Resilienssi on syytä tuntea käsitteenä ensin psykologisena ja OMAA ITSEÄ KOSKEVANA. Vasta sen jälkeen yhteiskunnallisena ja sosiologisena tai valtiota, saati vaikeita hybridi- ja kyberturvallisuutta koskevina ilmiöinämme. Lisäksi se on tunnettava mieluiten sellaisena kuin luemme sen Wikipediasta, ts. ymmärrämme sillä samaa mahdollisimman monen kokemuksena. Näin siksi että saamme kuulla tuosta käsitteestä nyt yhtenään ja olemme kaiken aikaa hybridi- ja kybervaikuttamisen alla eläviä YKSILÖINÄ.
Wikipedia lomakkeen alareuna:
Mitä Wikipedia sitten sanoo resilienssistä yksilön kokemuksena? Googlaa: Resilienssi. Siirry siis navigaatioon. Siirry Wikipedian hakuun:
”Resilienssi tarkoittaa psykologiassa psyykkistä palautumiskykyä. Se on psyykkinen ominaisuus, jota toisilla ihmisillä tai yhteisöillä on enemmän kuin toisilla. Siinä missä yksi selviää monista vaikeista vastoinkäymisistä, toiselle pienikin koettelemus voi olla liikaa.
Resilienssiin vaikuttavat: kasvatus, yksilön biologiset ominaisuudet, yksilön omat kokemukset lähipiiristä ja ympäristöstä kumpuavat myönteiset ja haitalliset tekijät.
Käsite resilienssi on vastaavassa, palautumiskykyä tarkoittavassa merkityksessä käytössä myös monilla muilla tieteenaloilla. Se on siis monitieteinen ja sitä käytetään myös poikkitieteisessä työskentelyssä. ”
Helja Salonen kirjoitti Iltalehdessä mielestäni oivallisesti yksilön resilienssistä toukokuussa 2019 (25.5.2019). Voit lukea hänen mainion kirjoituksensa, jossa ilmiötä lähestytään yksilötasoisena. Kuinka otetaan vastan järkytyksiä, pettymyksiä, miten voimme kouluttaa ja kasvattaa itseämme myös silloin kun kokemukset ovat todella järkyttäviä tai olemme jostakin syystä heikoilla ja yliherkkiä muutoksille.
Meillä on jo takana kolmatta vuotta pandemiaa ja heti sen jälkeen Euroopassa käytävä sota Ukrainassa, meille pakenevat Ukrainan sodan jaloista tulevat stressatut kymmenetuhannet ihmiset. Venäjä on tiedetty julmaksi ja olemme sen kokeneet myös omissa sodissammekin. Resilienssi on siltä osin vahvistunut.
Miten otamme tänään vastaan sellaiset muutokset, jotka ovat isovanhempiemme sodissa kokemia ja siirtolaisina Karjalasta vieraisiin oloihin Savoon, Hämeeseen, Pohjanmaalle jne. muuttaneet karjalaiset evakot tuntevat ne parhaiten. Ilmiötä on toki tutkittu, olen itse siitä väitellyt koskien pakkomuuttajia, joiden juuret ovat olleet tekoaltaiksi muutetuilla allasalueilla ympäri maailmaa, Suomessa Sompion kylissä Lokan ja Porttipahdan altaita rakennettaessa.
Suomaaliset valmistuivat tähän eduskunnassa lainsäädännöllä. Nämä allasalueitamme koskeneet asutuslait valmistuivat liki vuosikymmen sen jälkeen, kun altaat oli jo rakennettu ja evakot olivat käyttäneet inflaation syömät korvauksensa allasalueella asuen.
Vastaavasti Kariban tai Voltan jättialtaiden alta muuttamaan joutuneet Afrikassa eivät oikein jaksaneet elää pakkomuuttojensa jälkeen. Heidän kykynsä sopeutua uuteen ympäristöön oli kehnompi kuin karjalaisilla. Afrikassa juuret kotiseudulle olivat kadonneet kaikkine jumalhenkineenkin valtavien vesimassojen alle, kokemus oli liian vaikea, oli resilienssi millainen tahansa.
