Miksi aluesuunnittelu on suomalaisille niin vaikeaa?
Aluesuunnittelu ja sitä työkseen tekevät ovat Suomessa varmaan maailman turhautuneinta joukkoa. Heitä kun ei kuunnella Suomessa lainkaan ja rakenteet ovat kuin pahinta painajaista. Maaseutua kehitetään kuntana liittäen se kaupunkiin kuvitellen se osaksi kaupunkia viheralueena tai kaupunginosana.
Eihän vuosisatoja kestänyt alueellinen rakennelma voi olla, herra paratkoon, metropolin vihrealue tai hallinnollinen torso vailla vanhaa hallintoaan. Onhan sillä toki vuosisatainen kulttuuri ja sosiaalinen pääomakin sekä suuri määrä kyliä, tuhansittain Suomessakin. Ei meillä edes löydy kahta samanlaista kylää tai maaseutukuntaa.
Millaisia poliitikkoja me kasvatamme, joilla ei ole vähäisintäkään käsitystä yhdyskunta- ja aluesuunnittelun edes alkeista, mutta äänestää rätkäytämme tekemään päätöksiä kokonaan uuteen 21 maakuntamaisen alueen hallinnolliseen himmeliin, tietämättä itsekään, mitä ne mahtaisivat olla itsenäisinä maakuntinamme? Eihän nämä itsestään synny tai reaaliaikaisesti, tyhjästä hanki aluetalouden vaatimaa kulttuuria, taloudellista ja sosiaalista pääomaa ja osaamista, kuten lasten leikeissä kuvaruutuun tuijotellen. Eivät poliitikot meillä kyliä elätä tai kuntia pyöritä muuten kuin hallinnollisena harhana.
Valtaosa näistä nyt ehdolla olevista poliitikoistamme ei edes tunnista karttaa ja sieltä löytyvää talousmaakuntaa, sen sosiaalisia ja hallinnollisia rakenteita, kyliä ja niiden palveluja, kaupunkeja ja niiden historiaa, koko rakennelma on yhtä outo kuin panna täysin mitään osaamaton hoitamaan kaavoitus ja kivitalon rakentaminen, koulu ja sosiaalipolitiikan koukeroit sairaaloineen tai lentokoneen ohjaamoon suuntana Tyynen Valtameren yli ja kohti uusia seikkailuja Vantaalta lähtien ja ensimmäisen kerran koneeseen nousten.
Kirjoitin tästä aiheesta runsas vuosikymmen sitten luetteluani Helsingin Sanomista minulle kovin tutun aluetieteilijän ja professorin kirjoituksen. Hän toi esille huolensa maaseutumme kohtalosta. Omalla kohdalla huoli oli vielä suurempi ja panin hänet vielä kerran puntaroimaan aihetta myös väitöskirjani vastaväittäjänä. Tosin minä en tuota valintaa tehnyt vaan Turun yliopiston hallinto. Sain vastaani varmasti maamme kärkiosaajan ja olin siitä otettu. Ensimmäisessä väitöksessäni vastassani oli tuleva maaherra sekä hänen rinnallaan kokenut yliostonsa dekaani ja professori, laitoksensa esimies samalla. Molemmilla kerroilla väitöstilaisuus oli julkinen tapahtuma ja mukana oli varmasti alansa osaavia ihmisiä myös kuulijoinamme.
