Menestys ja elämä ovat intohimon tuotetta – ei tarpeen
Olen lukenut Teuvon päivän media-annokseni netistä ja printtimediana. Brittitutkija ei siedä Afganistanissa lännen ylemmyyttä on vanhaa asiaa, Kirsi Kunnaksen kuolema on surullista myös hänen pojilleen. Hän jos kuka vaikutti lapsuuteni ajan maailmankuvaan lausuessani runoja, jotka olivat hiven uutta perinteisiin verrattuna.
Loikka seuraavalla portaalle tapahtui kuitenkin 1960-luvun Suomessa ja Iisalmessa sen omien elokuvan tekijöiden, näyttelijöiden ja lukion kavereitteni kautta. Sotaleffat Koljonvirralta alkaen hoiti iisalmelainen ohjaaja ja niistä saatiin seurata vielä 2020-luvulla joka ikinen itsenäisyyspäivä. Eino Säisiä kansakoulun opettajanamme jatkoi Kukkivine Roudanmaineen vanhaa urjalalaisen kirjallisuuden perinnettä ja Juhani Ahon patsaan ohi kulkiessani kevensi sydäntäni lapsena. Spede Pasanen kävi saman lukion siinä missä kuplettilaulaja ja Seppo Kääriäinen, Keke Rosberg antoi vauhtia luokanvalvojamme Immo Kuutsan suksille. Maailma ja sen välineet olivat muuttumassa. Keijo joukkueineen hävisi kuitenkin meille jääkiekossa.
Mukana Fiasco teatterissamme oli myös tuleva Suomen Kuvalehden päätoimittaja ja toimittajien tuomarina toimivan instituution tuleva hyvä veli verkoston johtaja Pekka Hyvärinen, siinä missä isä Panteleimon, tuleva piispammekin. Ortodoksien asema Suomessa horjui vain hetki takaperin Konstantinopolissa ja eikös vaan Iisalmesta alkaen.
Suurten ikäluokkien mestarit mitattiin lukiossamme shakkipelissä, jätkän shakissa, ja kun sen voitit, olit mestari missä tahansa. Jos pärjäät Iisalmessa ja Forssassa, seutukaupunkiemme kahdessa ääripäässä, menestyt kyllä silloin missä tahansa maailmalla.
Tämä ajatus ei edusta lännen ylemmyyttä vaan savolaista ja hämäläistä käsitystä haalarikameroiden käytöstä, Ruusuvuoren tennistaidoista, Muumeista hakien nostetta Vantaalta, puurakentamisen tulevaisuudesta, miehen ja naisen paikasta ammateissamme ja ministereinämme.
Yksikään näistä aiheista ei jää likimainkaan haaviini Helsingin Sanomia selaillen. Suomi ei todellakaan jakaudu kahteen kastiin koronapassin kanssa taiteillen, naisten vaihdevuosista ei synny taidetta tekemälläkään, vuodessa oikeustieteen maisteriksi panee epäilemään hänen taitojaan kokeneimpien konnien kyydissä.
Tasa-arvon kasvaessa perinteiset ammattijaot palaavat paradoksaalista kyllä poikien tavoitellessa esinekeskeisiä ammatteja, ei niinkään ihmiskeskeisiä. Maailma kun on paradokseja täynnä, jos oletamme jotain tietävämme etukäteen ja asenteellisesti.
Tärkein uutinen löytyi kuitenkin mittavasta tutkimuksesta, jossa ihminen näyttäisi verbaaliset kykynsä parhaimmillaan vasta noin 65 -vuoden iässä, ja harrastaessasi kielellisesti vaativia tehtäviä lahjakkuus kasvaa edelleen hyvinkin yli 90 -vuoden iän.
Jos nyt niin vanhaksi elät ja kirjoitat, muistuta edes hivenen nyt 96-vuoden iässä kuollutta lasten kirjallisuuden ja runouden uudistajaa. Hän kun myös käänsi kuudelta kieleltä suomeksi, ja se jos mikä pitää aivot virkeinä ja verbaalinen taiteilu jatkuu ja koko ajan taidot paranevat rinnan netin kanssa kamppaillen.
