Keski-ikäinen nainen ajaa vaalealla autollaan ja pysähtyy suojatien eteen. Hän hymyilee lapsille, rohkaisee näitä ylittämään suojatien. Kun nämä ovat suojatiellä hän painaa kaasujalkaa. Juuri ja juuri hengissä selvinnyt lapsi saa pysyvän trauman ja pelkotilan. Murtunut nilkka lastoitetaan. Henkisesti hän tulee ontumaan sitä nilkkaa läpi elämänsä.
Tappajamummo
Mummo vilkuttaa töytäisemälleen lapselle, hymyilee kilpaa keväisen auringon kanssa. Vanhemmat, opettajat, isovanhemmat varottavat lapsiaan hymyilevästä, hieman pyylevästä keski-ikäisestä autoilijasta, tappajamummosta. Samalla on syytä varoa kaikkia muitakin, etenkin mopoilevien tyttöjen. Maailma on täynnä vaaroja. Kaikki mummot eivät ole sitä mitä voisi uskotella itselleen. Joku vihaa lapsia. Ei siinä sen kummepaa motiivia vaadita.
Nuori mies kiipeää pienoiskivääri ja hirvikivääri taakkanaan ravintolaa vastapäätä olevan rakennuksen peltikatolle. Hän ottaa hyvän makuuasennon aamuyöstä ja alkaa ampua suunnitelmallisesti eteensä avautuvan aamuöisen hyvinkääläisen pienen kaupungin illanvirkkuja nuoria. Suunnitelma on syntynyt harrastuksesta. Ei siinä sen ihmeellisempää motiivia vaadita. Hän on aiemmin harrastanut tätä saamaa taitolajia kuulilla, jotka tekevät osuessaan kipeää, mutta eivät tapa. Luodit läiskähtelevät jättäen veren sijasta punaisen maaliläiskän osuman kohdalle.
Uhrit ovat suomalaisen taistelulajin harrastajia. Tahko Pihkalan pelissä haavoitetaan ja poltetaan, tapetaan ja juostaan. Nuoria miehiä oli koulutettava sodan leikkeihin. Fyysinen kunto ja strateginen silmä, nopeus ja tilannetaju kasvoivat. Tosin irrallaan niistä puitteista, jossa yhteiskunta oikeasti eli, muuttui, eikä tiedoiltaan ja taidoiltaan vielä murrosikäinen nuori voinut liittää niitä enää Pihkalan maailmaan. Vain kulissit säilyivät, virtuaalinen maailma, todellinen motiivi oli kadonnut.
Vanhenevan yhteiskunnan kokemiseen, sen arvomaailmaan, on vaikea liittää uuden vuosituhannen elämää. Sen ymmärtämiseen, joskus julmiin sääntöihin, jossa sota toi mukanaan aggressiivisen ihmisen maailmankuvan, suuret ikäluokat ja 1970-luvun levottomuudet, sotaan varustautuminen oli motiivi joka kelpasi kaikkeen. Nuorilta puuttuu nyt motiivi aggressioon, väitetään medioissamme. Edeltävillä sukupolvilla se oli joko sota tai siihen valmistautuminen. Virtuaaliset leikit eivät ole oikean miehen aggressiota.
Arjen kokemus
Nuoren pojan kotona oli metsämiehiä. Kiväärit olivat arjen ilmiöitä. Kuten leipurille taikinatiinu tai kivesmiehelle vatupassi, säveltäjälle piano tai kirjailijalle tyhjät arkit odottaen täyttäjäänsä, pino kirjoja. Kirjojen maailma. Kirjatoukka on kirjojensa näköinen, härillä kyntäjä puhuu häristä.
Kun yksittäistä tapahtumaa ei yhdistetä taustaansa syntyy aina omituinen kysymys, miksi? Tutkija esittää sen aina toisin päin, miksi ei? Miksi tällaisesta ympäristöstä ei synny odotettua väkivaltaa ja käyttäytymistä enemmän? Mikä pidättelee tällaisen taustan saaneita murrosikäisiä toimimaan toisin kuin vanhempansa, isovanhempansa, tuhatvuotinen traditio?
