Helsingin Sanomat antoi lukijoilleen haasteen pohtia, miltä markka näyttäisi tänään? Tehtävä oli vapaa olkoonkin, että pragmaatikko suomalainen ymmärsi sen alkaen pohtia seteleiden kuvitusta sen jälkeen, kun toimittaja oli antanut hänelle lapsekkaan lisäyksen henkilöistä, jotka ovat ansainneet kuvansa omana aikanamme uuden setelistömme kuvittajiksi. Syntyi tahatonta ironiaa ja harkittua pilkkaa, jossa babu, bosa, bugi, bööna, denari, dinero, djengi, dollari, dyne, fiuna, fyffe, fyge, fygu, fynde, fyrkka, fyrkkis, fyrna jne. alkoi elää suomalaiseen tapaan kovin pragmaattisena haasteena ja symbolikuvina.
Vaihdon väline ja arvon mitta
Raha on vaihdon väline, arvon mitta, ominaisuuden muoto ja valuutta mutta samalla myös paljon muuta ja erityisesti silloin abstraktia, ei symboleilla kuvattavaa ensinkään. Oman aikamme raha on kovin kapea ja liitetään usein vain hyödykkeisiin, palveluihin ja tavaroihin. Raha on kalvakka yhteiseen sopimukseen perustuva arvon säilyttäjä ja kirjanpidollinen yksikkö kiusata ihmisiä tai helpottaa heidän elämäänsä, kuinka vaan.
Luontaistalous on talousjärjestelmä, jossa ei käytetä rahaa ja rahatalous toi mukanaan sopimuksenvaraisen tavan mitata maailman tuotanto noin 47 000 miljardin dollarin arvoiseksi. Etymologiassa latinan “moneta” on Juno-jumalattaren lisänimi. Sen voi johtaa käsitteestä “monere”, varoittaa, ja se on hyvä lähtökohta myös suomalaisen markan abstraktille pohdinnalle, virtuaalisetelin maalaamiselle.
Rooman tasavallan ensimmäinen rahapaja sijaitsi Juno Monetan temppelissä, mistä kytkös rahaan tuli myös jäädäkseen. Monessa kielessä raha sai kuitenkin symbolisen merkityksensä painetusta metallista, siis hopeasta tai kullasta. Heprean “kesepph” on sekä hopea että raha. Näin ”raha” irtautui juuriltaan ja alkoi ajelehtia kohti valuvirhettä.
Sammon ryöstö
Suomalaisessa Sammon ryöstössä ja Rauta-ajassa Ilmarinen seppänä takoi rahaa hänkin jalometalliin ja kertoi sen olevan väärennöksen. Se oli järkevä havainto. Siinä oli samaa harhaa kuin myöhemmässä Rooman hopeisessa deneriuksessa, joka vastasi neljää sestertiusta.
Kun Jeesus kavallettiin, se tapahtui hopearahoissa. Kristuksen puheessa keisarin kuvalla varustettu raha kuului verotuksessa keisarille: “Anna keisarille se, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle se, mikä Jumalalle kuuluu.” Näin kristillinen perintömme ymmärsi rahan osana maallista valtaa ja sen vaurautta, verotusta.
Kultalpootuista siirryttiin setelikantaan ja keskuspankkeihin. Aluksi ne sitoutuivat lunastamaan setelit tietyllä määrällä hopeaa tai kultaa. Siirryttiin kultakantaan. Seteleillä oli oltava katetta. Raha haki paikkaansa ja muuuttui kullan korvikkeeksi.
Maailmansodat ravistelivat rahajärjestelmää ja pahiten Saksassa. Hyperinflaatio vei rahan lopulta arvottomaksi. Suomi liittyi Pohjoismaiden mukana puntaklubiin. Englannin punnasta tuli näin merkittävä vaikuttaja myös jatkossa suomalaiseen talouteen, markkaan.
John Maynardt Keynesin teorioiden ja Yhdysvaltain New Deal -politiikan sekä ruotsalaisen “kansankodin” kautta länsimaat saivat kilpailijakseen Stalinin suunnitelmatalouden, jota myös Hitler keskusjohtoisessa mallissa seuraili. Suunnitelmataloudessa markalla oli toinen merkitys kuin kapitalismissa, markkinataloudessa. Bilateraalinen tavaran vaihto oli toista kuin puntien kanssa pelaaminen brittien kanssa kauppaa käyden. Markka oli muutakin kuin kruunu Ruotsissa.
