Olen tehnyt kotonani valtaosan työstäni ja vierastan käsitettä etätyö. Kun lähden yliopistolle tai Vantaan kautta maailmalle, pelkkä matka tahtoo viedä työpäivän. Kirjailijat, tutkijat, valtava määrä yrittäjiä jne. tekevät työtään ympäristössä, joka on nykyisin viihtyisäksi ja toiminnaltaan vuosikymmenten kautta myös ammattitaidolla tehtykin. Siihen on panostettu ja muuttuu kokoajan aivan eri tavalla kuin mihin työnantajat kykenevät pohdittaessa oman aikamme mahdollisuuksia.
Monelle koti ja sen ympäristö, puutarha jne. ovat yhtä ja samaa työympäristöä, joillekin jopa laboratoriota vastaavakin ja siihen on uhrattu vuosikymmenen saatossa todella paljon. Joskus työnantaja osallistuu kustannuksiin, pääsääntöisesti ei silloin kun kyseessä on kovin vanhakantainen ja pysähtynyt työnantaja ja jäykkä valtion organisaatiokin. Opetetaan jo lapsesta myymään aikaa ja ministerit puhuvat menneen maailman työajoista, työtunneistamme vaikka valtaosa alkaa mennä siirtymiseen työpaikalle ja takaisin. Teet työpäivästi autossa tai junassa, lentokoneessa istuen.
Suoritteita myyvä duunari tai yrittäjä ei myy aikaansa. Lähityön ja joustotyön yleistyminen on ollut Suomessa luvattoman hidasta ja jäykkää byrokratiaa. Vasta korona näyttää panevan siihen vauhtia. Se on myös maaseudun ja pienten talousalueiden suuri mahdollisuus Suomen kaltaisessa pitkien matkojen ja etäisyyksien maassa, jossa kivijaloilla seisovat menneen maailman palvelupisteetkin ovat tyhjenemässä, monin paikoin täysin turhia oman aikamme kuluttajalle.
Olemme valtavan uuden rakennemuutoksen kovin hitaaksi jääneessä muutosaallossamme poikkeuksellisten jäykkien byrokratioiden ja taantumuksellisen ajattelun vankeja. Joudun viestittämään nykyisestä työympäristöstäni tuhansille ihmisille samaan aikaan ja mukana on myös uusi media, jossa asiakkaita on miljoonia. Sitten ovat erikseen nämä rakenteet ja sisäkehät, jossa mukana on vain muutama esim. koulutettava. Niitä tarjotaan minulle ympäri maailmaa ja osa tekee väitöskirjaansa. Siinä ei ole mitän kummallista. Näin on ollut jo vuosikymmenet.
On niin monenlaista työtä. Omalla kohdallani lukuisan työpaikan kautta hoidettu joustotyö lähityönä käynnistyi jo 1970-luvulla, jolloin työskentelin useammassa työpistessä ja myös yliopistoissa, tutkimuslaitoksissamme. Jatkoi näin opiskeluani samaan aikaan kun oli työssä. Opskelusta ja työstä tuli rinnaklkainen tapahtuma mutta kotini oli laboratorioni.
Itse vierastan tuntien laskua. En suostu myymään aikaani. Aika ja elämä on omaani mutta suoritteet työnantajan, jollaisena kunta tai valtio ovat abstrakteja. Jos teen tiedettä tai kirjoitan kirjaa, viestitän tai maalaan, en pane välillä aivoja narikkaan ja lopeta työtäni. Tällainen ajattelu olisi oman aikamme työstä koomista todellisuuden vääristelyä.
Kun tarvitsen apua ja tukea verkostot ovat nyt monin verroin suurempia ja muuttuvia kuin vielä ennen internetin syntymää ja reaaliaikaisia yhteyksiä ympäri maailmaa. Valtaosa meistä on näissä mukana tietämättäänkin. Korona pani monet pohtimaan, ensimmäisen kerran, millaisessa maailmassa hän tänään elää. Jopa jäykät byrokratiamme valtiossa ja kunnissamme koululaisia ja opettajia, sairaita ja hoitajia uudelleen järjestellen kaaoksessa.
