Kirjoitin liki tasan vuosikymmen takaperin innovaatiosta ja sen luonteesta sekä innovaatiopolitiikasta. Toinen väitöskirjani ”Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka” avaa tuota ilmiötä vuodelta 2005 liittäen sen samalla yrittäjiimme ja kuluttajiin samaan aikaan verkottaen. Sen voi avata joko kotisivultani tai, kuten miljoonat ovat jo tehneet, suoraan kirjan löytäen ja kotikielelleen kääntäen. www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf. Ilmiö kun on työllisyyspolitiikkamme avainkäsite ja olisi suotavaa, että myös muualla, mm. sosiaali- ja talouspolitiikassa sekä etenkin aluerakenteiden muutoksessa, tämä käsite tulisi meille tutuksi ja puhuisimme edes likimain samaa kieltä. Professoreiden erottaminen yliopistoistamme ei edistä asiaa juurikaan.
keskiviikko, maaliskuu 22, 2006
Imitoinnista innovointiin
Mikä on innovaatio?
Innovaatiota ei voi selkeästi määritellä. Eri kulttureissa käsite poikkeaa paljonkin omastamme. Omassa kielessämme (lat. innova’tio) innovaatiolla tarkoitetaan lähinnä taloudellisen toiminnan muuttuvia muotoja. Suppeampi tarkoittaa teknisiä tuotteita ja valmistusmenetelmiä, joskus pelkkiä keksintöjä, ja laajempi vittaa melkein mihin tahansa uutta ajattelua ja toimintaa synnyttävään prosessiin.
Käsitteenä innovaatio löytyy varhain etenkin taiteista mutta myös sosiaalisista ja kulttuurisista rakenteista ja organisaatioista. Symboli- innovaatio lähestyy Gademerin hermeneutiikkaa, jossa kieli on avainkäsite ja vastaanottomme myös innovaatioiden kohdalla kieleen sidottu ilmiö. Usein puhutaankin enemmän innovaation leviämisestä (diffuusio) ja sen omaksujatyypeistä kuin itse innovaation tuottajista tai innovaatioympäristöistä. Jo ennen 1900-lukua innovaatio kuitenkin mainittiin usein tärkeimpänä sekä avaininstituutioiden että talouden ohjailijana.
Aktiivinen innovaatiotoiminta alkoi teknistieteisenä pian luonnontieteiden erikoistumisen rinnalla. Kilpailu valtioiden välillä oli hyvinkin näkyvää ja siinä britit luottivat desentralisaatioon, Ranska elitismiin ja Saksa yksittäisiin tutkijoihinsa sekä tiedon siirtoon. Tämä historiallinen tausta näkyy josku vieläkin näiden valtioiden alusmaiden toiminnassa. Innovaation oletettiin syntyvän etenkin seurauksena kriiseistä, taloudellisesta panostuksesta tai pelkästä sattumasta. Kapeassa määrittelyssä puhuttiin usein innovaation sisällöstä ja laadusta (usein tuotteista ja niiden ominaisuuksista), innovaatiotyypeistä (jatkuva, dynaaminen, epäjatkuva), omaksujatyypeistä (innovaattoreista ja vitkastelijoista) sekä innovaatioaalloista ja omaksujaluokista.
Mitä tarkoittaa innovaatiopolitiikka?
Innovaatiosta tuli jo varhain teollisen tuotannon ja uuden teknologian (talouden) uusi yhteiskuntamalli ja uskonto. Alunperin teknisestä oivalluksesta siirryttiin kohti kansallista ja kansainvälistä innovaatiojärjestelmää. Tiedeyhteisössä tämä merkitsi siirtymistä yksittäisten tiedemiesten toimeliaisuudesta kohti kansallista innovaatiostrategiaa.
Ennen toista maailmansotaa edeltänyttä aikaa kutsutaan usein strategian ”esihistorialliseksi” ajaksi. Vasta toinen maailmansota mobilisoi liikkeelle valtaisan tutkimustoiminnan vyöryn (Big Science). Syntyi aluksi sotilaallinen tutkimus, Yhdysvaltain johdolla syntynyt teollinen- ja teknologiapoliittinen tutimus (1945), kylmän sodan aikainen valtapoliittinen tutkimus sekä Silicon Valley piilaaksona ja tiedepuistotoiminnan (Science Park) alkinoa vuonna 1951.
