisina, miten sitten dementoitunut vanhus vahinkoineen tietokoneista mitään ymmärtämättömänä. Näin huijausyhteiskunta syveni ja vei mukanaan myös pankit ja vanhusta alettiin rahastaa eläkkeestään mukamas turvalla, jota ei ole olemassakaan. Sehän vain lisää turvattomuutta riistäessään vanhusten pieniä eläkkeitä. Yli miljoona vanhusta ei ole ikinä edes avannut nettiä tavalla, jossa yhtiöillä olisi mitään huolta joutua korvaamaan dementoituneen vanhuksen vahinkoja.
On jäljellä medioissamme vielä jotain rehellistäkin.
Aurora on Turun yliopiston minulle lähettämä lehti ja Karjalan Kunnaat on Karjalan Liiton jäsenlehti. Edellisen artikkeleista tärkeimmät ovat tänään luontoon ja sen katoamiseen liittyviä sekä Karjala Liiton vuoden 2019 teemana on: Karjalan lapset ja nuoret.
Todellisuus kun on kertomuksen kautta elämistä ja sitä tutkii Turun yliopisto, kun taas Karjalan liiton lehti jakaa lukijalle koko ajan tarinoita, nyt lasten ja nuorten kautta kertoen. Se on hyvä tapa säilyttää myös muisto Wiipurin arkistoyhdistyksestä sekä karjalaisten esi-isien muistaminen, heidän suunnattomat kärsimykset ja uhraukset. Niitä on meidän syytä pyytää heiltä anteeksi.
Tänään lehden tärkein artikkeli kertoo Frederika Wetterhoffista. Hämeenlinnassa hänet muistetaan erityisen hyvin. Hän kun sai 1800-luvun puolella ajatuksen ryhtyä kehittämään koulutusta kansannaisille, ja syntyi käsityökoulutus sekä myöhemmin lankojen rinnalle käsintehtyjä sisustus- ja lahjatuotteita. Rinnan kaiken sen naisvaltaisen työn, josta syntyi Forssan kaupunki. Kaiken tämän unohtaminen on kansallinen häpeämme ja oman aikamme ilmiötä sitä koko ajan pilkaten medioissamme.
Aurora on siitä jo melkoinen loikka akateemisen naisen maailmaan. Ilmastomuutokseen sopeutuminen kun on etenkin naisten käsissä ja moniammattilaisten ryhmissä työskentelyä: ”Pitää olla tarkka, millaisia simulaatioita toteuttaa, ettei näistä tule sellaisia ala-asteen laulukokeiden tapaisia kokemuksia.”
Hyvin sanottu ja koskee myös tieteen mesenaattien työtä säilyttää luonnon moninaisuutta. Luonto kun hupenee nyt todella nopeasti ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen tähtäävä tutkimus, koulutus ja valistustyö on osattava tehdä sekin oikein. Median jutut muiden juttujen ja ilmoitusten, mainosten jatkeena, ovat vain pilaamassa polemiikillaan koko ilmiön vakavuuden.
Tätä globaalia ilmiötä ei saa nyt esitellä, kuten lapsia kiusaten ja ilman ammatillista osaamista. Ilmiön ymmärtäminen on liian suuri ja samalla liian tärkeä, jotta se voitaisiin pilata sellaisilla narratiivisilla kertomuksilla, joita oman aikamme media kylvää huiputtaen, prostituution tapaan pilaten elinympäristömme myös sosiaalisena ja kulttuurisena ympäristönämme. Myös se, ja etenkin se, olisi nyt saatava ensin kuntoon. Ennen sitä meillä ei ole luontoon mitään asiaa.