Kirjoitin täyttäessäni 69 vuotta lainaten kirjaa, joka on julkaistu vuonna 2007. Samana vuonna julkaisin lukuisia esseitä, jotka kertoivat tulevasta mutta samalla menetetystä maailmastamme, menetetystä vuosikymmenestä. Pilasimme sen saamattomuuttamme. Niitä luetaan edelleen ja ne selittävät myös miksi pandemian leviää biologisena ilmiönä Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Brasiliassa mutta ei Taiwanissa, Uudessa Seelannissa, Suomessa tai Saksassa. Jokaisessa näistä on naisia johdossa ja se kertoo jo paljon yhteiskunnan saavuttamasta vaiheestakin. Tästä huolimatta mennyt vuosikymmen oli meille menetetty ja osin myös johtuen tästä. Me emme osaa käyttää voittojamme tavalla, joka muuttuisi talouden kasvuksi. Meille, naisillemme, äidinkielellemme, kun ilo olemassaolosta on jo suuri onni ja oivallamme todellisen onnemme paljon hitaammin kuin epäonnen. Kun alamme katsoa onnea kaikista ilmasunnista ja kulmista, sitä ei ole olemassakaan. Maailman onnellisin maa ei ole sitä läheltä katsoen, jolloin selitys sille on liian vaikea, tunnekieleemme piilotettu. Emme me sitä sieltä voi löytää, muiden on se meille kerrottava.
keskiviikko, marraskuu 28, 2007
Emeritusten vallankumous
Historiantutkijat barrikadeilla
Tuskin muste ehti kuivua Ylikankaan esiintymisestä ja reippaista otteista kertoa rehellisesti mitä jatkosodan rintamalla tapahtui ja kuinka sodan viimeiset vaiheet elettiin kun Osmo Jussila (s. 1938) julkaisi kirjansa ”Suomen historian suuret myytit”. Mirkka Lappalaisen (HS 28.11.2007) mukaan kirja on liian nopeasti kirjoitettu ja kiireellä toimitettu.
Koulussa historian myyttejä opiskelleet historian harrastajat lukevat akateemista asiaproosaa ja pemfletteja veret pysäyttävänä ja havahduttavana lukukokemuksena. Edes Matti Klinge ei saa omilla kirjoituksillaan myyttien murtajana samanlaista kokemusta aikaan kuin emeritus professori Osmo Jussila nyt uusilla paljastuksillaan.
Jussilan näkemykset ovat rajuja ja kuvaukset myyttien synnystä oivaltavia. Valtio, autonomia ja sortokausien myytit ovat poliittisen historian tutkijalta maantieteilijän tai valtitieteilijän maailmankuvaa ravistelevia. Kansallismieliset ja ”Ruotsi-Suomi” käsitteistöön rakennetut nationalistiset näkemykset olivat lopulta vain aikansa akateemista historiankirjoitusta ja myöhemmin kouluopetuksemme suurta harhautusta. Niitä lukiessa ja tenttiessä meni lapsuus ja nuoruus hukkaan.
Maantieteessä vastaavat pyrkimykset ja kirjoitukset tyrmättiin kriittisen maantieteen tulkintana armotta vielä 1980-luvulla. Maantiede oli ja on sidottu tiukemmin ihmisten fyysiseen kosketukseen kuvitteellisiin rajoihin sekä luonnonmaantieteen geopoliittiseen historiaan, ettei sen pyhiä auktoriteetteja voinut koskea joutumatta akateemisten noitavainojen kohteeksi. Raja railona aukesi. Geopoliittiset rajat olivat lisäksi fyysisiä ja tukivat kansallista maakunta- ja kansallishenkien yhteistä psykofyysistä ja deteminististä topeliaanista uskontoa.