Kun näistä kirjoitin ensimmäisessä väitöskirjassani, sitä ei oikein ymmärretty. Vasta kun Afrikasta juurensa saanut kirjailija Alex Haley kirjoitti helppotajuisen tekstin muutettavaksi myös televisiosarjaksi, myös suomalaiset ymmärsivät mitä tarkoitetaan käsitteellä ”spatiaalinen identiteetti”, JUURET. Samoin kirjani ”Spatial identity in the face of environmental changes”. Myös suomalaiset alkoivat kiinnostua juuristaan ja käsite resilienssi tuli sekin tutuksi.
Myöhemmin kirjoitin, 70-vuotta täyttäessäni, millainen kokemus on menettää tilansa ja viljelyksensä silloin kun koko pitäjän kokoinen talousalue hukutetaan kirkkoveneessä Kallaveteen luostarilaitoksen veronmaksajina, lampuoiteina.
Kymmenen vuotta aiemmin olin kirjoittanut, mitä merkitsee kun sosiaalinen media leviää lokaalisena ja globaalina ilmiönä Venäjälle, Suomeen, Ukrainaan, Afrikkaan, Amerikkaan, Kiinaan jne. Kirjan nimenä oli ”Social media economy and strategy”. Täytin silloin 60-vuotta. Se oli silloin luetuin kirjani, tänään ”Cluster art and Art of Clusters 70 years”. Löydät sen googlaamalla ja koisivultani voit lukea ilmaiseksi.
Lokan ja Porttipahdan evakot kykenivät kertomaan näistä kokemuksistaan hekin vasta pitkän surutyön jälkeen. Se kuvaus oli hyvin samankaltainen kuin Karjalasta muuttamaan joutuneilla evakoilla. Hyvin pienipiirteinen ja yksityiskohtia korostava, täysin erilainen kuin työn perässä Helsinkiin muuttaneen kertomus lähtöalueestaan, jonne saattoi kesäisin palata kotisudulleen. Aivan kuten lapsen kokemus vanhempiensa kuolemasta myöhemmin aikuistuttuaan.
Suomalainen resilienssi
Vaikeuksien tullen resilienssiä on realismi, joka säilyttää toivon ja josta kumpuaa tarve vaikuttaa ja tehdä jotain sen hyväksi, että jokin muuttuu, kertoo Salonen kirjoituksessaan. Ei pidä katkeroitua, saati jäädä tuleen makaamaan. Elämä kun tuo mukanaan muutoksia ja muutokseen liittyy myös aina mahdollisuuksia.
Esimerkki tästä on suhtautuminen ilmastonmuutokseen, joka voi joko lamauttaa tai aktivoida ihmisen.
Resilienssi-termin äidin, professori Ann Mastenin mielestä resilienssi on myös arjen taikaa.
Arjen resilienssitaiasta esimerkkejä ovat ne lapset, joka selviytyvät erittäin vaikeissa kotiympäristöissä ja pärjäävät aikuisena hyvin.
Yksilötason resilienssi-ihmeitä voidaan nähdä myös sen jälkeen, kun ihminen on joutunut onnettomuuteen.
Kirjassaan Poijula kertoo freestylehiihtäjä Pekka Hyysalon olevan esimerkki resilienssistä vaikean vamman jälkeen.
Kaiken kaikkiaan Poijula arvelee, että meillä suomalaisilla on pakko olla paljon resilienssiä jo perimässämme.
Me asumme täällä pohjoisessa, ankarassa ilmastossa, jossa ilman resilienssiä emme olisi täällä selviytyneet. Oikeammin kääntäisin tämän vielä päälaelleen. Meillä on tapana kohdata vaikeuksia tavalla, jossa muutamme asennettamme silloin kun koemme pettymyksiä tai tavoitteet mahdottomiksi saavuttaa. Haemme tasapainoa, balanssia, silloin kun marjat ovat ketulle liian korkealla pihlajapuussa. Ne ovat happamia.
