Menneen vuosikymmenen kymmenen hallitustamme muistetaan käsitteestä ”hiljainen signaali”. Käsite tarkoitti viestejä, jotka olivat merkittäviä mutta hallitustemme kuultaviksi aivan liian hiljaisia. Niissä oli jotain samaa kuin hiljaisen viikon sanassa, jossa viesti on tarkoitettu kuultavaksi.
Tuon ajan miehissä ja etenkin perussuomalaisessa kansanliikkeessä hiljainen signaali tarkoitti äijäliikettä, jossa miehet olivat Marsista ja naiset Venuksesta. Kysyttiin mikä suomalaista miestä vaivaa ja onko ilmiö pelkästään suomalainen? Miksi miehet kaipaavat kokonaan omaa poliittista liikettään, jota sitäkin naiset johtavat.
Etsivätkö naiset erilaisia ratkaisuja ja erilaisiin kysymyksiin, ovatko naiset ja miehet eri planeetalta? Auttaako ongelmaan ehkä työpaikan tai asuinympäristön muutos, oma poliittinen liike tai ehkä ilmiö ei liitykään sukupuoleen vaan kokonaan johonkin muuhun ilmiöön? Sisäinen tuska ei korjaudukaan ympäristöä tai puoluetta, sukupuolta vaihtaen?
Kun työkään ei enää palkitse syntyy eräänlainen oleskeluyhteiskunta. Narsismi ja sen häiriöt alkavat olla jokaisen ikäväksi koetun ilmiön taustalla. Kiusaamista on kaikkialla ja sen korjaaminen on liki mahdotonta, jos luovaa työtä tekevien erot ovat sukupuolirooleissamme. Tätä pohtien psykologi Johan Gray kirjoitti maailmanlaajuiseen menestykseen johtaneen kirjansa ”Miehet Marsista, naiset Venuksesta”.
Miehellä on ongelmatilanteissa taipumusta vetäytyä ja vaieta. Naiset taas hakevat seuraa ja avautuvat, puhuvat ongelmistaan. Paitis nyt kun molempien olisi oltava hiljaa ja keskityttävä hoitamaan etätyötään jokainen omaan luolaansa vetäytyen.
Moni on näkevinään tässä maailman luokan salaliiton ja valtaosa heistä on kyllä naisia. Miehille ei riittänytkään äijäpuolue vaan sen ohella vaadittiin hankalasti käyttäytyvä virus. Kun kilpaillaan huomiotaloudesta, kaikki keinot ovat luvallisia ja yksi sellainen oli häiritä Venuksesta syntyneen mielenrauhaa.
Kun naiset alkoivat kilpailla miesten kanssa heidän omilla aseillaan, nämä vetäytyivät hiljaisuuteen ja hakivat itselleen liittolaisia luoliensa kätkössä murjotellen. Marsissa syntynyt teki sitä suomalaisessa politiikan hetteikössä kuin kotonaan, palauttaen kansakuntansa takavuosien kaksinapaiseen suomettumisen miehille niin menestyksekkääseen aikaan.
Vanha mediayhteiskunta suosi huomiotaloutta ja narsismin häiriöitä. Poliittiset johtajat olivat näkyvillä, heistä ylpeiltiin siinä missä mykistä urheilijoistamme, jolloin myös narsismin häiriöt ja ahneus olivat hyveiden joukossa. Kiusaamisessa naiset olivat toki miehiäkin etevämpiä, mutta luolaansa suljettuna sellainen oli etätyössä vähäinen etu, päinvastoin. Naiset alkoivat sairastua ja väsyä.
Mediayhteiskunta ja huomiotalous suosi sairasta narsismia. Maine ja kunnia olivat siinä sama asia ja normit katosivat siinä missä yhteinen moraalikin. Samaan luolayhteiskunnan kohtalon hankkineina ”narsismin haavan” hoito muuttui naisille hankalaksi. Politiikan johdossa narsismi haava tarkoittaa aina alemmuuden tunnetta – tasapainotonta elämää pienen lapsen ja suuren aikuisen välillä. Syntyi suomalainen menetetty vuosikymmen odottamaan pandemian puhkeamista.
Vaaleissa tämä poliittinen ”kiima” tarkoitti siirtymää 1970-luvun raivoon. Nietzsche kehottikin aikanaan ihmisiä hakemaan häpeilemättä pelkästään valtaa ja unohtamaan muutu vähäisemmät narsismin ja viettien lähteet. Hän harrasti tunnetusti ironiaa ja satiiria, joista etenkin jälkimmäistä taas Suomessa ei ymmärretä lainkaan. Jari Tervo kirjailijana on tämän oivaltajana erityisen tunnettu. Se on hyvin tavallista hänen synnyinseuduillaan, jossa olen paljon liikkunut ja syvähaastatellut Tervon lapsuuden ystäviä.