Tuolle ajalle tyypillistä oli yhdysvaltalainen pragmaattinen (utilitaristinen) filosofia ja maailmakuva, institutionaaliset rakenteet ja klusterit osana innovaatioketjujen kokoamista. Myöhemmin tämä oli kaikki politiikkamuodot ja yhteiskuntalohkot sisältävä lähestymistapa (sosiaali, terveys, ympäristö, alue). Organisaatiorakenteet sisälsivät vain yhden toimintakaavion (verkosto, klusteri) ja työskentelytavan (tiimi, ryhmä, tiimiroolit) sekä ajankäytön, elämänmuodon ja maailmankuvan, jota ohjasi ns. evolutionaarinen luova prosessi. Avainkäsitteitä olivat avoimet markkinat, gloabalisaatio, evoluutio ja liberalismi.
Toisen vaiheen innovaatiopolitiikan yhteydessä avainkäsitteitä olivat integraatio ja globalisaatio, informaatioyhteiskunnan teknologia, osaamiskeskukset ja innovaatioympäristö sekä oppivat alueet, innovaatiokapsiteetti, pragmatismi, liikemiesmentaliteetista ja moraalista syntyvä utilitarismi sekä hierarkioiden ja rajojen kirot.
Suomi mukaan innovaatiopolitiikkaan
Suomessa innovaatiopolitiikan ”esihistoriallinen” vaihe kesti myöhään. Prosessin etenemistä helpotti myöhemmiin kohtuullisen matalat luokkarajat, tietty hyväksytty yksilöllisyys ja joustavuus, Ruotsista saatu hallintomalli sekä Venäjältä tullut toimintatapa edistää liikkuvuutta.
Suomessa innovaatioaaltoa nopeuttivat kriisit; kulkutaudit, katovuodet, puukaupunkien palot sekä laaja kontaktien verkosto Eurooppaan.
Kansalliseen tieteellistekniseen innovaatioita tuottavaan kauteen Suomessa siirryttiin vasta myöhään 1960-luvun lopulla. Ensimmäinen tiedepoliittinen ohjelma syntyi vuonna 1973, jolloin Yhdysvalloissa toimi jo täysin kattava tiedepuistojen verkosto ja Eurooppakin oli hakemassa tiedepuistoilleen monikansallista tukea. Ouluun ensimmäinen tiedepusito ja teknopolis rantautui kymmenen vuotta myöhemmin. Oulun ”ihme” käynnistyi tämän prosessin tukemana.
Kansallinen innovaatio-ohjelma käynnistyi Suomessa 1980-luvulla. Kaikille yliopistoille tuli rakentaa oma ohjelmansa ja TEKES syntyi tämän kansallisen strategian symboliksi vuonna 1983. Prosessi muistutti Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeistä vaihetta ja epäilemättä sitä myös imitoitiin samaan tapaan kuin Japani.
Pragmaattinen vaihe tuli Suomeen monelta suunnalta ja tavoite oli kuroa kiinni muiden OECD -maiden etumatkaa keskittämällä. Öljykriisin aikoihin muu maailma joutui korporatiiviseen vaiheeseen ja Suomi edusti omaa linjaansa kuroen muiden etumatkan näin kiinni.
Toisessa vaiheessa Suomi haki jo omaa osaamistaan ja sen kriittisiä tekijöitä fokusoiden ja löysikin oikeat kasvualueet. Yrittäjäsuuntautunut akateeminen ympäristö oli kuitenkin vielä kaukana edessäpäin ja on sitä edelleenkin. Omavarainen korkean teknologian miljöö syntyi kuitenkin ensimmäisenä Ouluun vuonna 1982. Tiedepuiston rinnalla oli yliopisto ja Nokia, VTT:n laboratoriot. Omat matkani suunnittelumaantieteen tukijana ja opettajana, professorina ja Akatamien tutkijana suuntautuivat maailman johtaviin tiedepuistoihin ja niiden hallintoon samalla tutustuen. AURP ja IASP maailman tiedepuistojärjestöinä tulivat varamasti tutuiksi. Myöhemmin myös niiden hallinnossa toimien.
Alueellinen innovaatiopolitiikan kausi käynnistyi Suomessa vasta EU-ohjelmien myötä vuonna 1994. Tuolloin ohjelma sisälsi käsitteen osaamiskeskuksesta, kriittisestä massasta osana suomalaista ”syndroomaa” ymmärtää innovaatioalue. Takavuosilta rasitteena oli edelleen halu säästää resursseissa keskittämällä. Vasta tämän jälkeen maahan levisivät käsitteet oppivista alueista, sosiaalisesta pääomasta ja muistista sekä uusi käsitys innovaatioden leviämisestä ja syntytavasta. Käsite hybridiyhteiskunnasta ja sen kyberturvallisuudesta rantautui kuitenkin Suomeen paljon myöhemmin.
Sosiaalisen median strategia ja talous vasta kirjoittamani kirjan jälkeen. Se nousi heti 2000 miljoonan alan julkaisun luetuimmaksi vuosikymmen takaperin. Kirjassani on suomenkieliset tiivistelmät.
