.Ulkona sataa parhaillaan rankasti ja olemme siirtymässä kesästä kohti syksyä ja kaamosta. Kuusi viikkoa kestäneet helteet ovat varmasti nyt ohi ja muutos oli Suomelle tyypillinen. Kesät ja syksyt eivät ole nekään veljeksiä. Vuodenaikoja on neljän sijaan kolme tai oikeammin täysi tusina. Jokainen kuukausi on erilainen. Jörn Donner tämän minulle opetti ja oli oikeassa. Hän oli kirjailijana hyvä havainnoija ja uskalsi olla myös yleisen käsityksen kanssa vastavirtaan uiva muuten usein niin yhden asian ilmiöissämme etenkin medioitamme seuraten. Nyt seuraamme pandemian nelättä aaltoa ja sen pitkäkestoisia sairauden oireita sekä Afganistanin kriisin viimeisimpiä vaiheita. Kiire myös suomalaisten palauttamisessa hallitsee uutisointia. Analysoimme tuon sodan vaiheita ja siinä on yhteistä Vietnamin ja monen muun amerikkalaisten järjestämien ”poliisien” työn loppunäytökseen. Jokainen aika ja kehittyvä teknologia tuovat niihin vain omat erityispiirteensä. Niinpä nyt poistutaan myös suomalaisina Talebantien maisemista viikon aikana. Tuo Silkkitien pätkä Kabulista Pakistanin rajalle on minulle tuttu ja käytän sitä usein kirjoituksissani kuvaten omaa maatamme ja matkojani Forssasta Iisalmeen yli rajan, joka railona aukeaa tutkaillen sen luonnonmaantieteellistä, kulttuurimaantieteellistä tai miekalla piirrettyä historiaamme. Oman sukuni ja sukunimeni kohdalla se on ollut erityisen merkittävä ja käynnistin muistelmanikin juuri sen dramaattisimmasta vuodesta 1850. Tuolloin Kallaveteen hukkui maatilamme purjekunnan suurin vene vieden mukanaan kymmenittäin isovanhempiani, juuriani. Talebantie oli tuolloin vesireitti ja verot maksettiin luostarilaitokselle. Suomalaiset kävivät Krimin sotaa samalla. Olemme käyneet muitten sotia omiemme rinnalla.
Lainaan lopuksi tekstiäni, jonka kirjoitin muistelmiani päätellessä toukokuussa. Olin samalla sanonut itseni irti kaikesta muusta muistelmieni tekoa häiritsevistä ja päällekkäisistä tehtävistä. Romaani ja muistelmat kun syövät kuin sika ja silloin on varottava mitä tekee ja mitä ei missään tapauksessa sovi tehdä rinnan oman kirjoitustyönsä kanssa. Tärkein pois pyyhittävä on tuon hetken tapahtumat ja etenkin poliittinen osallistuminen ja sen päätöksenteossa mukana eläminen. Niillä ei saa pilata paluuta historiaan ja ajassa Krimin sodan aikoihin aluksi. Suomen omat sodat ja kriisit eivät saa mennä päälletysten Saigonissa tai Talebantiellä seikkaillen, kuntavaaleja Suomessa käyden ja omien sotiemme aikaa samaan aikaan eläen, niistä kirjoittaen. Kirjassani ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100” sulkeuduin liki vuodeksi kokonaan ulos muun maailman melskeistämme. Erakoituminen ei ole minulle vieras ilmiö ensinkään. Lounais-Hämeessä eläen erkoituminen on helpompaa kuin missää muualla Suomessa kirjailijaelämää viettäen. Se selittää monen taiteilijan ja kirjailijan töitten luonteen asuen juuri Hämeessä.
On 28 May, 2021
Cluster art and Art of Clusters 70 years
Uusin kirjani on juuri saapunut kustantajalta Saksasta. Sydämellinen kiitos BoD:n aina luotettavasta ja tyylikkäästä työstänne.
Manifesti klusteritaiteesta ja taiteen klusterista syntyi SUOMESSA ja kirjoittamanani pian Hämeeseen ja Forssaan muutettuani. “Cluster art and art of Clusters 70 years” on täältä Suomesta hankkien varmasti suomenkielinen. Kuvia on luonnollisesti suuri määrä, noin toinen puoli kirjan 428 sivusta. Niiden kokoamisessa on käytetty kaikkiaan yli tuhatta kuvaa, pääosin CLUSTER ART puutarhastani hankkien.
Vuonna 2004 se oli vielä vaatimaton MTV:n kuvatessa sitä kansalliseen puutarhaunelmien kilpailuunsa. Vain noin puolensataa veistosta oli silloin valmiina. Toimittaja kutsui puutarhaani patsaspuutarhaksi mutta varttuneempi kuvauksen hoitanut ohjaaja oivalsi, kuinka kyseessä olivat parityöt ja niiden ideologia liittyi kokonaisuuteen, digiajan teknologiaan. HÄN OLI OIKESSA.