Menestys ja elämä eivät ole omien intohimojemme kautta syntyvä ilmiö ensinkään vaan tarpeen, meille on opetettu kouluissamme. Tämä on hirvittävä virhe. Ilmiö kun kulkee juuri toisin – päinvastoin aina vaan. Kirjoitin tästä jopa tällä otsikolla syksyllä 2014. Palaan siis silloin kirjoittamaani. Et sinä sitä silloin lukenut. Ja jos luitkin, et ymmärtänyt yhdistää tähän aikaan ja hetkeen, jota nyt elämme. Nyt on aika korjata virhe.
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
Menestys ja elämä on intohimon tulos – ei tarpeen
Mamu Suomesta kertoo, kuinka Suomi oli kuin sumopainijan maa verrattuna Hollantiin. Kertojana on toimittaja Lari Malmberg ja jutun kuvittajana Jussi Puikkonen. Julkaisija on Helsingin Sanomien kuukasiliite numero yhdeksän ja vuosi 2014, uskomatonta. Mamu on taas suomalaista rasismia pakoileva israelilais-palestiinalais-suomalainen jokipaikan touhottaja Umayya Abu-Hanna, joka ehti Suomessa käydessään saada mittavan kansallisen maineen ja fanilauman aina edustuksellista demokratiaamme myöten, käyttäen ponnahduslaitana suomalaista rasismia. Rasismi siis myy hyvin.
Suomi ei ole enää yhden asian liike
Monikulttuurinen Hollanti poikkea Suomesta sellaisena, kun Suomi eli vielä yhden median ja yhden televisiokanavan aikana. Tänään on jo toisin, kun ei ala sekoilla Abu Hannan tapaan hämäläisen osakunnan sisällä. Olisihan siellä ollut valita muitakin osakuntia, Helsingissä?
Kieli on toki sama onomatopoeettinen ja luontoa matkiva tänäänkin, eikä sen rakennekaan ole uudistunut. Sellainen vie väkistenkin, hermeneutiikan ja strukturalismin filosofiaan uskoen, hyvin erilaiseen maailmankuvaan ja normit sekä lait ovat nekin syvässä kielen kantimissamme. Se miten vauhdikkaasti toimittaja juttunsa väsää Abu-Hannasta ei vaikuta tähän vähääkään.
Perinteiset Hesaria lukevat printtimedian harvinaisuudet ottavat viestin vastaan tavalla, jota lehti on pyrkinyt jäljittämään sunnuntaipainoksessaan saadakseen ilmoituksensa kaupaksi. Helsingin Sanomat on kuin äitiemo, joka huonona hoitajana kehuun omia keinojaan ja hulluna vielä näitä vihreitä lapsiaan. “Kehno kehhuu keinojaan, hullu äiti lapsiaan.”
Printtimedian lukijoiden perustyypit
Anna-Stina Nykäsen kirjoittama laaja lehden tutkimus (HS 7.9.2014) kertoo, kuinka tyypillisin suomalainen on Ville Valtavirta, Lauri Lavatanssi ja Kikka Kovakatu. Kovakatu lukee 7 päivää lehteä, rakastaa Renny Harlinia ja Clint Eastwoodia, televisiosta Big Brother on suosikki ja ruokana sitä seuratessa pikaruoka. Kirjoja tämä leidi ei lue lainkaan ja Ville Valtavirran tapaan odottaen matkaa Tallinnaan.
Tiedän sen myös kokemuksesta enkä lähetä hänelle pitkiä tekstiviestejä saati 500 -sivuista kirjaa, ellei se ole samalla kuvitettu. Kuvat hän saattaa selatakin yksinäisinä hetkinään punkkupulloaan tyhjentäen. Lauri Lavatanssi taas lukee Apua ja Seuraa, rakastaa Spede Pasasta, Uuno Turhapuroa, Salkkareita ja syö vaimon valmistamaa kotiruokaa oluella huuhtoen. Kirjallisuutena on periaatteessa Laila Hirvisaari ja Kalle Päätalo, joskin voisi olla myös ikivanhat sotakirjamme tai sarjakuvista tutut hahmomme.