Itäsuomalainen ironia ymmärretään vielä jollain tavalla Hämeessäkin karjalaisten avustamana, mutta satiiri vain tosikkomaisella tavalla loukkaantuen. Geenivarastomme muuttuu täydellisesti ylittäessämme luonnonmaantieteellisen ja antropologisen, myös miekalla piirretyn rajamme, Pähkinäsaaren rauhan rajan. Omat isovanhempani tunsivat sen luostarilaitoksen lampuoteina yhtenään ylittäen viikinkimallisilla veneillään purjehtien. He ymmärsivät jo varhain oman aikamme perustieteen lähteet myös Atlantille uskaltautuen purjekuntansa veneillä.
Miehen kieli ja naisen kieli ovat eri tavalla avautuvia. Kuvataide ja musiikki miehen tai naisen ammattina ei ole likimainkaan sama asia. Sama pätee kirjoitettaessa kirjaa. Niinpä kun luovat ammatit, miehille aiemmin tyypilliset shamanismi ja aggressiiviset sodat jumalien palvontamenoina muuttuivat yhteisiksi, yhteiskunta luonnollisesti vääristyi. Tämä koski luonnollisesti myös perinne puolueitamme, joiden geneettinen tausta oli meille tuontitavaraa. Sama puolue kun saattoi Suomessa olla sekä oikealla että vasemmalla, konservatiivi ja liberaali, presidentti ilman valtaa kuninkaan virassa.
Kun samaan aikaan luonnontieteet perusteineen olivat kateissa, syntyi konflikteja, joista tunnetuin on ilmastomuutos puhutuimpana. Luonnonlakien kanssa ei aiemmin voinut neuvotella, tehdä kompromisseja. Mutta emme myöskään omien geeniemme kanssa, oppimisgeenien ja luonnon kanssa yhteiselämää viettäen. Ihmistieteet olivat taas omaa sepitteellistä elämäämme, jossa mielikuvituksen tuotteet eivät siirrä meitä kuun pinnalle tai sieltä takaisin Tellukselle.
Narsismin palvonta medioinemme ja internetin viihteessä muutti meidät kylmiksi, syntyi tunteettoman ja epäonnistumisen sallimaton kylmä kulttuurimme. Se vaikutti kahden vuosikymmenen ajan työilmapiiriin ja tunnesiirtoihimme. Uudet rakenteelliset muutokset suosivat narsismia, empatiasta vieraantunutta saneeraajaa, jolloin poliittinen ilmapiiri koveni. Se oli miehille epäedullista ja johti uuden mediayhteiskunnan kautta naisille helpompaan hybridiyhteiskunnan syntyyn.
Kriisiin ajautunut mies siirtyi luolaansa pragmaattisella tavalla, käytäntöön tukeutuen. Kun miehellä ei ole vastausta hänelle ei ole opetettu myöskään tietämättömyyttään. Vastausten haku ihmisen ulkopuolelta, oman itsensä ulkopuolelta, narratiivisista kertomuksistamme, ei tarjonnut miehelle Marsista biologisesti oikeaa tietä, jota edetä myös massoina, yhteisönä, kokonaan uuden paradigmaisen maailmankuvan oivaltavana uuden rakenteen yhdyskuntamme toteuttajana.
Kun luottamus miehen kykyyn ratkaista itse ongelmansa katosi, se vain pahensi hänen loukattua kunniaansa, ylpeyttä ja itsetuntoa. Miehen järkeä voi hoivata, mutta ei hänen tunteitaan tyrkyttämällä ratkaisuja, jotka olivat luolan suulla istuvan emotionaalisen naisen tyrkyttämänä rationaalisesti pohtivan miehen mielestä absurdeja.
Geneettinen koodistomme ei ole opittu vaan sisäsyntyinen ja peritty. Kaksoistutkimusten mukaan täysin erilaisessa ympäristössä kasvavat kaksoset ovat edelleenkin muuttumattomia eikä genotyyppiä voi muutella ympäristön ja koulutuksen muuttuessa. Luonnontieteille ja geeneillemme me emme voi mitään. En minä tietäni valinnut, tie valitsi minut ja tämä oli luonnollisesti syy siihen rakenteeseen, johon kokosin myös oman muistelmatyöni mielestäni tärkeimmät solmukohdat. Omia narsistisia näkemyksiään jakava muistelija kirjoittaa pelkkää narraatiota omista kokemuksistaan (Lisää kirjasta: ”Cluster art and Art of Clusters 70 years).
Megafonilla annettu hiljainen signaali 30.3. 2013
Kun suomalainen hiihtäjä ja juoksija sai arvokisoissa mitalin, kansa ei paukutellut henkseleitään, vaan tyytyi rauhallisena odottelemaan ensin dopingtestin tulokset. Suomalaiset ovat oppivaista kansaa ja varovat pettymyksiä. Samalla kun pettymyksiä tuli yhtenään, toistuvasti, kiinnostus lajeihin alkoi kadota. Ironia, satiiri ja sarkasmi tuli aiemman ilonpidon pilaajaksi.