Kognitiivinen dissonanssi ja balanssia hakevat teoriat ovat ikivahoja teorioita ja toimivat myös oman aikanamme. Saamme tutkimuksissa syrjäisiltä kyliltä yllättävän positiivisia vastauksia koskien vaikkapa elämän olosuhteita ilman lähipalveluja. Vastaavasti kriittisyys alkaa kasvaa, kun palvelut ovat lähellä tai niitä voidaan vaatia ja odottaa määrältään ja laadultaan entistäkin lähemmäs ja parempina.
Maailman onnellisin maa edustaa sellaista pohjoista vastauskäyttäytymistä, jossa mukana on neljä vuodenaikaa, äärimmäisen pragmaattinen mielenlaatu sekä mukana vielä pettymyksestä pettymykseen räntäsateessa marraskuussa juhannussateita odottava resilienssimme. Olemme geneettisesti koulittuja näihin oloihimme.
Maailmankuva, jota tukee protestanttinen ja luterilainen, tänään yhä näkyvämmin tieteeseen ja tutkimukseen pohjautuva arvojen ja normien esittely osana suhdettamme muuttaa asenteemme hitaasti ja portaittain kohti arvoja sekä lopulta ne myös normeiksi muuttaen ja lopulta laiksi sekä perustuslaiksi hyväksyen.
Jos näitä maailmankuvamme perusteita järkytetään, rajojamme loukataan ja lähestytään lakejamme ja perustuslakejamme, kykymme antaa anteeksi sellaisia loukkauksia on sidottu samaan aikaan sekä geeneihimme, että pyhiin arvioihin ja lopulta maallisen vallan normeihin ja lakeihinkin. Se ei ole sana kuin Tsaarin ajan Venäjä ja kirkko, joka alistettiin ja lopulta arvoineen kiellettiin kommunismin ottaessa vallankumouksessa vallan. Sellainen kadottaa mahdollisuuden operoida käsitteen resilienssi sydämessä myös geneettisesti. Ihminen ei sittenkään ole eläin sopeutuessaan ympäristöönsä.
Ongelmanamme ja samalla valtava uusi mahdollisuus on vain oman aikamme reaaliaikainen maantiede ja historia, aikatieteet ja paikkatieteet, jotka muuttivat vanhan diffuusisen maailmamme vaihtuen digiaikaiseksi ja tuoden mukanaan uusia käsitteitä, kuten hybridi ja kyber, ”hybridiyhteiskunnan kouristelun” kirjani nimenä, sekä näiden tavan verkottua reaaliaikaiseen teknologiaan. Ihmisen geenit oli aikanaan rakennettu ymmärtämään ajan ja paikan käsitteet toisin kuin paradigmaisesti muuttuvassa uudessa maailmankuvassamme sekä hybridiyhteiskunnan kouristelussa ja kyberturvallisuuttamme loukaten. Nämä taidot meidän on opittava.
Kun sen ymmärtäminen ei ole psykologisesti mahdollista, se edellyttää käsitettä ”resilienssi”, jossa parhaiten menestyvät reaaliaikaisesti muutokseen reagoivat ihmiset, yhteisöt, yhdyskunnat, kansakunnat, kulttuurit ja nyt myös lainsäädäntömme arvoineen, normeineen ja jättämättä allasevakkoja yksin Sompion kyliin heiltä juuret ja kotiseutu, toimentulo luontaistaloudessa anastaen ja ryöväten.
Ukrainassa on juuri nyt tapahtunut näin. Tekijä on rikollinen, mutta voi korjata tekonsa kuten Sompion altaiden rakentajakin. Se vie aikaa ja reaaliaikainen maailma ei tällaista anna anteeksi. Oleellista on, että oma ”resilienssimme” koskien digiajan käsitteitä on kunnossa.