Lopputulos oli tyydyttävä mutta kaukana kiitettävästä. Siis sitä, jossa olen elänyt koko elämäni, sitä koko ajan myös tutkien ja samalla myös kehittäen. Kukaan ei ole sitä antanut minulle tehtäväksi. Kuka olisi voinut antaa? Tasavallan presidentti vaiko pääministerimme, ay-liike ja kunnat, joku tietty yritys tai instituutio kampusalueella? Ei olisi onnistunut. Tutkimustehtävänäkin sen kuvaaminen olisi ollut 1970-luvulla mahdotonta. Tänään tapaan kuitenkin kollegoita ja vastaavaa elämää viettäviä pilvin pimein ympäri maailmaa. Olemme nettikaveraita tietämättämme ja velkaa toisillemme muutakin kuin peukutuksen netissä.
Otan esimerkin kotisivustostani www.clusterart.org ja sen synnystä. Se on keskeinen osa työnantajaanikin. Alkujaan se palveli yliopisossa oppilaitani mutta oli myös tutkimustyön alusta ja viestintäväline. Elettiin 1980-luvun alkua.
Kotisivustoni oli aluksi käytössä vain oppilailleni, laajensin sen myöhemmin koko yliopiston kampusalueelle ja lopulta kenen tahansa käytettäväksi. Samalla oppilaitteni määrä nousi muutamasta kymmenestä haukottelevasta laiskurista miljooniin, joista osa ei taatusti haukottele. Niinpä sivusto kaipasi manifestin ja sen oivaltaminen oman digiajan taidotkin sekä oivaltamisen, millaisesta ympäristöstä tämä ”kieli” on alkujaan lähtöisin. Mukana oli tutkimuksia myös Australiaa ja aboriginaalinen kieltä tutkien jne. Hiven samaa tehdään nyt TV:n sarjaohjelmissa hakien omia juuriamme myös kosmoksen syvyyksistä. Näin on toki tehty iät ajat eikä siinä ole mitään uutta. Löytää pyramiden rakentajille ympäri maailmaa samoja arkkitehtejamme.
Sama pätee artikkeleita, essetä, blogeja ja kirjojani kehitellessäni. Osa on sähköisessä muodossa, osa perinteisiä ja lähinnä keräilijöiden hankkimia sekä helle tarkoitettujakin. Joku haluaa omistaa myös huolella valmistetun kirjankin, jopa taide-esineenä, toinen kuulla sen luettuna. Ero on valtava.
Luemme kirjoja elämyksinä, emotionaalisina kokemuksinamme, joissa kokonaisuus katoaa lopulta muutamaan elämykseen. Samoin katsomme elokuvammekin. Ja sitten ovat nämä ihmiset, joita on palveltava vaikkapa väitöskirjan tekijöinäkin. Ja heitä on pieni marginaalinen osa kaikista ”asiakkaistani”. Syntyy sisäpiiri ja kehä, jossa toimiminen on muuta kuin ulkokehällä. Innovaattoreiden kärki löytyy sekin kun siihen on panostettu vuosikymmeniä. Heitä palvellaan ja käytetään verkostossa toisin kuin viimeistä jälkiomaksujien miljardien joukkoa. Tekoäly ei ole pelkkä satua sekään ja keskustelu robottien kanssa opittava ajoissa.
Voisin myös ikäni puolesta jäädä eläkkelle ja lopettaa tämä kaikki ja elää vain itselleni. Sellainen taas on mielestäni elämän lahjan haaskausta ja kovin narsistinen tapa arvottaa omaa työtään lähi- tai etätyönämme, jossa aika ja paikka katosivat jo aikapäiviä. Kuvitelma, ettei tätä lue kukaan, on harhaa ja itsepetostakin.
Työpäivä on käynnissä koko ajan ja alkaa heti kun tulkitsen yöllä oivaltamani aamulla toisin kuin illalla. Aivomme eivät lepää ja ole narikassa myöskään nukkuessamme, päinvastoin. Työnantajani eivät tästä maksa minulle senttiäkään, päinvastoin. Yritän vältellä heitä ja linjajohdon johtajiamme. Luulen osaavani sen tässä iässä jo kohtuullisesti.