Syntyi moraalivaje ja koko kansainvälinen maineemme rapautui, menestyksemme muuttui vaatimattomaksi. Niin tärkeää on kansakunnalle moraali ja sen sukupolvelta toiselle siirtyvä ja kasvava pääoma. Meillä se rakentuu kristilliseen normistoon ja pääsiäinen on sen suurin tapahtuma. Ihminen saa uskonsa mukaan mutta ei ohi armon ja sovituksen, kärsimysnäytelmän. Tässä sosiaalinen pääoma on toki eri asia kuin oma geneettinen muistimme. Toisen ikä kun on miljoonia vuosia ja toisen vuosituhansia.
Luterilaisilla nämä käsitteet ovat tiukasti kiinni myös työelämässä ja taloudessa, pragmatismissa, ei niinkään ulkoisessa liturgiassa, tunteessa ja kodissa, äidissä ja madonnassa. Harmaa protestanttisuus, luterilainen työelämä, näkyy Euroopassa Pohjolan hyvinvointiyhteiskunnassa ja katolisuus etelän usein matriarkaalisessa madonnan elämässä ja sen muodoissa. Ero on suurempi kuin mitä oletamme turisteina.
Valtionhoitajapuolueen kriisi
Kun suomalaiset ministerit tulevat kehysriihestä, nämä paukuttelevat henkseleitään ja kehuvat toisiaan, kirjoittaa Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan pitkänä perjantaina vuonna 2013. Myöhemmin selviää, ettei vasemmiston edustaja ole tiennyt mitä kehysriihessä päätettiin. Hän kertoo saaneensa munilleen.
Pääsiäisen sanomassa mukana ovat juuri munat. Nyt ne olisi voinut maalaamisen sijasta tervata. Niin myöhemmin tehdäänkin. Arhinmäen asema on vaikea. Siitä pitää huolen oma puolue ja Korhonen.
Sama koskee vihreitä. Kun vasemmalla rotat jättävät laivaa, se tapahtuu odotetulla tavalla. Kokoomus ja Rkp ymmärtävät varainsiirron rikkaille. Demarit yrittävät siirtää vastuun virheestä virkamiehilleen, ikään kuin virkamieshallitukselle. Jutta Urpilainen ei saa Erkki Tuomiojalta tukea muulla tavalla. Tuomioja ei osaa tehdä eroa vanhan valtionhoitajapuolueen virkamiesjohdon sekä kuihtuvan poliittisen puolueen välillä.
Oikeammin kukaan ministereistä ei tiennyt ja kirjoitin siitä jo aiemmin, ennen pääsiäistä, naamakirjaani. Sosiaalinen media kuhisi aiheesta. Nyt oli pielessä ja paljon kertoivat kaikki aistit ja signaalit tuosta tapahtumasta. Trullien juttuja levisi sosiaaliseen mediaan. Joku oli salannut jotain tai kaikki olivat ulkona omista päätöksistään. Tällaiset päättäjät eivät ole hyväksi kansakunnan sosiaaliselle muistille.
Suomeen oli rakennettu omalaatuinen veroparatiisi Kyproksen huumassa ja malliin. Varainsiirto köyhiltä rikkaille oli alkanut. Siinä oli samaa kuin varallisuusveron poistossa. Demareitten paikka työväen puolueena on haussa. Kokoomuksen voi haastaa nyt vain Perussuomalaiset, uskottavasti. Äijäpuolueen on vain tunnettava juurensa ja niiden synty. Sen pettämien jakaa puolueen kahtia.
Lehti (HS 29.3) vahvistaa tuon pääkirjoituksessaan ja todistaa sen tulleen jo tavaksi, ministereitten henkseleitten paukuttelun ja myöhemmin jälkipyykin siitä, mitä tulikaan tehdyksi? Epäonninen vuosikymmen vie kansakunnan perikatoon ennen vuotta 2020.
Tällainen osaamattomuuden synnyttämä moraalikato on pahinta mitä voisi kuvitella hallitukselta ja sen ministereiltä, asiantuntijoilta. Eikö heitä käytetä? Soten ja kuntarakenneuudistuksen yhteydessä on käynyt ilmi, ettei käytetä. Käytetäänkö sitten oikein missään? Luotettiinko siihen, että kuuden puolueen konsensus riittää? Asiantuntijat antoivat sotesta arvosanan viisi. Kouluarvosanoilla arvioiden.
Oikeammin arvio oli hylätty neljä. Kaksi vuotta oli mennyt hukkaan ja sen maksoivat kunnat, lääkärit ja hoitajat, heidän asiakkaansa sekä sosiaalityöntekijät ja heidän asiakkaansa. Tutkimuksen mukaan suomalaiset saavat elää vain 57 tervettä vuotta kun ruotsalaiset elävät 70. Syy on tässä ja varojen puutteessa. Ero on valtava.
Porsaanreikiä moraalissa
Tällainen ilmiö on pelottava. Miten on mahdollista, että hallitus tekee päätöksiä, joista se ei itse tiedä mitään tai ne selviävät sille vasta jälkikäteen, dopingtestin valmistuttua.
Kun kyseessä on hallituksen ministereitten yhteiset sopimukset ja heidän valmistelemat päätökset, niiden sisällön voisi olettaa syntyvän tavalla, jossa he ovat olleet hengessä mukana. Ajaneet siellä joko oman äänestäjäjoukkonsa etua ja kansakunnan parasta, vasemmisto myös köyhää kansaa muistaen. Mutta ei.