Yhdysvaltain dollari ja kiinteät valuutat, joita voitiin myös tarpeen tulen järjestellä, oli seuraava vaihe Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) synnyn myötä (Bretton Woods). Finanssipolitiikan välineet tulivat osaksi markan matkaa ja kehittymistä.
Euroopan valuuttajärjestelmä
Kun tämä järjestelmä romahti, pääosin Yhdysvaltain talouden kautta, EY-maat sopivat keskinäisestä valuuttayhteistyöstä. Saksan markka tuli nyt dynamoksi ja Euroopan valuuttajärjestelmä (EMS) perustettiin. Näin yhteiselle rahalle, eurolle ja Maastrichtin sopimukselle, valmisteltiin maaperää. Syntyi vain valuvirheitä, joista on paljon käyty polemiikkia. Se sopisi yhdeksi uuden markan abstraktiksi aiheeksi. Mukana tuossa prosessissa oli poliittista köydenvetoa, josta vastasivat Ranka ja Saksa. Ranskalla oli Saksalle ehtoja kahden Saksan yhdentymiselle. Samoin Saksalla koskien uutta valuuttaa.
Suomella oli taas painolastinaan trauma, jossa se oli ollut kaksi kertaa vaihtorahana maailmanpolitiikan myrskyissä. Näistä Molotov-Ribbentropin sopimus oli paremmin muistissa. Kolmatta kertaa Suomi ei halunnut mukaan vaihtorahaksi suurvaltapolitiikassa.
Markan kohtalo oli osa idän ja lännen välistä vihamielistä elämää. Tämän kuvaaminen abstraktina setelinä on nyt helpompaa kuin muutama vuosikymmen takaperin. Virtuaalinen ja sähköinen seteli ei ole seteli lainkaan. Välimereiset jumalat suomalaisen Sammon taonnassa herättivät pahaa verta Pohjolan jumalissa Pohjantähden alla. Sen kuvaaminen abstraktina taiteena oli suomalaisille uutta Jäämerentien avautuessa revontulten alla.
Yhteistä valuuttaa oli toki suunniteltu jo 1970-luvulta saakka. EY:n asettama ns. Delorsin komitea ehdotti talous- ja rahaliiton toteuttamista. Suunnitelma oli kolmivaiheinen, johon kuului mm. pääomien liikkeiden vapauttaminen ja keskuspankkien itsenäisyys. Syntyi EKP Euroopan keskuspankki ja yhtenäinen rahapolitiikka alkoi vuonna 1999. Rahaliittoon liittyi 11 valtiota. Tässä saattaisi olla toinen aihe abstraktin markan lanseeraukselle ja hyläten symbolikuvat vanhan koulukunnan kujeina. Muut Pohjolan maat jäivät tämän liiton arkin ulkopuolelle. Se oli kaukaa viisasta pohdintaa.
Jäsenvaltioiden rahayksiköt lukittiin peruuttamattomilla muuttokursseilla yhteiseen rahayksikköön, euroon. Vuoden 2002 alusta eurosta tuli myös käteisraha ja virallinen maksuväline kaikissa euroalueen maissa. Ei kuitenkaan Ruostissa, Norjassa tai Tanskassa.
Virtuaaliraha
Raha oli edelleen kaupankäynnin väline. Se on hyvä arvon säilyttäjänä, ettei inflaatio vie varallisuutta. Se kilpailee paikasta kiinteistöjen ja vaikkapa taiteen kanssa. Raha on menestymässä kohtuullisesti myös sähköisenä välineenä uudessa aikaan ja paikkaan sitoutumattomassa virtuaalitodellisuudessa. Jostakin syytä Suomi kuitenkin alkoi menettää varallisuuttaan kaiken aikaa kuin pakkomielteenä jo ennen euroon liittymistä.
Raha ja hintamekanismi ovat edelleen keskeisiä talouden suunnannäyttäjiä, jonka ohjaamina vapaat markkinat säätelevät tuotteiden ja palveluiden, sekä myös itse rahan, kysyntää ja tarjontaa. Suunnitelmataloudessa rahan merkitys oli oleellisesti vaatimattomampi kuin markkinataloudessa.
Tästä voisi saada kolmannen abstraktin kuvan setelille, jossa Suomi on joutunut taivuttelemaan talouttaan ja valuuttaansa kahden järjestelmän rajamailla. Tätä on pohdittu kovin vähän ja jos on pohdittu, lähinnä vain puhuen idän ja lännen välisestä kylmän sodan aikaisesta asetelmasta ja Natosta. Ei rahataloudesta juuri ensinkään.