Suomen vahvuudet innovaatiopolitiikassa
Suomea auttoi innovaatiopoltiikkansa hoidossa individualismi – instituutioiden korvautuminen yksilöiden ratkaisuilla informaatioyhtesikunnan sisäänajovaiheen alussa. Suomalainen individualismi sopi kansainväliseen ajan henkeen ja uuteen talousmalliin mutta ylimielisyys vei takaumaan ja taantumaan. Sitä on jatkunut nyt yli vuosikymmenen.
Toinen tekijä 1990-luvun onnistumiselle oli kansallinen maailmankuva (visio) paremmasta huomisesta ja sen pragmaattinen sisältö. Evolutionaarinen ajattelu sopi hyvin uusien innovaatioiden jatkuvaan vastaanottoon ja yhteiskunnan jatkuvaan muutostilaan sekä sen hyväksymiseen. Tämä meillä on nyt unohdettu liki tyystin.
Kolmas tekijä oli ja on yhteisen edun ja sosaalisen muistin pitkä ja traumoja täynnä oleva yhteisöllinen muisti. Tähän muistijälkeen kuuluu Suomessa kollektiivinen vaatimus ja solidaarisuus. Lisäksi siihen kuuluu ankarien olojen koulima kyky tai suoranainan pakko havaita oleellinen ja ongelman ratkaisuun vaadittavat välineet – pragmaattinen käsitteenmuodostus ja tiedonkeruu. Kolmenkymmenen asteen pakkasessa ei voi tehdä monia vääriä valintoja etteikö heki olisi uhattuna.
Suomessa on aina vahva kansallinen näkökulma, jota tukee kulttuurisesti homogeeninen ryhmäsidos. Molemmat ovat omanaisuuksia, jotka tukevat verkosto- ja klusteritalouden päämääriä ja toteutusta. Näihin liittyvät determinismi (environmentalismi) ja hyvinvointivaltion opit, matalat luokkarajat ja selviytymiskeinot vaikeissa olosuhteissa, joissa innovaatioprosessit syntyvät tai otetaan vastaan. Tämän ajan käsitteistöä ovat olleet Suomessa yhteisöllisyys, luovuus, yksilöllisyys, omaksujatyypit, roolipelit, innovaattorit, visionäärit, tiimit ja klusterit sekä englanninkielisinä ”communicator”, ”coach”, ”rewarder”, ”supporter”, ”controllers”, ”explorer promoter”, ”creator innovator”, ”concluder producer”, ”truster organizer”, ”linker”, ”reporter adviser”, ”empowerment”, ”leadership” jne. Myöhemmin luokkarajat palasivat ja hyvinvointivaltion opit unohtuivat kiitos euron ja sen mukana tulleet onnettomuudet ja väärät talousopit innovaatiopolitiikassamme. Näin etenkin kuntien kohdalla ja aluerakenteiden uudistamisessa.
Innovaation leviämisestä (diffuusio) ja imitoinnista alueelliseen innovaatiopolitiikkaan
Vielä myöhään 1980-luvulla innovaation oletettiin syntyvän yhdestä pisteetstä ja leviävän sieltä ympäristöönsä. Tämän tuloksena oli resurssien keskitys ja käsite kriittisestä massasta. Opin taustalla oli Torsten Hägestrandin innovaation diffuusion teoria (spatiaalinen diffuusio) ja tämän taustalla taas vanha klassinen fysiikka. Syntyi käsite hiearkisista palveluista sekä biffuusion suunasta matropolialueilta kohti maakuntakeskuksia ja pientaajia sekä innovaatioita heikosto vastaanottavaa maaseutua. Virta ei kulkenut toiseen suuntaan lainkaan eikä maaseutu voinut olla innovaatioita tuottava. Näin vielä silloinkin, kun internet ja sosiaalinen media oli muuttanut koko aluerakenteen diffuusion ja hävittänyt rajat, alueet ja ajan.
Nykykäsityksen mukaan innovaatiot syntyvät prosessin tuloksena. Oleellista ei ole fyysinen paikka vaan eri ”rooleja” käyttävät instituutiot (klusterit) tai henkilöt (tiimit, ryhmät jne). Innovaatiot eivät ”synny” vaan ne löydetään. Ilmiö on sama kuin luonnonlakien ja teorioiden kohdalla. Niitä ei keksitä vaan ne löydetään. Albert Einstein ei aikanaan saanut tehtävää keksiä suhteellisuusteoriaa.