Asiat ovat mutkikkaita kansalle kerrottaviksi, kertoi pääministeri televisiossamme. Hänen kätensä kävivät kuvaten, miten mutkikkaita ne ovat ja millä tavalla verot kulkevat ja ministerit tilkitsevät niiden menoreittejä, Veikko Vennamon aikanaan kuvaamia porsaanreikiä. Ne pitää tilkitä, viittoili pääministeri ilmeikkäästi.
Nyt porsaanreiät olivat niin hankalia, etteivät ministerit niitä itsekkään tunteneet. Mieleen tuli kouluaikani ja matematiikan opettaja, jolla oli tapana kuvata lukion pitkän matematiikan opiskelijoille hänelle itselleen liian mutkikkaita asioita harpiksi muutetulla sukkanauhalla. Sen riisuminen oli jo tapaus sinänsä.
Sukkanauhan avulla iäkkään naisen käsi teki epämääräisiä mutkia liitutauluun. Kuvio muistutti epäsymmetristä kolmannen asteen polynomifunktiota, jolla oli tarkoitus pyyhkiä pois integraalifunktiota derivoinnin kääntöpuolena. Sellaiseen vaaditaan sukkanauhaa.
Vaikea asia pitkän matematiikan lukiolaiselle mutta niin myös ikääntyneelle opettajalle.
Toisiaan kiittelevät ministerit epäilyttävät
Kun opettaja ei itse ole oikein varma esittämästään, hän alkaa aliarvioida oppilaitaan ja ylenkatsoa heitä. Syntyy surrealistista kuvaa tai puhetta. Sitä seuratessa kokee myötähäpeää ja ahdistuu. Kääntää katseensa muualle.
Kun ministerit eivät enää tiedä, mitä tekevät tai mistä päättävät, heidän tulisi ymmärtää antaa muille mahdollisuus tehdä nuo päätökset ja siirtyä oppositioon. Kansaa kun alkaa ahdistaa, syntyy tuttu myötähäpeän kokemus.
On vaarallista, että päädytään sellaiseen kehysriiheen, josta tiedottaminen viipyy sen vuoksi, etteivät ministerit tiedä mistä ovat päättäneet ja kansa joutuu odottamaan medioiden ja virkamiesten kykyä selvittää asiantuntijoiden kautta, mistä nyt voisi olla kysymys. Dopingvyyhti alkaa selvitä jälleen kerran. Kansan yhteinen moraalipääoma saa kolhuja. Olemmeko me noin huonoja? Joko taas?
Kansa sosiaalisissa medioissa seuraa prosessia ja epäilee henkseleitten paukuttelun päättyvän jälleen nololla tavalla. Se ei yhdy liioiteltuun riemuun. Joku on äänestänyt vasemmistoa ja nyt tulee munille. Ei sellainen ole kivaa solidaarisen kansakunnan kokemana, jossa moraalivaje ei ole niin pitkällä kuin ammattipoliitikon elämässä.
Jos koulussa, oppilaitoksessa, opettaja ei tiedä mitä opettaa, lääkäri kirurgina on epävarma siitä, mitä hän on operoimassa ja mihin se johtaa, elämä käy epävarmaksi. Yhteiskunta joutuu ilman uskottavaa kipparia ajelehtivaan tilaan. Kun päättäjinä on useita Kari -nimisen isän tytärtä, valtiovarainministeri mukaan lukien, mielessä käy Karille tehty laulu, Kala-Eemelin valssi. “Karin kaukaisen jään kainaloon.” Nyt hallitus kulkee karilta karille.
Ministeriksi kun tuli valita taitavaksi tunnettuja kansalaisia ja valelääkärit ovat vain painajaista, joka on toki tilastollinen mahdollisuus tuhansien lääkäreitten joukossa. Miten nämä ministerit tumpeloivat nyt koko ajan? Miten sellainen on tilastollisesti mahdollista? Onko tämä sixpackin hiljainen kuiskaus ja signaali vai megafonin tervehdys kansakunnalle? Välikysymys oppositiolta sixpackin uskottavuudesta, taidoista, olisi noloa. Tyhmyydestä ei voi ketään rangaista.
Tyhmyydestä ei voi rangaista
Parlamentarismissa opposition on miltei mahdoton puuttua sellaisen hallituksen tekoihin, jotka ovat vahingossa syntyneitä, tai niitä pyydetään anteeksi, koska ministeri ei tiennyt tekonsa seurauksia tai tiesi, mutta ei muuten vain välittänyt ja häpeää nyt itseään. Varmaan myös silloin, kun tulee tyhmyydestä ja osaamattomuudesta munille. Sehän on inhimillistä, siirtää varoja köyhiltä rikkaille.