Tämä kirjoitus on yli vuosikymmen sitten kirjoitettu, ei vielä eläkkeellä ollen ja varmasti olen sen takana tänään vielä vankemmin kuin tuolloin kuuttakymmentä lähestyen. Tuon kirjoituksen jälkeen on syntynyt mm. yli 30 kirjaa ja valtaosa muualla kuin Suomessa julkaisten. Niin turhauttavaa tämä työ on ollut seuraten poliitikkojemme tapaa käsitellä vakavia asioita tuntematta alan tiedettä ja tutkimusta juuri lainkaan. Poliitikon aluesuunnittelijan taidot kun eivät tarkoita kunnissa, maakunnissa tai eduskunnassa minkään maailman koulutusta ja alan tutkimusta, sen tuntemista edes kartan ja sen kunnat tuntien ja kartalta edes ne löytäen aluevaaleissamme.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Oikeudenmukaiseen aluehallintoon
Eriytettyyn hallintoon
Professori Hannu Katajamäki kirjoittaa Helsingin Sanomissa (HS 21.7) kuinka Suomi tarvitsee eriytetyn aluehallinnon. Katajamäki on pitkän linjan aluetieteilijä ja tuntee asiansa joskus liiankin hyvin, menee ikään kuin asioitten edelle. Hänen tavoitteensa on osoittaa, kuinka maan eri osat vaativat erilaisen hallinnon ja kansalaisten on saatava varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta oikeudenmukainen kohtelu, ei yhdenmukaista byrokratiaa ja sekavia, tyhjäkäyntiä ruokkivia organisaatioita. Nyt sellaista rakennetaan 21 maakunnan kaltaisena omituisuutenamme.
Maaseutusuunnittelu ei ole kaupunkisuunnittelua
Maaseutututkijana Katajamäki kertoo, kuinka maaseutualueiden kutsuminen kaupunginosiksi herättää lähinnä hilpeyttä. Tällä hän tarkoittaa niitä kuntaliitoksia, joissa maaseutualueiden pienkaupunkeihin on liitetty pienen maakunnan kokoinen viheralue osaksi kaupunkirakennetta. Tällaiset kaupunkirakenteet tekevät vääryyttä kaupungeille ja niiden suunnittelulle, ovat pilkan kohde. Ikävä kyllä Katajamäki on oikeassa.
Oikeammin vielä kyseessä on kahden käsitteen yhdistäminen ja tekeminen sitä kautta suunnittelu- ja kehitystyö mahdottomaksi. Perinteinen kaupunki- ja maaseutututkimus, niiden pitkä historia, on liitetty yhteen tavoitteena saavuttaa kansallisesti aluehallintoon tarkoitettuja sekavia hallinnollisia ratkaisuja. Näin meillä ei oikeasti edes ole enää “urbaaniin” tai “ruraaliin” alueeseen tarkoitettavaa tutkimus-, suunnittelu- ja kehitysvälineistöä siinä merkityksessä kuin sitä kansainvälisesti on käytetty ja käytetään myös tulevaisuudessa. Olemme ulkona siitä tieteestä ja tutkimuksesta, jota yliopistomme maailmalla tekevät.
Itsetunto-ongelmasta oikeaan ongelmaan
Suomalainen maatalous- ja maaseututukija ovat olleet oman alueensa kanssa kauan sellaisessa välitilassa, jossa itsetunto-ongelmaa pyrittiin poistamaan hävittämällä kokonaan käsite maaseudusta ja kaupungista. Samasta ongelmasta kärsi myös meropolialueiden tutkija ja kehittäjä. Euroopan maaseutumaisimmassa maassa kun ei ollut yhtään kunnon metropolia, jota tutkia ja suunnitella, kehittää yhdenmukaisesti muun maailman kanssa kongresseissa vieraillen tai posterinsa esittäen. Sellainen on enemmän kuin turhaa ja noloa.
Tässä puuttuvan tutkimuskohteen välitilassa suunnittelijat ja politiikan tekijät, hallinnon edustajat, poistivat maaseudun ja liittivät sen puuttuvaan kaupunkiin, jolloin syntyi pinta-alaltaan maailman suurimpia metropoleja alkaen Rengon pitäjän suomailta Tammelan rajalla ja jatkuen lähelle Aunuksen rajaa jossain kaukana idässä. Huikea metropoliksi. Sopiva tulevaksi sote-maakunnaksi.
Näin poistui kaupungin ja maaseudun välinen vastakkainasettelu ja sen mukana myös traumaattinen itärajaan yhdistetty pelko. Pietari ainoana metropolinamme oli otettu vastaan Helsingin korkeudelta ja ymmärtäen sen vaikutusalueen laajuus uudella tavalla maata halliten myös Turussa. Rajat kun olivat syntyneet jo sata vuotta ennen maan liittymistä osaksi neuvostovenäjää, sen autonomisena osana, mutta vanhan Ruotsista haetun hallinnollisen mallin mukaisena jäljitelmänä. Sitä ei päivitetty liki kahteen vuosisataan, ja sen rajoihin liittyi runsaasti historiallista painolastia ja mytologiaa, tarunhohtoisia herooisia saagoja. Tämän kirjoittaminen on ikävää, mutta minkä teet tosiasioillemme. Ne on nyt syytä myöntää.