Olettamamme yhteiskunnan normit ja moraali, protestanttisen kirkon antamat, eettinen maailmankuvamme, on liki rikokseksi tuomittu. Kaikki mediat suoltavat tuutin täydeltä pelkkää aggressiivista viihdettä, lähiyhteisö on vihan temmellyskenttä, kilpailun kyllästämä ja vaatii menestystä, voittoja, huomiotalouden hulluutta.
Roiskekuulien kanssa toisiaan metsästäviä on tuhansia. Miksei näitä pelejä jatketa kaduillamme tämän enempää? Johtuko se poliisin valvonnasta ja tehokkaasta ennakoinnista? Kun aseet ovat osa yhteisön kulttuuria, ovat aina olleet, niitä saa kuka vaan ja milloin tahtoo. Niillä rehvastellaan, osumilla kiitellään ja niistä palkitaan. Uusi mediayhteiskutamme on kilpailun ja väkivallan kyllästämä. Asetta kantava näkee aseita kaikkialla.
Päivittelevä dramaturgi – tekopyhä media
Media on mukana päivitellen tapahtumia, jossa pelko elää yhteisön jäsenenä kasvaa kaiken aikaa. Aivan kuin odottaen, kuolaten, koska hymyilevä mummo vaaleassa autossaan lähestyy, surmaaja liikkuu katolla, on laajennetun perhesurman ylikiltiksi kuvattu isä tai ehkä koulukiusattuna sadistisesti kohdeltu lapsi ystäviensä taholta, niiden ainoiden, hiljainen ja hieman ujo nuoren ihmisen taimen. Ja näitä he seuraavat, median nostamia sankereitaan, näkevät mistä saa otsikkonsa, näkyvyyttä teolleen, norjalaisen Breivikin tapaan.
Järjestetty verityö ei ole mediayhteiskunnassa sattuma. Poliisi on sitä jo odottanutkin, toimii tehokkaasti. Kysymys, miksi, on väärä henkilölle, jolla ei ole siihen vastausta. Hänhän on osa lähiyhteisönsä jatkuvaa aggressiota. Sen sijaan hän kykenee vastaamaan siihen, mikä on pidätellyt häntä tekemästä verityötään aiemmin. Jos niitä pidäkkeitä ei ole tai ne ovat muuttuneet radikaalisti, yhteiskunta alkaa muuttua pelon yhteiskunnaksi. Sellainen yhteiskunta on epäonnistunut oleellisimmassa. Mediayhteiskunnan tapa tuottaa huomiotalouttaan on oma valintamme ja nyt se on näkyvimmillään juuri aggressiota, vahvemman oikeutta, hillitöntä kilpailua.
Aikuisten maailman peliä
Kun nuori ihminen avaa netin, hän törmää pääsääntöisesti aikuisten maailmaan. Tieto on pirstaleista ja ystävät tuntemattomia. Se on lähiympäristön “miltä maailma näyttää” yhteiskunnasta täysin poikkeava. Jos olet varhaiskypsä ja kykenet lukemaan, omaksumaan kaiken kohtaamasi, joudut nuorena yhdistämään sellaista tietoa maailmakuvaasi, jota ei ole vielä lainkaan. Kun maailmankuvaa ei ole, vene on vailla peräsintä, motiivia on mahdotonta kertoa olematta ulkopuolelta asiaa seuraava aikuinen. Nuori on kadoksissa, voimaton, muistuttaa hiirtä häkissä, jota ahdistelevat kissalaumat. Stressi on jatkuva, katkeamaton panajainen.