Tapaus Himanen on myös tällainen tapaus. Hautalan tapaus taas on vielä avoin ja odottaa uutta tulemistaan. Sen sijaan kehysriihen tietämättömyydessä tapahtuneet tulonsiirrot ovat doping skandaalien tapaan ymmärrettäviä ja kansa voi hyvinkin äänestää ministereitä, jotka eivät tienneet tekojensa seurauksia. Tietämättömyys ja tyhmyys ei ole harmaalla vyöhykkeellä liikkumista. Se on jo ihan pimeää, sanoisi kansa, joka pimeydessä vaeltaa. Moraalikato vie kansakunnan pimeyden ytimeen.
Siinä taas on jotain samaa kuin kristillisessä perinnössä, jossa Kristus pyyttä ristillä anteeksi rikosta, jossa pyövelit eivät tienneet mitä tekivät. Pääsiäisen sanomaan kuuluu antaa anteeksi sellaiset rikokset, joiden takana on pelkkä tietämättömyys tai tyhmyys. Tyhmyydestä ei voi rangaista edes pyöveliä. Se on ihmiskunnan perisynti.
Kypros on etäinen saari kaukana Välimerellä ja moni ministeri ei ole siellä käynyt, eikä maantieto ole välttämättä kaikkien rakastama oppiaine koulussa.
Miksi ministerin olisi tiedettävä, mihin valtioon tuo saari kuuluu, ja millaisia pankkeja siellä mahdollisesti majailee? Kyproksen kriisistä ja suomalaisten sotilaiden majailusta saarella on kulunut jo tovi, eikä sen historiaa voi tietää uudempi sukupolvi.
Maailmalla on paljon veroparatiiseja, eikä kukaan kuvittelekaan, että niitä siirrettäisiin pohjoiselle napa-alueelle, vaikka Suomi vaatisikin juuri Jäämeren puoleisen pallonpuoliskon ymmärtämistä logistisesti järkevänä ja luonnonvaroiltaan rikkaana sijoituskohteena omille vähäisille euroilleen ja osaamiselleen tai venäläisten varoille.
Kuka nyt sellaiseen hyiseen helvettiin veroparatiisia rakentaisi? Eivät ainakaan venäläiset sijoittajat, joille Siperia ja sen suuret joet latvavesineenkin ovat ankeita paikkoja asustaa. Annetaan siis Kyprokselle anteeksi ja siirretään omatkin varat rikkaille. Katsotaan mitä siitä syntyy? Tuleeko työpaikkoja vai tekevätkö itse työnsä? Syytä verottomia varoja ei ole ainakaan Kyprokselle siirrellä.
Hiljainen signaali ja uhri
Hiljainen viikko tuo mieleen hiljaiset signaalit, joita suomalaisetkin seuraavat hakiessaan tukea suurille päätöksilleen sijoittaa kansakunnan varoja ja yhteisiä ponnistuksia kevään saapumista odotellessa.
Hiljaisella signaalilla tarkoitetaan tapahtumia, jotka kertovat tarkkanäköisille visionääreille missä mennään jo etukäteen ikään kuin Mooseksen sauvalla ohjaten. Tällöin Mooseksella ei tarkoiteta Paavo Lipposta ja hänen visiointitaitojaan. Lipposen ääni kantautui kuuroillekin korville ja sokea Reettakin näki missä nahkurin orret odottavat.
Suomalaisille tyypillisiä hiljaisia visioita ovat vaikkapa talvisotaa edeltäneet tapahtumat, venäläiset pommikoneet ja ensimmäiset kaatuneet tuotuna kotipitäjän siunattuun maahan Kannakselta. Oikeammin tuossa vaiheessa hiljaiset signaalit ovat menneet ohi kansakunnan johtajilta.
Aiemmin sellaisia olivat ruotsalaisten kertomat historiankirjoitukset, joista Sakari Topelius ja J.L. Runeberg tulivat tutiksi. Ne olivat romanttisia kertomuksia urheasta kansakunnasta ja sen saavutuksista, ja niiden varaan oli mahdollista rakentaa myös tulevaisuutta hiljaisten signaalien saapuessa. Fiktiiviset signaalit, mytologiset sadut, muuttivat kansakunnan kuvitelmat ja pilasivat kyvyn ymmärtää hiljaiset signaalit.
Se, että kaikki ei aina mennyt kuten oli kirjoitettu, kerrottiin myöhemmin johtuvan sattumuksista ja maan joutumisesta ajopuuksi suurten tapahtumien pyörteissä. Kukaan ei vielä silloin huomannut kirjoittaa historiaa, jossa taustalla olisi ollut vahinko tai virhe, ministereitten saunassa tai kehysriihessä tekemät päätökset, joiden seurauksia ei ehkä tunnettu lainkaan ja joita olisi voinut pyyttä anteeksi.
Joskus virheet ovat kalliita. Kuinka pyytää anteeksi virheitä, jos niiden hintana on henkensä menettäneet ihmiset? Sellaisia virheitä ei voi tulla. Kansakunnan muisti ei niitä käsittele virheinä. Signaali katoaa ja jää vain tapa reagoida myöhemmin kiusaten ja mytologiaan sankarimyytti. Uhri ja sankaruus, kristillinen traditio, liittyivät näin Suomessa toisiinsa. Alusmaan signaalit muuttuivat sille tyypillisiksi jopa liki kansanmurhaa muistuttavassa tapahtumassa, Stalinin vainoissa.