Maan ja kansallisuuden menneisyyden rakentaminen myyttien varaan on ilmiönä vaarallinen. Historian ja maantieteen, geopolitiikan reaaliaikainen ymmärrys ja päivittäminen, on osa kansallista asettumistamme globaaliin yhteyteen ja oikean kompassin hakemista vaikkapa Nato -keskustelussamme ja EU -politiikassamme. Me teimme aikanaan päätöksiä, myös sotaan ja rauhaan liittyviä, joiden taustalla oli myyttinen maailmankuva. Nyt on varottava, ettei meistä tehdä vain marginaalista maata ja kansakuntana alaviitettä kansainvälisessä politiikassa. Siihen ei ole nyt samoja syitä kuin 1800-luvulla olisi toki ollut. Nyt eri tarvita enää myyttejä ja niiden varaan rakentavia aluepoliitikkoja. Matkailu on ainut elinkeino, jossa sadut ovat luvallisia, mutta sielläkin sepitteellä on oltava joku tolkku.
Maantiedon oppikirjoissa stereotyyppiset kansojen ja valtioiden kuvaukset olivat tavallisia vielä 1970-luvulla. Sotien aikaan ja ennen niitä kuvakset olivat äärimmäisen rasistisia. Julkaisin muutaman kirjoituksen koskien näitä kirjoja 1980-luvulla Turun Sanomissa ja Kalevassa mm. otsikolla ”Valkoisten mutakuonojen maa”. Tuolloin esimerkit oli otettu maantieteen oppikirjoista, joissa ihannoitiin skandinaavista ja saksalaista rotua, mutta vähäteltiin vaikkapa japanilaisia, kiinalaisia ja tietysti venäläisiä ja Itä-Euroopan valtioita ja kaikkia afrikkalaisia. SE oli sotaan valmistautumista ja valmentautumista, jossa viha heikkoutta kohtaan oli hyvin suomalainen ilmiö ja kumpusi jo tuolloin kilpailuyhteiskunnan vietistä, sairaaksi viedystä oman kansan ja rodun ihannoinnista. Siinä mustat kuvattiin neekereinä, kerrottiin kuinka nämä oppivat jotain matkimalla ja ihossa on ”inhottaa neekerin haju”. Japanilaiset olivat lapsellisia ja kansainvälisen kauppaan sopimattomia, mutta saksalaiset Jumalan valittu kansa, tiede korkealla ja filosofit sitä samaa, jota on mahdollista nähdä jopa oma aikamme Nietzschen ihailussa ja siinä nationalsimissa, jota Nietzche ja etenkin Schopenhauer aikanaan saksalaisissa pilkkasi.
Elämme ajassa, jossa herooiset sankarit ja myytit kaatuvat, historia ja maantiede kirjoitetaan uudelleen ja oma paikkamme löytyy lopulta ajattoman ja paikattoman virtuaalimaailman uusien kompassien osoittamassa oikeassa yhteydessä. Joiltakin tämä käännös sujuu nopeasti ja helposti. Ohjauspyörien rattaissa ovat mukana tasauspyörästöt. Ilman näitä tasauspyörästöjä käännösten tekeminen näkyy ja näyttää kömpelöltä. Se on annettava emerituksille ja oman pesän sekä konventionsa vartijoille anteeksi.
posted by Matti Luostarinen # 4:45 PM
maanantai, marraskuu 26, 2007
virtuaaliajan kompassilukemat kateissa
Kuka käyttää virtuaaliajan kompassia?
Ihmisruumiin polttamisesta syntyvä hiilenmusta tuhka muuttuu teollisessa timantin valmistukseen tarkoitetussa prosessissa siniseksi jalokiveksi. Sen tummuus kasvaa jos vainaja on saanut sädetystä ennen kuolemaansa.
Näin kerrottiin Helsingin Sanomissa uutisessa, joka oli Venäjällä suositun yritystoiminnan kuvauksesta, ja olisi sopinut myös vaikkapa romaanin alkusanoiksi. Mitkä olisivatkaan kertojalle komeammat asetussanat kirjalle kuin ihmisen timantin hohtoinen loppu ja jalokivi kantajansa kaulalla. Sellaisen tarinan kertoja varmasti hallitsee romaanihenkilöittensä fiktiivisen elämänkaaren Väinö Linnan tapaisella varmuudella. Siinä fiktiosta tulee myöhempää faktaa.