Kun koulu, kasvattajat, vanhemmat, lähiyhteisö ei voi siinä auttaa, syntyy omituinen oma rakennelma. Se, miksi tuo rakennelma vie outoihin, perinteisistä normeista poikkeaviin tekoihin, on tällaiselle ihmiselle luonnollinen ilmiö, osa kasvuprosessia, aggressiivista vastausta kissojen sähinälle hiirenä häkissään. Se, tarttuuko hän kynään vaiko kivääriin, on laajemman taustayhteisön tuote.
Tätä on toki tapahtunut aina, eikä se ole toki oman aikamme tuote. Osa lapsista kasvaa outoon suuntaan ja joskus se suunta on väkivaltainen. Slummikulttuuri tuottaa erilaisia selviytymistarinoita kuin yliopiston kampusalue. Netissä nämä alueet sosiaalisina kenttinä ovat samaa kasvuympäristöä, jossa aikuisella on mahdollisuus erottaa ja yhdistää tietoa jo hankittuun persoonallisuuteen, valikoiden uutta tietoa vanhaan, ja pitää oman maailmankuvansa ankkuripaikkana lähtemättä ajelehtimaan.
Opettajien usein kuvaamat nuoret ovat ajelehtivia, vailla satamapaikkaa, ankkuripaikkaa. Pienikin myrsky on silloin henkeä uhkaava, ahdistava, ja tuulenpuuskaan ylireagoidaan. Tällaisen ihmisen on mahdotonta vastata kysymykseen, miksi? Häntä kun vie tuuli, ei peräsin, jossa olisi motivoitunut aikuinen ihminen ja vankka käsi ruorissa. Aggressiivinen käyttäytyminen, taantuma ja sen frustraatiot, on epäonnistuneen yhteiskunnan avunhuuto.
Valtaosan valitsema tie
Noin 70 % kuntiemme väestöstä on valmis pohtimaan rakennemuutoksen ohjailua kohti kuntien yhdistämisiä. Vain 30 % vastustaa, osa ehdottoman jyrkästi. Mitä syrjäisemmässä kyläpahassa eletään, sitä jyrkemmin vastustetaan. Näitä pienkuntia on kuitenkin määrältään valtaosa ja ne ovat kuin hiiret häkissään, eristettyjä.
Keskuskunnissa ja suurissa taajamissa on helppo hyväksyä sellaista, joka pelottaa pienkunnissa, syrjäseuduilla, todistaa taas mediamme. Syrjäkylillä oletetaan palvelujen katoavan, vaikka niitä ei oikeasti olisi koskaan ollutkaan tai viimeisinkin niistä olisi kyläkouluna kadonnut.
Kun esitetään kysymys, miksi, se on jälleen kehnosti pohdittu ja osoittaa huonoa harkintaa medialta ja sisäministeriön virkamiehiltä. Vain kasvava lapsi kysyy näin, alituiseen.
Ihminen muuttaa asenteita ja arvoja ahdistavassa tilanteessa, silloin kun hän on jo varttunut aikuinen. Kun palveluja ei ole, eikä niitä voi kylälleen toivoa, on oltava tyytyväinen nykyisiin ja laskettava rimaa. Kognitiivinen dissonanssi on tasapainon, balanssin, tavoittelua ja tuttua teoriaa jo vuosisatojen takaa. Ketulle pihlajan marjat olivat liian korkealla happamia.
Kaikkein tyytyväisimmät ja onnellisimmat ihmiset löytyvät syrjäisimmistä kylistä ja puutteen keskellä eläen. Mitä koulutetumpi ja lähempänä kaikkia mahdollisia palveluja ihminen elää, mitä vauraampi hän on, sitä vaativammaksi hän voi muuttua. Hänellä on siihen varaa. Sellaiselle ihmiselle ei synny turhaumaa, yhteisö ei elä keskellä frustaartiota ja ala taantua. Järkevä ihminen kavahtaa taantuvaa yhdyskuntaa tai yhteisöä, organisaatiota, sen aggressiota.