Viihde signaalien välittäjänä
Yhdysvalloissa hiljaisia signaaleja annetaan kansakunnalle viihteen ja elokuvan keinoin. Steven Spielberg tunnetaan erityisen taitavana pienten ja hiljaisten signaalien antajana. Hän vain antaa ne megafonilla. Sellaisena ne on helppo ymmärtää viihteenä.
Tällainen megafoni voi olla vaikkapa kymmenien metropolien yllä leijailevat mustanpuhuvat ja auringon peittävät lautaset, jotka kuvaavat hävityksen kauhua maailmojen sodassa.
Tai sitten merten syvyyksistä nouseva uhka ahmien pienen kyläpahan asukkaat ja rantavahtina toimivan sheriffin lapset. Valkohai on tällainen suomalaista sutta muistuttava uhka. Se on menneen maailman signaali ja sitä liioitellaan naurettavuuksiin saakka takaraivoa kolkutellen. Suden pelko Sonkajärvellä ei ole tämän maailman signaali ja kertoo taantumasta Pohjois-Savossa. Susitutkija ei uskalla siellä enää edes liikkua kiväärimiesten pelossa.
Sudella ja karhulla on suomen kielessä monta pelkoa ja kauhua kesyttävää nimeäkin kuten hukka, otso, mesikämmen jne. Maailman lopun tunnelmia voi kuvata myös hyökyaallolla ja meteoriiteilla sekä muutaman päivän aikana saapuvalla, metropolin hävittävällä jääkaudella mutta ei nyt pandemialla ja viruksilla. Ne ovat liian pieniä ja vaatimattomia. Dinot nyt saattoivat niihin hävitäkin mutta ei nyt itsetuntonsa kanssa kampaileva ihminen tietokoneineen, josta ei mitään ymmärrä.
Terroristien kaatamat pilvenpiirtäjät ovat nekin hiljaisia ja pieniä signaaleja terroristeille. Megafonin kaltainen signaali vaientaa myöhemmin oikeat ja pienemmät signaalimme. Emme reagoi niihin ajoissa, kun emme niitä kuule viihteen pauhulta lainkaan. Ammattikiusaaja vaimentaa viimeisenkin yrityksen kertoa missä mennään ja miksi. Rokote on monelle rankka paikka sekin.
Kiusanteon ammattilaisten yhteiskunnassa pienet signaalit liittyvät ihmisten häpäisemiseen, joka kohdistetaan yhteisön yhteen henkilöön ja tämän identiteettiin. Häpeään saatettu ihminen pyrkii siinä pakoon paniikissa tuhoamalla itseään ja ympäristöön, pääosassa Sylvester Stallonen kaltainen olento tai ylivertaiset voimat saava sankari. Megafoni signaalille on valtava, emmekä reagoi oikeaan, pieneen työpaikan tai koulun tuottamaan signaaliin lainkaan.
Suuret ikäluokat tuottivat megaluokan meteliä, johon seuraavan sukupolven signaalit katosviat. 1950-luvulla syntyneet olivat unohdettua sukupolvea ja tänään syntyvät lapset ovat sitä samaa. Olemme siirtyneet lapsinemme 1950-luvulle. Suuret ja pienet ikäluokat toistavat itseään oskilloiden ja aaltona pieneten vuosisatoja. Välillä tulee megaluokan signaaleja ja välillä on hiljaisempaa, pieniä signaaleja.
Laajennetut itsemurhat ja kouluampumiset, masennus, päihdeongelmat ja uupumus, krooninen ärtymys ja mielen vikaantuminen ovat luonnollisempia ja vähemmän kiinnostavia kuvattavia työpaikoillamme. Koulujen sadisteille ja psykososiaalisesti vinksahtaneille työyhteisöille johtajineen megasignaalit ovat suoja tehdä rötöksiä. Kun ne saapuvat, pienet signaalit, emme ole niitä huomaavinammekaan. Vaikka signaaleja on ollut ympärillämme jo vuosia ja yhteinen pahanolon tunne syntyy niistä. Kun pandemia lopulta muuttaa elämämme, olemme ikään kuin mitään ei olisi koskaan aiheesta kirjoitettu.
Häpäisy sosiaalisen aseman heikentämisenä on liki yleisin aihe vanhoissa lännen filmeissä ja niiden matkiminen koulussa ja työelämässä on osa kiusaamiskultiamme ja myös uskonnollista traditiota. Megafonilla esitettynä hiljainen arjen signaali häviää ja saamme nukuttua taas yömme ilman kiusaava ja valvottava omantunnon ääntä. Joulun läheisyys tuo mukanaan jotain, joka muistuttaa jostakin. Pääsiäinen nyt ei niinkään.