Lehden toimittajan mukaan työväki ei edes tavoittele yläluokan tapoja ja on ylpeä ulkomuodostaan, eleistään, käytöstavastaan ja puheen parrestaan. Venäläinen nainen kutsuu näitä naisia traktoreiksi. Suomea yhdistää kulttuurisesti enää yksi yhteinen omaisuutemme, James Bond, makujen hierarkiaa tutkittaessa.
Jutun mukaan maa jakautuu yhä vahvasti perinteiseen ja korkeakulttuuriin kun sitä seuraa printtimedian lukijana. Heille on tehtävä erilaista mediaa kuin sähköisen medianyhteiskunnan nuoremmille tai printin sivuuttaville ihmisille. Heitä on kohta valtaosa väestöstämme. Siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta myös ihmisiä.
Kirjallisuus on uutinen, joka pysyy aina sellaisena
Kirjojen aseman muuttumisesta huolimatta suomalaista valtaosa arvostaa korkeakulttuuria ja etenkin lukemista. Moittivat itseään laiskoina lukijoina ja vielä laiskempina kirjoittajina. Häpeilevät lukemiaan dekkareita viihderomaaneja. Kuitenkin juuri niitä luetaan koska niitä myös markkinoidaan ja myydään, välitetään kirjastoissamme rinnan polkupyörien, sähköporien, musiikin ja videoiden kanssa kilpaillen, kirjoittaa Suomen Kuvalehden elokuun 34. numero ja jo kannessaan sen kertoen.
Kulttuuri on siis tämän kesän uutisista tärkeänä koettu sinä missä sota Ukrainassa, Ilkka Kanerva vaihteeksi rauhanturvaajana ja Laura Rädyn kommellukset ministerinä. Maailman pelätyin terroristijärjestä on nyt ISIS ja sen verta sekä öljyä sekoittava Yhdysvaltain tuote Irakin sodan pääarkkitehtina. Matkat pesäkkeestä toiseen tekevät maailmanpoliisista sokean ja se näkyy nyt Ukrainassa. Ukrainan sotaa Yhdysvallat ei ymmärrä lainkaan. Sen demokratia ja osavaltiot ovat takavuosien Neuvostoliitoakin omituisemmat. Miettikää nyt mitä tiedettä Puolasta tai Valko-Venäjästä? Maantieteestä jotain ymmärtävänä tiedän vastaukset.
Hiio Hipsteri vaiko Lauri Lavatanssi
On Suomessa myös korkeakulttuurin harrastajia, joita Helsingin Sanomat kuvaa käsitteillä Hiio Hipsteri ja Kaarina Klassikko. Ne voisi kääntää myös päälaelleen ja vaihtaa rooleja mutta hyvä näinkin. Korkeakulttuurissa lehdistä valitaan joko Image tai Suomen Kuvalehti, ohjaajista Pedro Almodovat tai Ingvar Bergman, televisiossa menee Mad Men tai Downton Abbey nauttien samalla etnistä ruokaa tai chateaubriandia. Kirjailijoista lehti mainitsee Karl Ove Knausgårdin ja Gustave Flaubertin sekä tietysti Fjodor Dostojevskin.
Koskahan venäläiset klassikot on luettu loppuun muittenkin kuin Paavo Väyrysen iltapuhteina? Oleellista ei ole se, mitä katsoo tai lukee, vaan kuinka ja missä, kenen seurassa ja onko se sopivassa elämäntyylin muihin valintoihin, vaatteita myöten. Raja on kuitenkin kohtuullisen vapaa ja vain täysin sopimaton on kiellettyä.
Kyse ei siis olekaan pelkästä mausta vaan estetiikasta. Suomalainen estetiikka on nousussa. Valinnanvapaus on Suomessa aika niukkaa. Arkena juodaan lehmän maitoa tai vettä, viiniä vain harvat mutta he sitäkin enemmän. Maku kuitenkin luokittelee ihmiset ja tyyli on tapa säilyttää imagonsa, mutta myös jäädä sosiaalisen nousun akanvirtaan.
Perussuomalainen kulttuuriministerinä
Kulttuuriministeri pitää kissatauluista eikä ole likimainkaan samalla tasolla edustamiensa taiteilijoitten kanssa. Turha minun on hänelle mennä tyrkyttämään käsitettä Cluster Art yhdessä Crystal Art ilmiöiden kanssa globaalina viestinä taloutemme uusista mahdollisuuksistamme. Politiikassa vasemmistoa ja oikeistoa ei enää erota toisin kuin takavuosina.