Muutosvastarinnan ikuiset opit
Muutosvastarinta kasvaa niin ikään maaseudulle ja syrjäisimpien kylien suuntaan. Innovaatiot, olivat ne teknisiä, taloudellisia, sosiaalisia, symbolisia, eivät oikein tahdo levitä ilman avustusta. Näin myös jotkut puolueet ovat tätä kautta keränneet itselleen konservatiivisempia äänestäjiä ja jotkut taas muutosvalmiimpia, radikaaleja ja myös liberaaleja persoonallisuuksia. Ero ei kulje iässä eikä sukupuolessa vaan lähiyhteisössä, kognitiivisessa dissonanssissa, Festingerin ensimmäisenä kirjaamassa teoriassa.
Jos poliittinen rakennelma on koko ajan elävä, puolueet kuin tuuliviirejä, nuori ihminen ei voi löytää ankkuripaikkaa aatteitten ja arvojen maailmasta perinteisen demokratian ja osallistumisen keinoin. Ne ovat lopulta johtonsa kohdalla nuorelle ihmisille tylyjä, epämiellyttäviä, vanhusten konklaaveja. Nyt niitä on alettu purkaa, demarit valitsivat myös nuoria johtoonsa. Jo oli aikakin ja viimeinen hetki.
Kun koko yhteiskuntakoneisto on muuttumassa arvaamattomaksi, dynaamiseksi, monen kokemana koko ajan kalkyloivaksi peluriksi, individualismi on ilmiö, seuraus jostakin, ei syy mihinkään. Ihminen nyt on individualisti olento aina ja kokee narsistisia elämyksiä. Häiriö on eri asia kuin terve itsetunto ja ihminen.
Kun egoistisesta saalistuksesta on tullut koko elämä ainut sisältö, ei edes päämäärä johonkin, edes hieman ihmiskasvoiseen arvoon tai aatemaailmaan, ihmisyys alkaa rapautua sekin. Tällöin on turha esittää kysymystä, miksi? Ikään kuin se olisi yhteiskunnan tahtotila mediataloudessamme. Jos yksilöllä ei ole eettisiä tai moraalisia ohjeita, arvomaailmaa, miten sellaisia voisi olla yhteiskunnalla tai puolueinstituutiolla?
Sauli Niinistön oppeja
Jotta läntinen rapautuva kulttuuri voisi löytää jotain merkittävää, sen paperinmakuinen tiikerin elämä olisi saatava päättymään ja palattava takaisin tekemisen kulttuuriin. Käsillään ja aivoillaan oikeaa työtä tekevä ihminen ei ehdi esittää sellaisia kysymyksiä kuin miksi? Hän hakee jo seuraava vaihetta, ei ole enää lapsen tapaan esittämässä kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. On vain kehitystä, jonka seurauksena syntyy odotettuja, joskus odottamattomia ilmiöitä. Kreikan kriisi ei niihin kuulu, odottamattomiin. Läntinen kulttuuri, Eurooppa, kuvittelee olemattomia itsestään, elää menneessä illuusiossaan.
Jos nämä ilmiöt, mediayhteiskunnan tuottet, koetaan ahdistavina, pahanolon tunnetta lisäävinä, pelottavina, silloin on joko lisättävä valvontaa, palomuureja, varustauduttava sotaan, piilouduttava omiin sisäisiin vankiloihimme sekä hyväksyttävä aggressio ja sadismi tapana voittaa huomiota ja edistää omaa asiaansa uudessa mediataloudessa, mediakulttuurissa ja sosiaalisen median strategiassa, huomiotalouden kilpailussa.
Toinen tapa on korjata arvojamme ja asenteitamme, muuttaa yhteiskuntakoneistomme suuntaa ja käyttää siinä apuna niitä välineitä, joita sama media meille tarjoaa. Se on vain väline, tie jota kulkea. Valinnat, minne menemme, mitä polkua kuljemme ja tallaamme muillekin, tuemme toisiamme, ovat varmasti omiamme.