Medioissa esitellään usein rinnakkain summia, jotka kertovat kuntien, maakuntien, valtion jne. veloista tai budjeteista, velkaantumisesta jne. Joskus summat ovat yli tuhatkertaisia samassa kirjoituksessa ja saman kunnan kohdalla kertomassa, miten korjata velkaantumista tai joutua sen kurimukseen. Näin myös tänään Forssan Lehdessä koskien maakuntaan (Kanta-Häme) rakennettavaa sairaalaa ja oman kunnan alueelle rakennettavaa monitoimista koulua saleineen. Hintojen ero on parikymmenkertainen. Niiden yhteyteen tulevia muutoksia syntyy matkan varrella muutamasta prosentista ylöspäin. Luvut ovat yksilön, sairaanhoitajan tai lääkärin tuloissa mitaten, suuria mutta helpommin ymmärrettäviä, kun ne esittää suhteuttaen johonkin helpommin ymmärrettävään, arkipäiväiseen, omaan talouteen ja rahankäyttöön.
Syntyy ongelma jossa mikrotalous ja makrotalous alkavat sekoittua toisiinsa, siinä missä medioissamme myös usein psykologia ja sosiologia. Meemit ja yksilöiden käyttäytyminen sekä yhteiskunnalliset ilmiömme, utopiat ja dystopiat, ovat samaa mittakaavavirhettämme. Sote ja sen ”soppa” oli samaa myllerrystä hallituksessamme.
Sama pätee kun uutisoidaan kansanmurhista tai sairaiden ihmisten tekemistä veriteoista vaikkapa Yhdysvalloissa. Harvemmin Norjassa tai Uudessa Seelannissa. Harvinainen juttu ja siihen liittyvät medioitten salaliittoteoriat ovat aikamme myydyimpiä ja ikuisesti säilyviä ikään kuin Titanic ja sen uppoaminen. Se jää tai hoidetaan kansakuntien yhteiseen pääomaan, niiden yhteiseen sosiaalisen pääomamme muistijälkenä. Ilmiöllä on toki oma nimensäkin ja sen selitykset. Tosin nykyisin jo vanhentuneita. On siis opittava jälleen kerran uudetkin. Suoritettava uusi tutkinto vuosikymmeniä sitten vanhentuessa. Työssä oppiminen kun pikemminkin pitää vanhassa, jo hyväksytyssä sosiaalisen pääoman kulttuurissa, kuin tuo jotain uutta ja merkittävää opittavaa. SE kun pyrkii vastustamaan kaikkea uutta ja innovatiivista saati samaan aikaan luovaakin.
Kun uutta syntyy mediat alkavat yleistää alkaen puppusanojen käytön. Yksi sellainen on meemi siinä missä geenitkin. Samoin utopia ja sen vastakohtana esitetty dystopia. Näin koko ilmiö ja sen selitys vesittyy. Samoin koko käsite ja sen alkuperäinen merkitys. Mistä siis on kyse kun meemit ja dystopia lyövät kättä toisilleen ikivanhassa organisaatiossa tai sosiaalisen pääoman muistissamme? Yritä avata asiaa lainaten Wikipedian populaaria ja suomalaista kirjoittajaa.
Meemi (engl. meme < kreik. μίμησις, mimesis) on idea, käyttäytymismalli, tyyli tai käyttötapa, joka leviää kulttuurissa henkilöltä toiselle. Meemit ovat kulttuurisesti ja viestinnällisesti kopioituja eli replikaattoreita. Käsitettä meemi käytti ensimmäisenä Richard Dawkins vuonna 1976 kirjassaan Geenin itsekkyys. Kyse ei ole kuitenkaan geeneistä vaan niiden sosiaalisesta vastineestamme. Esimerkkeinä meemeistä Dawkins luettelee ”sävelmät, ajatukset, hokemat, vaatemuodit, saviruukkujen ja rakennusten kaarten muodot”. Antaessaan keksinnölleen nimeä hän halusi ”substantiivin, johon sisältyy kulttuurin välittymisen yksikön eli matkimisen yksikön idea”. Siis hidas ja kulttuurinen ilmiö joka vastustaa uutta ja ihmeellistä mutta tarttuu ja jää odottamaan oikeaa hetkeä, ikään kuin flunssavirus kehoomme. Kyllä viruksen saanut siitä pian aivastaa ja virukset leviävät samalla.
Meemien siirtymistä yksilöstä toiseen on verrattu biologisessa analogiassa virusten leviämiseen. Viruksethan levittävät geneettistä informaatiota. Ihmisen käyttäytymisen muuttuminen on kuitenkin monimutkainen asia eivätkä kaikki ”meemiviruksen” saaneet muuta käyttäytymistään samalla tavalla. Memeettinen evoluutio on lamarckilaista. Meemi monistuu yksilöiden kesken verkostomaisesti. Meemit siirtyvät suurelta osin ihmislasten oppimisprosessin tärkeän elementin eli matkimisen kautta, mutta ne voivat siirtyä myös oivaltamisen avulla.