Kylmän sodan aikaan porvarit tunnista duunareista jo vilkaisten, nyt lähinnä vain arvokonservatiivit ja liberaalit kahtena ääripäänämme. Persut tietysti inhoavat kaikkea performanssia ja tekotaidetta, modernia maailmaa, tietää vihreän langan lukija toimittajana.
Perussuomalainen kulttuuriministeri olisi ihan hyvä vaihtoehto yhteiseksi syntipukiksi, sylkykupiksi ja samalla riittävän utelias ottamaan selvää, mistä on kysymys ja mitä Hiio Hipisterille tai Kaarina Klassikolle tänään kuuluu. Tuskin kovin kummaa, ellei nyt ala inhota oopperaa pelkän tavan vuoksi ja seikkaillen juovuksissa kiekkoleijonien mukana Paavo Arhinmäen tapaan kulttuuria edistäen.
Kulttuuriton mies
Naisten ja miesten välillä on Suomessa valtavia kulttuurisia eroja. Tämä on syytä tuntea ja tietää myös kulttuuriministerin. Miesten välillä erot ovat vaatimattomia mutta naisten kohdalla jo psykososiaalisiin yhteenottoihin johtavia. Naiset kun hallitsevat kulttuurimaailmaa ja miehet ovat imitoijia. Miehen ymmärtäminen vaatii kulttuuriministeriltä syvää psykososiaalista osaamista ja aiheen tuntemista muunakin kuin pintavaahtona.
Elämme pelon yhteiskunnassa ja kutsumme sitä takavuosien tapaan kylmän sodan paluuksi. Helsingin Sanomat pyrkii oikomaan väärää historiallista siirtymää ja kertoo, kuinka kylmän sodan aikana maailma oli oikeasti jakautunut kahtia mutta samalla myös ennustettavissa. Siinä se erehtyy.
Mennyttä maailmaa ja historiaa on helppo lähestyä kuvaten sen ennustettavuus, mutta kyllä Kuuban kriisi ja Korea olivat aivan todellisia maailmanpalon hetkiä. Kennedyjen murhat tulvat heille taatusti yllätyksenä nekin ja Vietnamin sota oli kaikkea muuta kuin ennakoitavissa loppunäytöksineen.
Taiteilimme tuon kauden yli kusi sukassa, kuvaten sen tuon ajan kenraalien näkökulmasta ja maailmassa, jossa oli poikkeuslakeja, Kekkosen seuraajaksi aiottu alkoholisoitunut Ahti Karjalainen. Karjalaiselle taas mikään ei ollut niin vaikeaa kuin ennustaminen, etenkin tulevaisuuden. Hänen lahjakkuutensa jäi median luoman imagon pilaamaksi ja näin Kekkonen piti yllä omaa kulttiaan tankeronsa ja mediansa avustamana, kekkospuolueen tukemana ja perässähiihtäjät taatusti pysyen kiltisti takana.
Väärää propagandaa
Ei tilanne ole nyt yhtään sen arvaamattomampi kuin aikana, jolloin Eurooppa oli Yhdysvalloille tärkeä kumppani ja Neuvostoliitto pelätty kommunismin kauhukuvia tuottava ideologinen pelote. Kauhun tasapaino oli koko ajan horjuva ja jakautunut Saksa sekä Neuvostoliiton satelliitti- ja miehitysvaltiot muodostivat alituisen uhan. Yhteiskuntajärjestelmien horjuminen aiheutti koko ajan jännitteitä kapitalismin ja sosialismin rajapinnoilla ympäri globaalia maailmaa.