Omaa rahaa on pidetty Suomessa kansallisen valtion luomisen perustana ja se näkyi vanhoissa markoissamme ja niiden symbolisessa kuvituksessa. Suomessa oma rahayksikkö otettiin käyttöön jo 1860-luvulla autonomisessa suuriruhtinaskunnassa ja voimakkaan nationalismin hengessä, liki uskonnollisessa hurmoksessa. Nyt sellainen symboliikka ei oikein enää sovellu ja sähköinen raha ei siitä juuri mitään ymmärtäisikään.
Tästä huolimatta omaa valuuttaa puoltavia on pidetty ikään kuin 1860-luvulla elävinä ihmisinä. Miksi? Kuinka yksinkertaisina euron puolesta saarnaavat pitävät kansalaisiaan? Voisiko tästä ylimielisyydestä ja aiheesta saada abstraktin kuvan setelin kuvitukseen?
Kun oma asia ajautuu kriisiin syntyy taantuma ja takauma traumoihin, jossa joudutaan vanhaan sosiaalisen pääoman solmukohtiin. Onko euron kriisi syy tähän henkiseen taantumaan? Eurofanaattisuus on mahdollista maalata vaikkapa käyttäen Picasson tapaa maalata 82 vuotta fanaattisen kiihkon vallassa.
Myyttinen raha
Uskonnoissa ja suurissa maailmankatsomuksissa, omassa kristinuskossamme, ihminen ei voi palvella samaan aikaan sekä Jumalaa että mammonaa. Tämä dualistinen maailmankuva on ollut yleinen viime päiviin saakka.
Paavalin mukaan rahahimo on kaiken pahan alku ja juuri. Seitsemästä kuolemasynnistä ahneus oli viides ja ikääntyvän ihmisen viimeinen pahe. Kaikki muukin nähtiin vanhakristillisessä ajattelussa osana tätä samaa mammonaa ja sen palvontaa. Oli kyse sitten ylpeydestä, kateudesta, vihasta, laiskuudesta, mässäilystä tai himosta.
Protestanttisista suuntauksista kuitenkin monet, etenkin kalvinismi, liitetään juurin kapitalismin syntyyn. Juutalaiset ovat menestyneet liikemiehinä ja Max Weber on pohtinut asiaa monen muun filosofin tapaan.
Hyve-etiikka ja kristillinen teologia ovat koko ajan mukana siinä pohdinnassa, jossa aneet, korruptio ja monet muut koronkiskontaan liittyvät ahneuden synnit pesivät.
Protestanttisessa Suomessa ahneuden ja paheiden pohdinta saattaisi olla neljäs aihe virtuaalimarkkojen suunnittelijalle niin paikallisena (lokaalisena) kuin globaalina maksuvälineenämme. Suomalaisessa taiteessa paheet ja hyveet on usein korvattu simberiläisellä syumbolismilla nekin. Pelot ja ahdistus on kesytetty väreillä ja kuvilla.
Cameorooli
Rahalla on elämässämme joko päärooli tai sitten odottamaton eräänlainen cameo-rooli. Cameorooli on kuvattu usein eräänlaiseksi näyttäytymisrooliksi. Alfred Hitchcock käytti tätä runsaasti elokuvissaan.
Yhtäällä hän oli kirjoittamassa koko elokuvan käsikirjoituksen, huolehti tarkoin sen jokaisen kuvakulman ja leikkasi työnsä itse. Ja jostain oudosta syystä ilmestyi myös itse tällaisen “Notorios – kohtalon avain” -elokuvan pieneen rooliin, teki cameon omassa elokuvassaan.
Raha on pääsääntöisesti usein pääroolissa, mutta tekee sen ohella myös pieniä piipahduksia ikään kuin osoittaen olevansa muuallakin kuin vain kameroiden takana ja taustavaikuttajana elämämme kulkuun. Juuri nyt elämme poikkeuksellisen materialistista aikaa ja individualistisesti siinä kiihkoillen. Kollektiivinen ”raha” ei ole otollista aikaa sellaisen yhteiskunnan finassipolitiikan rakenteluun muuten kuin abstraktina taiteena.
Veniaalisynniksi laskettava
Niinpä on kulttuurisidonnaista miten suhtaudumme vaikkapa ostettuun seksiin. Jossakin kulttuureissa raha osana hyödykettä tai vaihdantaa muuttaa sen arvon kokonaan. Ilmiö ei ole itsestään selvä vaan rahaan sidottu ja normeistamme syntyä moraalinen ja eettinen, myös juridinen, joko pääpaheen tai vähäisemmän veniaalisynnin muoto.