Hän kokeneena ohjaajana kielsi minua myymästä yhtään teostani. Kokonaisuus oli säilytettävä. Kansa äänesti myöhemmin kansakunnan kauneinta puutarhaa ja palkitsi minut. Kiitos siitä. Muita palkintoja taide ja sen luoja ei kaipaa. Lupasin ja olen pitänyt lupaukseni, veistoksia ei ole myyty, ehkä joku tuhottu. Niitä vakuutus ei korvaa. Kaikkein vähiten ruotsalainen.
Heinäkuun 10. päivä on Suomen kuvataiteen päivä ja täytän silloin 70 vuotta. Manifestin kirjoittajana olen saman ikäinen kuin manifestini ja käsite “Cluster art and art of Clusters”.
Kun Salvador Dalilta kysyttiin, onko hän surrealisti, hän kielsi sen. Hän kertoi olevansa SURREALISMI, olkoonkin ettei hän sen manifestia kirjoittanut, kaukana siitä. Opiskeli aihetta, siinä missä muutkin tuon ajan taiteilijat ja vaikkapa serkkuni Leena Luostarinen paljon myöhemmin modernin taiteen ismejämme.
Tuoden ne Suomeen hyvinkin myöhään 1970-luvulla. Kiitos siitä Leenalle. Hän jos kuka joutui elämään myös raskaiden paineitten alla.
Mukana ei ollut kuitenkaan käsitettä Cluster art and art of clusters. Se syntyi SUOMESSA ja kirjoittamanani Forssassa asuen. Olkoonkin, että nimeni oli myös Kloster ennen nimiemme kääntämistä suomalaisiksi. Maksoimme veromme luostarilaitokselle. Sillä oli myöhemminkin luonnollinen merkityksensä myös omassa työssäni tieteen ja tutkimuksen parissa poikkitieteisenä ilmiönä. Sen merkitystä ei voi mitenkään liioitella. Jos sen unohtaisi, jotain hyvin oleellista unohtuisi maassa ja kulttuurissa, joka muistuttaa Talebantien eli Silkkitien verralla asuvien kohtaloa.
Kirja sisältää siis muistelmani ja klusteritaiteen tuotteita tuhatmäärin niitä klusteroiden. Tarina käynnistyy luostarilaitoksesta ja sen veronmaksajista sekä purjekunnan viimeisestä matkasta viikinkiveneineen tai kirkkoveneineen kohti juhannuskirkkoa. Paluumatkalla vene hukkui ja niin purjekunnan kuin sen maatilan omistajien historia sukunani sai jatkossa kokonaan uuden suunnan. Näitä muutoksia tapahtui myöhemminkin mutta ei näin suurta ja dramaattista.
Lämmin kiitos kirjan toimittajille, lapsilleni Outille ja Vellulle. Tämä oli järjestyksessään 117. monografinen työni mutta yhteistyössä lasteni kanssa niitä on ehtinyt syntyä hieman vähemmän. Kuitenkin kohta liki puolensataa. Viimeisimmät vuodet ovat olleet poikkeuksellisen tuotteliaita ja ilman lasteni apua se ei olisi ollut mahdollista. Suku, perhe ja puoliso ovat ne joitten varaan rakennamme komeimmat työmme.
Sydämellinen kiitos myös työnantajilleni ja kouluttajille, tutkijakollegoille, kielemme ja kuvataiteemme neroille, yhdessä julkaisuja tehneille lahjakkaille ihmisille, minua matkalla tukeneille.
Minulla on ollut poikkeuksellinen onni tavata ja työskennellä poikki- ja monitieteisesti hyvin ystävällisten, sosiaalisten ja taatusti alallaan lahjakkaiden nerojen kanssa.
Joskus pienikin neuvo, rohkaisu, antaa sinulle kokonaan uuden suunnan ja siivet. Ei vain Suomessa vaan myös maan rajojen takana. Heitä on paljon. Yksin etenet nopeammin mutta yhdessä pidemmän matkan, pitää varmasti paikkansa. Verkostot ja klusterit ovat siitä todistuksena.
Kustantajana BoD on esimerkki työstä, jossa yhteinen taival on jatkunut vuosikymmenet ja kustantamon alkuvuosista alkaen Saksassa. Uusi idea kirjan tuottamisessa, julkaisussa ja levittämisessä oli se, jossa säästimme ensimmäisenä tietoisesti myös luontoa. Kaikki tämä alkoi jo lapsesta ja nivoutui yhteen klusteritalouden syntyessä rinnan verkostojemme kanssa operoiden tutkijana.
Kirjan tilaaja sai sen tilauksen tehtyään kotiinsa kannettuna. Painoksia ei synny turhiin varastoihin, metsää säästyi, väitöskirjakin löysi lukijansa, oli kulttuuri ja kielialue missä tahansa globaalia maailmaa. Sähköinen kirja tuli pian sen rinnalle ja oma kotisivustoni “Cluster art” (www.clusterart.org) on ollut koko ajan mukana prosessin synnyssä ja kehittämisessä. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja. Yhteistyömme merkittävimmät saavutukset ovat vasta odottamassa. Näin uskon.