Messiaaninen traditio
Ihmiset ilkkumassa, nolaamassa ja häpäisemässä on osa kristillistä kärsimysnäytelmää ja muistuttaa arjen elämästämme kouluissa ja työpaikoillamme. Messiaaninen tapa kääntää poskensa on vain ongelma silloin, kun uhri oikeasti kieltäytyy rakastamasta itseään ja poistuu työpaikaltaan, sairastuu, tai kieltäytyy saapumasta kouluun. Kuoleman jälkeen hankittava kirkas kruunu ei pue ketään tässä omassa ajassamme.
Kun kiusaaja osaa asiansa, hänen poistamisensa on mahdotonta kehysriihestä vedoten hänen virheisiinsä. Kiusaaja kun ei tee mielestään virheitä. Hän voi kertoa häpeävänsä itseään tai saaneensa munille mutta niin tekevät muutkin. Hän ei ajattele edustavansa instituutiota ja vuosisataista keräytynyttä moraalipääomaa vaan narsistista ja sairasta omaa egoaan.
Näin on lopulta parempi luovuttaa ja syrjäytyä kuin uskoa ministeriin, joka ei tiedä mitä tekee ja millä tavalla hänen päätöksensä vaikuttavat yksilön tai yhteisön elämään, kansakunnan yhteiseen moraalipääomaan ja jokaiseen kuntaamme erikseen. Kuuden puolueen hallitus syö moraalipääomaa ja se on pahinta mihin voidaan kansakuntana joutua. Samoin käy valtion, joka huomaakin olevansa osa suurta valtioiden välistä liittoa. Kun kansallinen vastuu katoaa, katoaa myös yhteinen moraalipääoma. Brysselissä sitä ei ole lainkaan.
Jos kansakunnan yhteinen moraalipääoma on syöty tai loppumassa EU:n aiheuttamien ja ministereillemme mahdottomien tehtävien seurauksena, maksammeko liian korkeaa hintaa eurooppalaisesta signaalista, joka ei tavoita enää tajuntaamme lainkaan.
Sitä ei ole tarkoitettu enää suomalaisten kuultavaksi tai virheillä, tietämättömyydellä, ei ole enää merkitystä omassa parlamentissamme. Tämän ymmärtäminen on hiljaisen signaalin vastaanottamista, oivaltamista.
Kun meppimme eivät enää kuule lainkaan oman maansa signaaleja, edes niitä ääneen huudettuja, onko yhteinen Eurooppamme uhka demokratiallemme, kansakunnan demokraattisille instituutioillemme. Kuinka syvällä taantumassa kansakuntamme medioineen on jo ajautunut?
Poliitikot eivät edusta osaamattomuudessaan enää meitä vaan poliittista instituutiota, joka ei kosketa kansallisvaltiota ja sen vanhoja instituutiotamme. Päätöksenteossa puoliväliasetelma kahden välissä on pahinta.
Pääministerimme esitteli Euroopasta ja omasta asemastamme siellä visiottoman mallin, jossa ei ollut ideologista perustaa tai kansallista haastetta lainkaan. Pitäisikö protestanttisen Pohjolan ja Suomen ottaa messiaaninen vastuu koko ajan muiden rötöksistä ja hallituksen osaamattomuudesta?
Eikö tästä katolisesta maailmasta erottu aikanaan juuri tämän moraalivajeen seurauksena? Onko tämä signaali kadonnut vuosisatojen saatossa tavoittamattomiin?
Onko sillä enää merkitystä ja tulisiko median luopua sellaisista signaaleista, joita kansakunta ei enää tunnista lainkaan?
Hallituksella ei ole varaa hajota
Oppositio ei voi hajottaa hallitusta, jolla on kansakunnan enemmistön tuki takanaan. Näin siitäkin huolimatta, että sen ministerit eivät tunne oman maansa kuntakarttaa ja sen sosiaalisia tai taloudellisia rakenteita tai kehysriihessä ministerit eivät tiedä mistä tekevät päätöksensä, saavat munilleen omista päätöksittään.
Varainsiirto köyhiltä rikkaille on pahinta, mihin tässä tilanteessa olisi voitu mennä. Sen moraalittomampaa tekoa vasemmistolta ei voinut odottaa. Tämä ei ole kuitenkaan asian ydin. Ydin on siinä, että ministeri ja puolueensa puheenjohtaja sen myöntää, eikä toimi lainkaan. Ei tee itse johtopäätöksiä. Ei myöskään puolue-elimet.
Karttaharjoitelmat voivat olla toki täysin järjettömiä ja yhdistää toisiinsa alueita, joita erottavat monet vedenjakaja-alueet tai etäisyydet, jotka ovat puolen Euroopan mittaisia.
Kukaan ei toki vakavissaan odottanutkaan sijaintiehdot täyttäviä GIS-karttoja tältä hallitukselta. Pääkaupungin ympärille voi hyvinkin muodostua panta, joka pitää sen kahleissaan. Se on suomalaista metropolipolitiikkaa. Aluevaalit käydään joskus tulevaisuudessa ja pohtimatta, olisiko maakuntahallinto tullut hoitaa jo Ruotsin vallan aikoihin?