Tästä normistomme ja moraalin kaksijakoisuudesta voisi saada viidennen aiheen suomalaiseen uuteen virtuaalimarkkaan. Tämän päivän (25.9) Helsingin Sanomissa herkullisimmat aiheet liittyvät 1970-luvun hiihtäjiemme tapaan taistella kunniansa ja maineen puolesta silloin, kun hävittävänä on tuhannesosasekunnin tappiot joskus neljä vuosikymmentä takaperin. Ketä ne jaksavat kiinnostaa, on eri asia.
Suomalaisessa kaksinaismoralismissa ja opportunismissa symboliikka seteleille syntyisi sauvoihinsa nojaavista, liki ristiinnaulitun oloisista messiaanisista hahmoista suomaisemassa tai parrakkaista pitkistä miehistä selittämässä muiden puheita ja tekoja niin ikään suomalaisen sankartaruston hyllyvällä perustalla. Kuvaksi riittää jo iän rapauttama röntgenkuva selkärangasta, joka on joskus palvellut paksun nahkan tukemana aina senaattoriksi saakka.
Kalevalainen tausta
Herooinen suomalainen on saanut kokea vaimon leipoman kiven leivässään ja kiroaa siinä julmaa kohtaloaan. Kuolemansynnit eivät ole minkään maan yksinoikeus sen enempää kuin ihmisoikeudet ja niistä saa helposti abstraktein värein sommiteltuja kauniita töitä.
Samalla niiden tulkinta jää katsojalle, siinä missä savolaisen sananrieskan puhutun ymmärtämisessä. Näin seteli on aina saajansa mittainen ja jokainen saa ansionsa mukaan. Työmies on palkkansa ansainnut. Yhdelle ahneelle paljokaan ei ole optioineen kylliksi ja joku taas tulee onnelliseksi vaatimattomammasta taideteoksesta.
Tutkimuksen mukaan johtajat eivät tunnista tuoksuja alkuunkaan niin hyvin kuin alaisensa ja ongelmia on myös muun otsalohkon käytössä päätöksiä tehtäessä.
Niinpä kun raha ei haise muutenkaan, sen määrän on oltava johtajilla kokonaan toinen kuin johdettavilla, jotta edes jonkinlainen häivähdys tuoksusta saattaisi syntyä. Johtaja ei ole ihminen, jonka nenä olisi varustettu sellaisilla reseptoreilla kuin Patric Syskinden romaanin “Parfyymi” päähenkilön tarkka vainu rakennella täydellistä tuoksua ja sen tuomaa rahaa ja valtaa sekä lopulta täydellistä kadotusta ihailijoittensa ateriana. Sen pidemmälle sankari ei voi enää päästä kuin palvojiensa vatsoihin.
Aleksi Kiven lähisukulaisen Kaarlo Stenvallin hieno käsikirjoitus julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen. Kuka meistä tuntee tämän kirjailijan? Elikö hän paremman elämän kuin Alakesi Kivi-Stenvall? Suojeleeko jumalat ihmistä mediakoirien puremilta ja onko taustalla eilen lainaamani meksikolaisen “Sugar man” Sixton Rodrigiezin onni välttää kirottu mammona ja mediajulkisuus, idols-ihmisten kuolemansynnit ja juuri Suomessa syntyen?
Olisiko tämä kuudes tapa hake värejä abstraktin maalauksen aiheeksi setelille, joka siirtyy virtuaalimaailman turuille ja toreille kertomaan Suomesta, jossa modernin ja abstraktin taiteen historia on kirjoitettu ja kuvitettu kirjalle, jonka paksuus ei lukijaa järkytä.
Tyko Sallisen “Jytkyt”
On sentään yksi maalaiskansaan mennyt ja kaupunkien lähiöt tavoittanut, Tyko Sallisen maalaus, Jytkyt. Olisiko tämä se kuudes aihe ja myös helposti hyväksyttävä siinä maailmassa, jossa raha ja kreikkalainen valuutta muistuttaa yhä enemmän kädestä pois kaikkoavaa, vaikeasti saavutettavaa, puhtaan sileänä pinnaltaan säilynyttä kuin vauvan peppu.
