Lääninhallinto Suomessa päättyi samalla kun vuosikymmen vaihtui. Valtion aluehallinnon uudet virastot, aluehallintovirastot sekä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset lopettivat lääninhallitukset ja niiden liki 400 vuotta kestäneen taipaleen. Ruotsin vallan aikaisen väliportaan hallinnon uudistuksen viimeisin vaihe ei ollut dramaattinen mutta hyvinkin merkittävä meille kansalaisille. Mahdammekohan oikein ymmärtää, mistä tässä kaikessa on kysymys ja miten se vaikuttaa elämäämme? Keskushallinto ja paikallishallinto ovat lähempänä meitä kuin niiden välissä toimiva aluehallintomme.
Julkisen vallan aktiivinen kannusteiden tie
Aloitin ensimmäisen professorin viran hoitoni viransijaisena Oulun yliopistossa 1970-luvun puolivälin jälkipuoliskolla. Tuolloin maata hallitsi Martti Miettusen toinen hallitus ja Urho Kekkonen oli presidenttinä. Maantieteen professorina tehtäviini kuului luennoida myös aluehallinnosta ja sen historiasta, yhdyskuntasuunnittelusta ja sen käyttämistä tuon ajan menetelmistä. Tietokone oli meille tuttu ja kartat piirrettiin jo sen avustamana analysoiden. Toisin oli tietysti yliopistojen ulkopuolella ja etenkin Oulun yliopiston, joka oli uusi ja välineet tuon ajan viimeisintä innovaatiota edustavia. Yritimme tehdä aluehallinnon työtä tutuksi niin maalla kuin kaupungeissa osallistumalla sen toimintaan kyliä unohtamatta. Yhteisötaso ja valtion ohjailema aluepolitiikka olivat tuolloin tutkimuksen ensisijaisia kohteita. Tukipolitiikasta alettiin siirtyä kohti omaehtoista yhteisön ylläpitämää kannustinpolitiikkaa. Tutkijan kuului olla muutama vuosikymmen edellä reaalipolitiikan käänteistä.
Henkinen pääoma, osaaminen ja oivallus
Kun aloitin tutkijan ja opettajan urani suomalaisessa tiedeyhteisössä, ensimmäinen tehtäväni liittyi hoitaa professori Eino Siuruaisen jättämää virkaa. Siuruainen valittiin Oulun vaalipiiristä kansanedustajaksi ja toisen kauden aikana hän sai nimityksen Maaherraksi. Ensimmäisessä väitöstilaisuudessani Siuruainen oli mukana toisena vastaväittäjänä. Poikkitieteinen väitös vaati kaksi vastaväittäjää ja Lapin sekä Pohjois-Pohjanmaan koskisodat aiheuttivat tuolloin muutoinkin rajua poliittista keskustelua ja niiden tutkiminen oli näköalapaikka suomalaiseen teollistamispolitiikkaan, aluepolitiikkaan, yhdyskuntasuunnitteluun ja sen ympäristö- ja energiapolitiikan hoitoon sotien aikana ja niiden jälkeen.
Suomalaisen politiikan teon vertailu 1970-luvulla muuhun maalimaan ei ollut helppoa. Meiltä puuttui sellaisia ohjausjärjestelmiä, jotka nyt ovat itsestään selvyyksiä. Yksi tällainen oli vaikkapa ympäristöhallinto. Ruotsin aluehallinnon malli ei oikein istunut pohjoiseen. Ruotsin Lappi kun alkaa Vaasan korkeudelta ja pääosa ruotsalaisista asuu Helsinkiä etelämpänä. Sitä me kuitenkin kopiomme liki 400 vuotta ja parhaimmillaankin se johti maaseutumme autioitumiseen ja usein sosiaalisiin ongelmiin uusilla teollistamisen keinoilla “teräsrannikolla“. Yhdelle annettu tuki oli aina lisäkustannus toisaalla ja samalla muualta poissa. Innovaatioon rakentuva oivallus ei ollut erityisen muodissa eikä sitä hyväksytty talouden veturiksi.