Venäjällä geologit alkoivat tehdä korukiviä vaiheessa, jolloin maa hajosi ja rahaa ei enää riittänyt tieteen tekemiseen. Kun tiede ja sille asetetut vaatimukset alkavat tulla puhtaasti markkinatalouden etuja ajaviksi, kaksi maailmaa kohtaavat ja ne pilaavat samalla toisensa. Puhdasta tiedettä ei voi tehdä markkinoiden ehdoilla. Markkinat ja niiden sovellukset kadottavat tärkeimmät innovaationsa, jos teorian rakentajat alkavat puuhastella korukivien seppinä ja kädentaitajina. Suomessa yhden asian ilmiöt tahtovat aina mennä överiksi jopa yliopistomaailmassa.
Suomessa politiikasta puhutaan politiikan kielellä (politics). Poliitikon tehtävänä on hyvän perustan rakentaminen niille ponnisteluille, jossa hyvä hallinto, tutkimuksen kehittäjät ja soveltajat toimivat (policy). Jos nämä kaksi asiaa menevät sekaisin, syntyy huonoa politiikkaa ja hallintoa, kehitystä ei tapahdu lainkaan. Kun poliitikolla asiat eivät ole hallinnassa Lapissa pohjoiseen heitetään puruluuksi Vutoksen ja Kollajan altaat. Siinä kaksi asiaa menee päällekkäin tavalla, joka on ollut turmioksi Lapin kehittämiselle. Se on tyypillistä kehitysalueella ja alusmaan ongelmille emämaan alistamana.
Kun kunnat ovat kehittämässä palvelurakenteitaan, osa puhuu regionalismista ja tarkoittaa kartalle piirrettävää aluetta. Syntyy pieni kunnantalon ympärillä puuhasteleva kuntapuolue ja sen politiikka. Sen rinnalla ovat ne kehittäjät, joiden tehtävänä on hoitaa kunta spatiaalisena ja rajattomana yksikkönä tai mentaalisena alueena yhteisöjen kehittyä ja luoda niiden kautta turvallisuutta. Jos ne menevät päällekkäin, syntyy jälleen ongelmia, jossa yhteisö ja yhdyskunta riitelevät tai tekninen ja taloudellinen ohittavat sosiaalisen ja kulttuurisen yhteisöllisyyden. Alkaa ristiviestintä, jossa yhteisöllisyys on maaseudun aikanaan tuoma kiro ja kaupunki keino päästä siitä eroon. Tai palata takaisin juurille ja hakea turvaa yhteisöistä. Ristiviestintä on medioiden tapa valottaa kohdettaan monelta suunnalta. Kun verkosto- ja klusteritaloudella tarkoitetaan markkinaehtoista taloutta eikä tietoteknisiä rakenteita, syntyy päällekkäisyys, jossa osa puhuu perinteisestä mediasta ja toinen internetistä ja webajasta, uusmediasta. Kun kaksi asiaa menevät päällekkäin virtuaalinen ja todellinen maailma hämärtyvät ja lapset eivät tiedä mitä aikuiset tarkoittavat. Kun lapset ovat yksin ja koneineen, yhteisöt ovat jo kadonneet ja instituutiot hukattu sekä regionaalisessa että spatiaalisessa maailmassa, lasten virtuaalitodellisuudessa. Tällaiset lapset ovat vailla autoritaarista ääntä ja oivallusta, alkavat toimia kuten kreikkalaiset Jumalat ilman institutionaalista tukea ja yhteisönsä turvaa. Tärkeintä on olla hetken sankari ja herooinen olio niihin samaistuen. Kauanko näin maassa on mahdollista jatkaa? Onko aikomustakaan tehdä siihen korjausliikkeitä?
posted by Matti Luostarinen # 6:18 PM