Media kärjistää ja hakee tapauksia, jotka ovat pelkkiä sattumuksia. Sellainen oli lehden esittelemä suomalaisen matkustajakoneen ja sitä lähelle joutuneen ohjuksen räjähtäminen jouluna 1987. Kysymys, miksi tästä kerrotaan vasta nyt, on ymmärrettävää. Liki kolmen vuosikymmenen aikana joka minuutti maailmalla lentää tuhatmäärin matkustajakoneita, mutta myös ohjuskokeita muuallakin kuin Jäämeren yläpuolella. Läheltä pitää tapahtumia sattuu muillekin kuin pienelle Finnairille ja sen lennolle Huippuvuorten yli Japanista Helsinkiin, Vantaalle. Miksi niistä tulisi puhua ja levittää lentokauha ja nykyisen fobian lisäksi? Vai kaivataanko jotain kunnon pelotetta, globaalia pandemiaa, ruttoa? Siitäkö tämä kaikki johtuukin?
Fanien esittelyä stereotyyppien tueksi
Fanit ovat medialle yhtä tärkeitä kuin pelon maailman esittely, kauhuskenaariot. Nyt fanitetaan aitoja ja ihania suomalaisia, joilla on universaali vetovoima esitellen Nokian entinen pomo ja hänen kirjansa muiden tuttujen naamojen rinnalla. Kun kyseessä on nainen johtajana, kirjan voi lukeakin.
Nimi Blanca Juti mieleen ja tilaamaan netistä markkinointijohtajan hengentuote. Blogien pitäjät kokoavat niistä upeita kirjoja ja tämä on niistä esimerkki. Omani on koottu kirjoina myös keräilijöille, joita Suomesta löytyy kulttuurimaana heitäkin kiitettävä määrä. Tänään toki tätäkin juttua saksalaiset lukevat paljon suomalaisia ahkerammin. Eilen taas jenkit. Kohta useampi miljoona lataus vuosittain.
Se on ihan rohkaiseva määrä jatkaa kirjallista uraansa. Kun kirjoitat ilmaiseksi, se vie pohjaa koko kirjallisen maailman kielellisiltä lahjakkuuksilta. Se on surullista. Kauneinta mitä ihminen voi tuottaa on se, mitä hulluus synnyttää ja järki kirjoittaa.
Pallopelien kulttuuri ja estetiikka jää kuvaamatta
Lehden pakollinen lentopallokuva on otettu passaristamme Tervaportista. Itse olisin valinnut toisin ja pannut lukijani arvailemaan onko kyseessä Mikko vai Matti. Oivasen kaksoisveljet ovat kuin kaksi marjaa ja heidät erottaa vain pelityylistä.
Pallopelien kulttuuri ei oikein kuulu muuta kulttuuria seuraavien toimittajien osaamiseen ja se on sääli. Se on yhtä paha puute kuin puhua globaalista politiikasta tuntematta lainkaan maantiedettä ja uskontojen syvintä olemusta eri kulttuurien erottajana ja yhdistäjänä. Siinä mahalaskussa on jotain samaa kuin paikallisessa Forssan Lehdessä, Hämeenlinnassa painetussa, ja sen päätoimittajassa esittelemässä omaa tytärtään kansanedustajana.
Sama lehti esittelee viikonlopun numerossaan suurten mahdollisuuksien Ypäjää hevospitäjänä. Sirkka-Liisa Anttila kertoo kolmessa eri artikkelissa visioitaan Forssan ja Lounais-Hämeen talouden ja kulttuurin vahvuuksista. On esitellyt kohta puoli vuosisataa. Ja aina ne samat. Olisikin outoa vaihtaa ne kokonaan uusiksi poliitikkona. Joku keskustassa on tätä kokeillut ja kannatus on kadonnut.
Kun samaan aikaan yhteisen kehitysyhtiön johtaja eroaa, on vedetty moneen kertaan kölin alta, eikö tämä vahvuus synny juuri rajoista, aggressiosta, nepotismista, väärän valtatien varressa asuvien tavasta viedä seutukuntaa kuin litran mittaa, kaupunginhallituksen puheenjohtajan tuskailua lainaten. Eikö siitä opita ikinä?
Jos Forssassa alkaa kilpailla paikallisten kanssa edes ehdokkuudesta Eduskuntaan on haettava tuki Helsingistä, Lahdesta, Hämeenlinnasta ja viimeiseksi vasta Lounais-Hämeen omilta verkostoilta, nepotistiselta medialta. Kun väki vähenee, pidot eivät parane Lounais-Hämeessä ja elämä on nyt Lounais-Hämeessä vieras kieli, jota kaikki ääntävät väärin.