Uusien käsitteiden aika
Suuret kuntaliitokset ovat järkeviä suurten keskusten liepeillä ja vaikkapa suur-Helsingin alueella, Turun ja Tampereen ympäristössä, miksei myös Oulun kaltaisessa Pohjois-Suomen pääkaupungissa ja Vaasassa tai Lahdessa. Näiden suurten keskuskaupunkien välille ei saisi jäädä tilkkeiksi maaseutualueita, ja ne voivat operoida suoraan keskushallinnon, siis ministeriöiden kanssa. Käytännössähän ne tekevät niin jo nyt, rajat ovat keinotekoisia ja ihmisen tapaa liikkua ne eivät rajoita. Mutta ei varmasti myöskään virusten tai Yhdysvalloissa tornadon.
Näiden yhtenäiskuntien tai kaupunkien rinnalla olisi yhtenäismaakuntia hieman Kainuun mallin tapaan. Näissä väliportaan hallinnon (ely = elinkeino- liikenne- ja ympäristökeskukset sekä avi = aluehallintovirastot) sekavat yhteistyöasetelmat olisi poistettava ja samalla lopetettava tyngiksi jäävien maakunnallisten littojen pyristely tyhjäkäyntiä ruokkivina mukamas aluekehittäjinä. Kainuun resurssit ovat vain muuta kuin esittämässäni kymmenen maakunnan tai osavaltion mallissa Sveitsin tapaan eläen kantoneineen. Hyvin pärjäävät siellä ja Ahvenanmaalla.
Nämä nykyiset rajat ja mallit ovat väärältä vuosisadalta, eikä niitä tule suojella vain osana kansallisia suojatyöpaikkojamme. Poliittinen ja hallinnollinen eliitti ei niihin puutu, ellei yrittäjä ja veronmaksaja puutu, sekä lopulta palveluja käyttävät vanhukset osana oikeudenmukaisuutta asua kotiseudullaan, johon ovat veronsa maksaneetkin.
Susirajan ongelma ei ole metropolipolitiikkaa
Näitä yhtenäismaakuntia, jotka hoitavat siis keskushallinnon palvelujen organisoinnin ja aluekehittämisen tehtävät suurten kaupunkien ja niiden yhtenäiskuntien ulkopuolella, ei voida kuitenkaan soveltaa pääosassa Pohjois- ja Itä-Suomea, jossa ongelmat ovat väestön vähenemisen ja ikärakenteen seurauksena mahdottomia hoitaa ilman, että valtio ottaa suoremman vastuun kansalaisten peruspalveluista, erityisesti sosiaali-, terveys- ja sivistyspalveluista. Tätäkään ratkaisua ei siis sovelleta koko maahan ja metropolialueille. Se ei ole metropolipolitiikkaa ensinkään. Eihän meillä nyt sama malli joka maakuntaan sovellu.
Kunnat sen sijaan tulee säilyttää kansalaisten lähiyhteistyön takaajina, mutta samalla niiden tehtäviä on vähennettävä. Sodankylän ja Inarin liittäminen Kittilään ei muuta asiaa miksikään. Syntyy vain puolen Suomen kokoinen korpialue kuntana ja tolkuttomia matkoja jo nyt liian suurten etäisyyksien hoitamiseen. Kansallinen yhtenäisajattelu ei sovi oikeudenmukaisuuden periaatteeseen Lapin kairoilla ja itärajallamme. Ei sama malli sovi joka ikiseen kuntaan ja maakuntaan Hangosta Patsamoon.
Me asutimme ne ihan toisessa tarkoituksessa aikanaan kuin missä ne nyt toimivat kuntina ja lähiyhteisöinä, eikä tätä palvelua kansakunnalle sovi unohtaa. Maan vauraus ja rikkaus on näiltä korpimailta, metsistä ja kaivoksista, koskien voimasta aikanaan revitty, itäraja suojattu, lapset koulutettu. Ei omaa lähihistoriaa sovi unohtaa uuden rajan vetäjänkään metropolipolitiikan lumoissa.