Uskontotieteilijä Pascal Boyerin mukaan kulttuurin siirtyminen ei muistuta meemien monistumista geenien tavoin identtisinä, vaan siirtymäprosessi näyttää kuin itsestään synnyttävän poikkeuksellisen runsaasti outoja muunnelmia.
Biologinen evoluutio on hidasta, mutta kulttuurin kehittyminen on nopeaa ja kiihtyvää, tiedonvarastoinnin ansioista kasautuvaa. Ohjaamattoman ja suuntaamattoman memeettisen evoluution nopeus tekee siitä samalla sekaista ja jopa kaoottista. Miten sellaisesta voisi syntyä toimivia rakenteita? Onko tulos evoluution kautta karsittu kulttuurialueelle sopivaksi ja ekologiseen lokeroon istuvaksikin? Onko se uusi utopia vai ehkä vastakohtansa, dystopia?
Biologinen evoluutio on säilyttävää ja vailla päämäärää. Kulttuurievoluutio voi olla hyvinkin nopeasti ja jyrkästi muuttuvaa, ja periaatteessa sillä voi olla ihmisten tahtoon perustuva päämäärä. Näin kyse on lähestymistä sellaista evoluutiota, johon myös dystopialla viitataan medioissamme. Ei kuitenkaan perinteisestä spatiaalisesta diffuusiosta (henkilöltä toiselle leviävä virus ja flunssa) vaan reaaliaikaisesta ja siten samaan aikaan globaalisti useampaan meemin vastaanottajaan tarttuvasta ilmiöstä. Olen käsitellyt aihetta mm. kirjassani ”Social media economy and strategy” mutta myös myöhemmin uuden mediayhteiskunnan synnyn ja sen kuvaamisen yhteydessä. Se että ennusteet ovat menneet kohdalleen, syntyy juuri kulttuurievoluution luonteesta. On päädytty dystopiaan kun tavoite oli utopia.
Dystopia (m.kreik. δυσ- + τόπος; myös: kakotopia, antiutopia) on epätoivottava yhteiskunta, kauhukuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. Termi on tarkoitettu utopian vastakohdaksi, ja sillä tarkoitetaan ihanneyhteiskunnan vastakohtaa, pelon utopiaa. Se on lähellä sellaista mediaa, jonka sisältö on koko ajan negatiivista.
Dystopioiden kuvaus on merkittävä tieteiskirjallisuuden ja poliittisen satiirin muoto, joka on yleensä suuntautunut totalitaarisia yhteiskuntamuotoja vastaan. Usein termillä viitataan kuvitteelliseen lähitulevaisuuden yhteiskuntaan, jonka odotetaan syntyvän vallitsevien yhteiskunnallisten kehityssuuntien kiihtyessä huippuunsa. Tyypillisesti tuloksena on ihmisarvoa loukkaava sortoyhteiskunta tai nykyisin myös ekologisen katastrofin kokenut maailma.
Dystopioita on kuvattu varsinkin kirjallisuudessa, elokuvissa, TV-sarjoissa ja videopeleissä. Me siis luomme jo etukäteen kuvan siitä, millainen maailma menestyy tiettyjen meemien päästessä valtaan. Me muokkaamme ikään kuin kasvualustaa ja ennustamme näin tulevan tapahtumankin. ”Mitä minä sanoin” tai ”Tähdet kertovat komisario Palmu.” Me valmistaudumme myös sotiimme ruokkien sitä aseilla, joiden käyttö on myöhemmin myös mahdollista ja suotavaakin. Olemme ainut nisäkäslaji joka surmaa oman lajinsa jäseniä aina kansansurmiin saakka ja terroritekoinamme. Rakennamme meemeille sopivan kasvualustankin.
Miksi mediamme sitten rakastavat meemejä ja dystopiaa? Miksi me luomme uutisia, joissa meemit menestyvät ja syntyy ennalta arvattavia dystopioita?
Meemit ja dystopiat liittyvät oman aikamme medioitten päivittäiseen tiedon jakoon ja tapaan pyrkiä vaikuttamaan tai kuvata vaikuttamisen luonnetta. Myös tavaksi myydä omaa artikkelia, elokuvaa, mitä tahansa tuotetta ja sen oivaltamista ”myyväksi” uutiseksi. Se on kuin kauhutarinan kertomista lapsille ja samalla pyrkimystä vaikuttaa pelon syntyyn. Pelon yhteiskunta on siten taloudellinen tuote, tapa pitää yllä markkinoita mutta myös pahoitella ihmisen julmuutta, ahneutta ja hakea synnit anteeksikin.