Vai hyväksyisimmekö paremmin suomalaiseen pumpulienkelten kaupunkiin ja tyykikylään, sellunkeittäjien maisemaan tuotua, vaipalle tuoksuvaa, imukykyistä kuin norsun kärsä, arkista ja kansalaistaidoistamme enemmän kertovaa tarinaa ja abstraktia kuvaa fyffestä, fyrkasta, hynästä?
Niinpä tämä kirjoitus, ilmaiseksi tuotettuna ja ilman palkkaa, on kokonaan eri asia kuin tuotettuna vaikkapa toimittajana tai kirjailijana lehden painetuille tai sähköisille sivuille. Se palkitsee, olkoonkin ettei kirjoitus ole ollut enää vuosikymmeniin rahaksi muutettavaa ja sielun pilaavaa puurtamista, jonka vuoksi olisi jäätävä lakkoon, marssittava ulos toimituksesta. Sähköinen viesti ja internet purki sidoksen rahaan.
Se pieni ero
Palkaton kirjoittaja ei koe olevansa prostituoitu vaan vapaa kirjailija tai sitoutumaton toimittaja sekä ulkona mediamaailman rahan pilaamasta, moraalittomaksi tuomitusta menosta.
Siis vaikkapa viihteestä tai tavasta kirjoittaa sitä mitä ko. lehden tai median seuraajat tekstiltä odottavat, jotta se olisi kohderyhmänsä tavoittava ja samalla myös sen mukana leviävät ilmoitukset ja mainokset saisivat kurikkalaisen ilmeen, joka luottaa pitkän Jussin muistiin ja epäilee Kaarlo Kangasniemen muistia. Tai päin vastoin, riippuen siitä kenelle kirjoitat tai kirjoittamatta jätät, vaikenet. Porvarin taskussa istuen ja vallan vahtikoirana vingahdellen.
Kun on itse ollut Immo Kuutsan valmennettavana Iisalmen lyseossa 1960-luvulla, sen lopulla ja 1970-luvun alussa, aikana jolloin hän toimi lukiossa luokanvalvojanani, on parempi vaieta tuon ajan suomalaisista hiihtovalmennuksen menetelmistä ja uskottava niihin, jotka medioissamme tietävät kaikesta kaiken ja muistuttavat miestä, joka Alfred Hitchcockin elokuvassa “The man who knew too much” vuodelta 1956 (alkuperäinen 1934) tiesivät liikaa ja ovat valmiina tarrautumaan mihin tahansa köyteen taantuman levitessä Suomeen. Parasta tuossa elokuvassa oli sittenkin “Que Sera Sera” kappale ja musiikki Doris Dayn laulamana.
Syntyy kaksi totuutta, jossa kunnat saavat valtionosuuksia lisää 180 miljoonaa mutta joilta samaan aikaan leikattiin jo kuluvana kautena 631 miljoonaa. Koko hallituskauden lopussa kunnilla on 1,1 miljardia vähemmän valtionosuuksia, mutta vastuu peruspalvelujen järjestämisestä on jälleen kerran kasvanut. Näin valtio ja hallitus siirtää virheensä ja vastuut kunnille. Olisiko tämä abstraktin taiteen arvoinen setelin kuvituksessa? Voiko seteli olla näin paikallinen ja lokaali ilmiö kuvitettavaksi edes abstraktina maalauksena?
Onko tämän kertominen populismia? Miten se liittyy viimeisimpään euroa tukevaan “vivutukseen” tai Nato -keskusteluun, toimittaja Olli Kivisen (HS 25.9) tutuilla poluilla liikkuen? Olisiko se ehkä viimeisin, seitsemäs vihje seteliin, jonka väri olisi paljon muutakin kuin vain sinivalkoinen ja lukumäärä sama kuin kuolemansynneissämme. Lopussa olisi Olli Kivisen kuvaama oman saunan polttaminen juosten alastomina Kiven seitsemän jukuripään tapaan kohti pakkasyötä, jossa toimittaja Mikko Junkkarin mukaan osataan myös pyytää anteeksi.
Onhan se hienoa, että pyydetään anteeksi, kun on ensin nukuttu yön yli. Suomalaiselle anteeksi pyytäminen merkitsee tappiota, alentumista, nöytymistä, myöntämistä olevansa väärässä ja vähäinen ihminen muutenkin.
Se mistä ei voi puhua, siitä on tehtävä suurimmat lööpit. Se mistä olisi puhuttava, siitä on vaiettava. Sellainen seteli on hyvin suomalainen väreiltään vuonna 2012.