Verkostokaupungit käyttöön ydinmaaseudulla
Sen sijaan etenkin perinteisellä ydinmaaseudulla on kaupunkeja, jotka voivat rakentaa tulevaisuutensa paikallishallintoalueiden kautta ja verkostokaupunkeja hyödyntäen kuten Loimijokilaaksossa ja viiden maakunnan periferiassa. Pienten mahdollisuus menestyä on yhteistyö, ei toisiaan kivittäen. Lounais-Häme on tyypillinen verkostokaupungin paikka siinä missä vaikkapa Ylä-Savo Iisalmen ympäristössä tai Kajaani Kainuussa. Nämä verkostokaupungit eivät nekään tarvitse erikseen aluehallintoa, vaan voivat operoida suoraan keskushallinnon ministeriöiden suuntaan. Toki valtaosa tekee niin jo nyt, se on vain virallistettava.
Yhtenäismalli romukoppaan
Muutosten rajuus Suomessa tarkoittaa, ettei meille sovin enää laajaan maahan kaikkialle sama yhtenäishallinnon malli. Hybridivaiheessa on käytettävä sen antamat mahdollisuudet. Erityisesti maaseudulle, Lounais-Hämeen kaltaisille alueille, tarvitsemme lisäksi vahvoja paikallisia yhteisöjä, joista Tammelan kylätapahtumat ovat oiva esimerkki Lounais-Hämeessä. Tätä 1970-luvulla käynnistettyä toimintaa ei saa nyt jättää siellä rempalleen, jossa se alun perin yliopistojemme toimesta käynnistettiin Lapissa ja Itä-Suomessa. Siellä on syytä hakea mallia vaihteeksi Etelä-Hämeestä mutta tuskin enää vuosikymmenen kuluttua. Mikään menestys kun ei kestä ikuisuutta. Etenkin jos se lepää muutaman osaajan varassa.
Näissä tapauksissa aluekehittämistä on siirrettävä yhä radikaalimmin kansalaisjärjestöille sekä hallinnon ja yritysten muodostamille paikallisen kumppanuuden yhteisöille. Lounais-Hämeessä tällainen toiminta ei ole vierasta ja sen toiminta on virallistettava sekin. Törmäys vanhaan kuntahallintoon on taakse jäänyttä elämää takavuosilta.
Kumppanuuden yhteisöt
Näissä kumppanuuden yhteisöissä raskaista EU-tason ohjelmista olisi siirryttävä kevyempiin hankkeisiin, joissa keskityttäisiin yksilöihin ja tuettaisiin yrityksiä, joilla on myös potentiaalia. Kokemuksesta tiedän, että usein nämä ovat hyvin pieniä ja vaativat yhtistyön verkostoja, klustereita tuekseen. Aiheesta on ollut Forssan Lehdessä ansiokkaita kirjoituksia, radikaali henki elää alueella. Samoin loistava ajan kuvaus matkakuvauksena alueelta Härkätietä kulkien Ilppo Aaltosen kynästä (FL 22.7) alkaen Fiskarsin ruukkimiljöön lumoavasta yritys- ja yhteisötyön mestarinäytteestä. Ruotsalainen yhteisö tuottaa uskomatonta, liki sadunhohtoista kulttuuria. Jos ette ole käyneet, nyt on aika tutustua ja ajaa läpi koko Hämeen Härkätie samalla.
Muuttamalla aluehallintoa saisimme pienemmällä rahalla moninkertaisen tuloksen uskomalla paikallisuuteen liittyvään ihmisiä kannustavaan vaikuttamiseen ja päätöksentekoon. Taustalla olisi ihmisten kyky hoitaa omia palveluitaan, paikallista maankäytön suunnittelua ja myös suuremmissa moniaineksisissa suurkunnissamme hyödyntäen aluelautakuntia, kansalaisten kylä- ja kaupunginosatoimintaa. Ei Suomi suuruuden ekonomialla menestystään luo muualla kuin parin metropolin kohdalla. Eikä sekään ole globaalisti hääppöistä seurattavaa.