Useimmiten dystopia esiintyy varoituksena tai satiirina. Dystopioita tarkastelleen kirjallisuudentutkija Maria Mäkelän mukaan dystopiakirjallisuutta onkin verrattu kanarianlintuun, joka varoittaa kaivostyöläisiä sopimattomasta ilmanlaadusta.
Varoittamisen funktio näkyy jo Voltairen satiirisessa teoksessa Candide (1759), jonka on sanottu innoittaneen monia 1900-luvun dystopioista, kuvaa Wikipedian kirjoittaja dystopiansa. Ne eroavat utopioista, koska ne eivät kuvaa mitään täysin uutta, uljasta maailmaa vaan nykymaailman varjopuolten nousua dominoiviksi elementeiksi.
Dystopioita on mahdollista tulkita myös toivon näkökulmasta. Vaikka ne kuvaavat vaaroja ja pelkoja, ne samalla auttavat tiedostamaan, mikä ei ole hyväksi. Tätä ajatusta on pitänyt esillä utopioista ja dystopioista kirjoittanut filosofi Keijo Lakkala. Lisäksi on huomattu, että 2000-luvun ”uusissa dystopioissa yhteiskunnan oloja vastustavat kapinalliset eivät tuhoudu ja ympäristökatastrofin jälkeisessä maailmassa ihminen kykenee järjestämään elämänsä”. Näin Wikipediaa lukien. Oleellista on että oman aikanamme kirjallisuuden rinnalla kulkee sosiaalinen media ja digiaja tuotteet. Niiden kohdalla kyse on täsmällisestä toiminnasta, meemeistämme ja reaaliaikaisista tapahtumista. Ei diffuusisesta ja hitaasta virustaudistamme.
Wikipediassa dystopia internetilmiönä ja meemien tuotteena (tunnettu myös nimityksellä internetmeemi, lyhyemmin meemi, engl. meme) viittaa Internetissä leviävään asiaan, joka saavuttaa toisinaan suuren suosion ja leviää nopeasti verkossa. Jotkut ilmiöstä ovat lyhytikäisiä, toiset pysyvät suosiossa vuosikausia. Hyvinkin vähäpätöiseltä vaikuttavat asiat, kuten kotitekoiset videoleikkeet, ovat voineet nousta internetissä arvaamatta hyvin suosituiksi.
Internetilmiöt ovat usein ihmisiä, kuvankäsittelyohjelmilla tehtyjä kuvia, flash-animaatioita tai musiikkivideoita jne.. Periaatteessa kuitenkin mikä tahansa asia voi nousta suosituksi internet-ilmiöksi, siis meemiksi ja olla osa niin utopiaa kuin sen vastakohtaakin, dystopiaa.
Politiikassa Wikpedia kuvaa dystopian tavalla, joka ei ole tieteen tulkintaa mutta leviää sieltä kuten virheellinen meemikin. Poliittisen dystopian luonteeseen kuuluu jonkin asian, ajattelutavan tai yhteiskunnallisen liikkeen vastustaminen kaunokirjallisuuden keinoin, kertoo Wikipediamme. Tunnetuimpia tyyppejä ovat kapitalismin, sosialismin ja fasismin vastaiset dystopiat. Kritiikin kohteet voivat kuitenkin olla häilyviä ja monitulkintaisia. Esimerkiksi George Orwellin klassikkoromaania Vuonna 1984 on pidetty niin kapitalismin kuin sosialisminkin haastajana. Näin siis Wikipediaa lukien Suomessa.
Dystooppisessa tieteiskirjallisuudessa tulevaisuuden yhteiskunta ja teknologia nähdään kielteisessä valossa. Toisaalta on huomautettu, että kyse on ennemminkin siitä, kuinka ihminen käyttää teknologiaa, kuin teknologiasta itsestään. Oikeammin olisi tullut yhdistää tulkinta meemeihin, joka on täsmällisempi käsitteenä ja jossa oivalletaan, kuinka dystopia on yhteiskunnallinen ilmiö ja meemit myös yksilön kautta selitettäviä.
Psykologinen ilmiö ei ole sosiologinen eikä mikrotalous makrotaloutta. Niiden erottaminen toisistaan on kuitenkin medioissamme vaikeaa ja johtanut stereotyyppiseen asioiden esittelyyn, jolla on maassamme hyvin pitkät myös kansakuntien luonnetta kuvaavat historialliset taustansa. Sama koskee politiikkaa (politics) sekä puolueitamme ja Kari Suomalaisen tapaa kuvata, kuinka puolueillamme on myös piirtäjän muutamin kynävedoin luotavat koomiset hahmonsakin. Vaalien lähestyessä nämä ovat esillä pikemminkin kuin mikään muu taloutemme tai sosiaalisen elämämme kulttuurinen kohottaminen ja ekologinen kehitystyö (policy).