Osaaminen ja motivaatio valita oikein
Kun Maaherra Siuruainen jäi nyt hyvin ansaitulle eläkkeelle, hän tuskin saattoi aavistaa olevansa lääninsä viimeinen Maaherra tai että Paavo Väyrynen jatkaa jo viidettä vuosikymmentä ministerinä. Televisiossa antamassaan haastattelussa hän painottikin vanhojen läänien ja maakuntien rajoja sekä nimikkeitä, olisi halunnut ne palauttaa ja pitää kansalle tuttuina edelleen käytössä. Ymmärrän hyvin hyvän ystäväni motiivin ja sen taustat lähtien Oulusta ja sen ympäristöstä.
Oulu ja Lappi lääneinä ovat kovin erilaisia kuin vaikkapa nyt lakkautettu Etelä-Suomen lääni. Etelä-Suomen läänissä on vuoden lopussa 72 kuntaa ja yli 2 miljoonaa asukasta. Siis liki 40 % maan väestöstä. Maaherra Anneli Tainan tehtävät hoitaa jatkossa Etelä-Suomen aluehallintovirasto, Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus sekä Kaakkois-Suomen elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskus. Taina jatkaa Etelä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtajana. Ylijohtajan tehtävät ovat kokonaan toiset kuin takavuosien Maaherran Oulun läänissä.
Seutukuntien ja maakuntien rooli pohtimatta
Lääninhallitusten, TE-keskusten, työsuojelupiirien sekä ympäristölupavirastojen tehtävät siirretään uusiin virastoihin. Se miten nämä toimivat Etelä-Suomen läänissä, joka perustettiin runsas vuosikymmen takaperin yhdistäen Uudenmaan, Kymen ja Hämeen läänin eteläosat sekä Mikkelin läänistä Heinolan, Sysmän ja Hartolan kunnat, on kiintoisa osa sitä kertomusta, jossa mukana ovat edelleen myös maakunnat ja niiden tehtävät kuntien omina edunvalvojina sekä kuntien taloudelliset vaikeudet. Lisänsä tähän soppaan tuovat työssäkäyntialueemme, Lounais-Hämeen kaltaiset seutukunnat, osana alueiden luonnollista palvelurakennetta. Tähän keskusteluun voisi viitata vaikkapa tämän päivän Forssan Lehdessä Taisto Teräksen lainatessa ministeri Sirkka-Liisa Anttilan ansiokasta puheenvuoroa. Se mikä toimii jossakin ei toimi kaikkialla.
Oulun ja Lapin, miksei myös Itä- ja Pohjois-Suomen näkökulmasta laajemminkin, rajat ja alueet ymmärretään toisin kuin Etelä-Suomessa ja metropolina kasvavan Helsingin vaikutusalueella. Maaherran ja läänin tehtävä on ollut pohjoisempana enemmän aluepolitiikan ja alueellisen hengen sekä identiteetin ylläpitäjän vanha rooli, ei niinkään joustavien palvelujen hoitaminen koko ajan muuttuvassa, dynaamisessa palvelujen tarjonnassa kansalaisyhteiskunnan vaativille asiakkaille nettiympäristön virtuaalisessa maailmassa ja monikulttuurisessa todellisuudessa. Tässä maamme on jakautumassa nyt kahteen osaan sekä sosiaalisesti että alueellisesti ja sitä kautta kulttuurisesti. Sen seurauksena on pelko syrjäytymisen lisääntymisestä, mutta myös sellaisista virheistä, joita Forssan Lehdessä korostetaan niin Taito Teräksen kuin ministeri Anttilan aiemmin kirjoittamana. Keskushallinnon ja sen aluehallinnon toimesta ei tule vaikeuttaa paikallishallinnon ja sen seutukuntien aikaansaamaa toimivaa rakennetta. Maaseutualueillamme tämä on erityisen arka ja keskeinen prosessi, tulevien vaaliemme ehkä tärkein aihe.