Innovaatioprosessi on globaali ilmiö ja tapahtuu aina paikallisesti jonkun verkoston osan toimesta. Tällöin oleellista ei ole ”KEKSIÄ” vaan pikemminkin kyky vastaanottaa kaikkialla läsnä olevia innovaatioita. Suhteellisuusteoria oli siis jo olemassa, sitä ei koskaan keksitty. Tällöin ”roolit” ovat verkostoja helpottava tapa vastaanottaa muuten usein vaikeasti hyväksyttäviä tai löydettäviä prosesseja, ilmiöitä, ideoita jne. Kyseessä ei ole tiimin ideointi vaan kyky ottaa vastaan jo olemassa olevaa ja usein torjuttua. Tällöin innovattorit ovat henkilöitä, joiden rohkeus ”uskaltaa” toimia toisin (toisinajattelija, oppositiohenkinen) muuttaa prosessin kulkua. Heillä on muusta esim. sosiaalisesta pääomasta vapaa reflektoiva kyky ottaa vastaan esim. toisesta kulttuurista syntynyt rakenne, idea, organisaatio jne. Henkisesti ahdas ilmapiiri vie taantumaa yhä syvempään frustraatioon, joka on riski niin sodille kuin terrorillekin, ääriainesten toiminnalle.
Globaalissa ”paikassa” innovaatioita on aina läsnä määrätön määrä. Se miten näitä otetaan vastaan ratkaisee tämän alueen innovaatioaste; vastaanottavan alueen kulttuurinen ja sosiaalinen muisti ja usein sen asettamat rajat ja esteet. Kyse on täsmälleen samasta ilmiöstä kuin Gadamerin hermeneutiikassa. Innovaatiot eivät koskaan ”leviä” vaan ovat kaiken aikaa läsnä ja löydettävissä. Globaali maailma on reaaliaikainen ja kun joku sytyttää valon, muut alkavat välittömästi työskennellä tässä valossa. Ero valon sytyttäjän ja siinä työskentelevien välillä on kuitenkin valtava. On siis kyettävä tunnistamaan nämä valon sytyttäjät. Heitä ei pidä eristää saati erottaa yhteisön jäsenyydestä. Näin kuitenkin usein tapahtuu. Kyse voi olla kateudesta, pelosta tai halusta säilyttää jo olemassaoleva konvetionaalinen rakenne ja sen tarjoamat edut, usein pelkkä laiskuus.
Alueita ei nykyisin tule luokitella, kuten aikanaan hierakiset alueet ja kaupunkikeskuset, joskus jopa kyliin saakka tyypitellen vaikutusalueineen. Näin menetellen toimitaan täsmälleen päinvastoin kuin mitä itse innovaatioprosessi edellyttäisi, jossa luokitellaan innovaatiot ja niiden vaativuustaso. Alueet eivät innovoi vaan siellä olevat organisaatiot, henkilöt, yritykset jne. Tällöin alueita ei luokitella vaan löydettävät innovaatiot ja niiden vaativuus alueella oleville toimijoille.
Tällöin innovaattorit ja innovaatio-organisaatiot kykenevät ottamaan vastaan myös vaikeasti ”hyväksyttäviä” ja uuden oppimista sekä sopeutumista vaativia prosesseja, tekniikoita jne. Jos esim. yliopiston ainelaitokset estävät muuten prosessoinnin esim. ikivanhan konventionsa seurauksena, sinne on mentävä oppilaana. Ei aina opettajana. Alkuunkaan aina ”opettaja” ei ole innovaattori ja paras prosessoija innovaation vastaaotossa. Joskus hän on sen vankin konventionaalinen vastustaja. Sama koskee mitä tahnsa hierarkista organisaatiota ja sen tapaa prosessoida innovaatioita.
Globaali paikallisuus tarkoittaa nykyisin suhteellista aikaa ja paikkaa, ei absoluuttista. Suhteellinen aika ja paikka ovat osa eisnteinilaista neliulotteista maailmaa (1925). Vastaavasti absoluuttinen aika ja paikka, johon mm. innovaation leviäminen ja hägestrandilainen ajattelu gradientteineen rakentui, on osa newtonilaista klassista fysiikkaa ja 1600-luvun kaksiulotteista geometriaa.
Aikanaan uudet tieteet erikoistuessaan ottivat käyttöönsä analogioita (1800-luku), jossa mukana oli hyvin vanhoja teorioita ja myös nykyisin virheitä. Tässä nykyinen maailmamme ja maailmankuvamme ei enää vastaa viimeisimmän tekniikan vaatimuksia. Joskus tällainen kulttuurinen viive innovaation saapumisessa tai vastaanottamisessa voi olla tieteen postulaateissa vuosisatoja. Niin nytkin näyttäsi olevan maantieteen kohdalla uusia aluerakenteitamme vuosikymmeniä sunniteltaessa. Menetetty aika vie meiltä miljardeja joka vuosi ja menetykset ovat kumuloituvia.
22.03.2006
Matti Luostarinen