Se että asiantuntijat kehottavat päätymään lopulta ratkaisuun, joka on sama kuin ennen kuntarakenneuudistuksen sote -pohdintaa, ei hämmästytä enää ketään. Se ei ole ongelman ydin. Ydin on se, ettei ministeri vedä siitä johtopäätöksiä.
Kun poliitikot eivät tiedä tai tunne maata tai Eurooppaa, muuten kuin turisteina, mukaan voi tulla mitä tahansa stereotyyppistä ajattelua ja pohdintaa, jossa on liki 1700-luvun tieteen maailmankuvaa yhdistettynä kahteen täysin vastakkaiseen maantieteelliseen maailmankuvaan.
Kun uudistus voi olla paljon kehnompi kuin alkuperäinen, tehtäköön virheitä, jotka kansa maksaa. Signaalit virheistä, karkeistakin, ovat kadonneet. Mikä on syynä tähän omituisena pidettävään osaamattomuuteen? Tämä kysymys on tärkeä mutta ei tärkein.
Tärkeää on kysyä, miksi hallitus ei vedä johtopäätöksiä instituutiona? Ei sixpackina ja Kataisen ministerilistana, egoistisina ihmisinä, vaan kuuden puolueen omituisena instituutiomme moraalipääomaa syövänä joukkiona. Jatkona kun on tulva samanlaisia hallituksiamme.
Megafonin signaalit
Miksi vaivautua opiskelemaan, jos ministereinä on henkilöitä, joiden osaamattomuus on mitätöimässä kaiken opitun? Miksi vaivautua opettamaan, jos tuloksena on opettaja, jonka harppina on sukkanauha ja kartalle piirtyy kuva vaikeasti häiriintyneestä ihmisestä, jakaen oppilaansa neljään kategoriaan, joista viimeistä hän ei suostunut edes näkemään, saati tervehtimään paarialuokan alimpina olentoina? Kun paarialuokka on työttömänä ja syrjäytynyt, se ei käy enää edes vaaleissa.
Kun hiljaiset signaalit ovat huutavia ja kirkuvia, miten ne voi enää esitellä pieninä ja hiljaisina sellaisessa yhteisössä, jossa on mahdollista kuulla vain megafonien kautta kerrottu signaali?
Kun luu heitetään lähimmälle haukkuvalle koiralle, miksi poliittinen kenttä olisi jaettava analysoitavaksi jollain muulla, sitä kehnommin kuvaavalla tavalla?
Kun sosiaalinen media, kansainvälinen media ja monet asiantuntijoiden tarjoamat verkostot, tarjoavat käyttäjilleen mahdollisuuden tuntea päätöksentekotilanne ministereitämme paremmin, miten siltä voi salata enää uuden mediayhteiskunnan paljastamat virheet? Kun näillä virheillä ei ole merkitystä, miksi hakea parempaa suoritusta poliitikkona?
Vai onko kyse signaalin tarkentumisesta ja sosiaalisen median tuomasta uudesta paineesta jopa ohi opposition ja perinteisen mediamme? Oliko oppositio ajan tasalla kehysriihen aikaan? Heräsikö oma mediamme vasta vuorokauden sen jälkeen, kun sosiaalinen media piti sen valveilla? Kuka siis sytytti valon ja ketkä vain työskentelivät siinä? Kun mediayhteiskunta elää reaaliaikaisessa taloudessa, tieto liikkuu valon nopeudella. Sosiaalisen median talous ja strategia on nyt syytä ottaa Suomessa vakavasti (Matti Luostarinen 2012: Social media – Economy and Strategy).
Poliitikko on ihminen, joka voi pyytää anteeksi. Oman puolueen poliitikko saa anteeksi virheensä nöyränä ihmisenä tai huijatessaan köyhän kansan edustajaa. Reaaliaikainen talous ei kysy motiivia. Vain signaalia ja sen laatua sekä pelissä olleen pelaajan kykyä täyttää paikkansa. Katsomossa oleva pelaaja ei tee maaleja. Munilleen saanut pelaaja tekee havaintoja katsomossa. Se on turha havainto.
Kun hallitus jää kiinni yhtenään osaamattomuudestaan, miten oppositio voi haastaa sellaisen hallituksen? Kun osaamattomuus koskee kehysriihtä, jossa kaikki osoittautuivat yhtä osaamattomiksi, oppositio on voimaton. Tai joku ei ymmärrä tai myönnä olevansa muita osaamattomampi. Pelin analysointi tapahtuu katsomosta. Kansa ei istu katsomossa vaan se tekee maalit, jos on tehdäkseen. Se myös analysoi tapahtumat sosiaalisessa mediassa reaaliaikaisesti eikä jää tuulettelemaan maalin jälkeen ministereittensä tapaan henkseleitään paukutellen.
Onko mahdollista, että tehtiin salainen saunasopimus ja se on yhtä pitävä kuin hiihtäjiemme tapa välttää dopingskandaalin aiheuttamat seuraukset? Siinä yhteinen rötös yhdistää. Tai perussuomalaisten pelko. Kansan pelko. Megafonilla annettu hiljainen signaali.