Puheenjohtaja Jussi Halla-aho puuttui vaikeaan ja arkaan aiheeseen. Mitä tarkoitamme sananvapaudella ja ihmisoikeuksillamme? Ovatko nämä käsitteet hämärtyneet vai ovatko ne AINA olleet merkitykseltään tulkinnallisia ja määritelty poikkeavasti riippuen vaikkapa kulttuurista tai sosiaalisesta asemastamme, ymmärryksestä, hallitsemistamme SANOISTA ja symboleista? Oma äidinkielemme on onomatopoeettinen, luontoa matkiva ja sanoistaan rikas. Mutta samaan aikaan myös mm. suvuton. Se vaikuttaa siihen, miten asennoidumme ja arvostamme sellaista, johon muut kulttuurit liittävät käsitteen suvusta. Selkokielellä suomalainen mies ja nainen ovat tehneet aina kovasti samaa työtä, olemme tasa-arvoisia ja pidämme itsestään selvänä, että demokratiassa miehet ja naiset menevät valeihin. Näin myös meillä kävi hetkellä, jolloin demokratia meille rantautui. Arvot ja asenteet poikkeavat maailman onnellisimmassa maassa, kiitos kielemme, oleellisesti monesta muusta kulttuurista. Sitä on siis myös syytä suojella.
Miten voimme puhua sananvapaudesta, jos osa meistä hallitsee alle 10 000 sanaa ja osa käyttää yli sadantuhannen sanan tuomaa vapautta, ajatuksen ja sanonnan rikkautta? Olisiko syytä pyrkiä pikemminkin lisäämään niiden sanojen määrää, joilla ajattelemme, viestitämme ja joiden rikkaudesta syntyy myös luovuus, tieteet ja taiteet, kirjallisuus, mediamaailmamme tapa ilmaista itseään ja tulla myös ymmärretyksi.
Olisiko syytä lisätä käsitteiden ja symboleiden määrää, pyrkiä rikastuttamaan kulttuuriamme, sen sijaan että alamme pelätä niiden käyttöäkin? Ihminen, viisas ihminen (homo sapiens), on sitä juuri kielensä eli sanojensa kautta. Halutaanko tätä ihmisyyden, ihmisenä syntymisen oikeutta ja poikkeavuutta, rikkautta, pyrkiä rajoittamaan? Onko se ihmisoikeuksien tarkoitus ja liittyykö se haluun ja pyrkimykseen käyttää VALTAA. Kenelle tämä jumalallinen valta kuuluisi valita myös symbolirakenteemme? Muutkin kuin sanat? Tieteen ja taiteen käyttämät.
Ihmisoikeudet ja sanomisen vapaus, rikas kieli ja sanavarasto, ovat sama asia ja ilmiö. Onkohan tätä mahdoton ymmärtää? Voisi olettaa, että ainakin media ja kirjailija, joka käyttää rikasta kieltä, ymmärtää mistä on kysymys. Etenkin jos on vielä kääntäjä ja tekee töikseen sellaista, jossa törmää hyvin erilaisiin kulttuureihin ja niiden KIELEEN, symboleihin ja näiden syntyynkin.
Tunnekieli on ilmiö, joka on psykologinen, ei pelkästään sosiaalinen ja kulttuurinen ilmiö, saati juridinen. Jos juristit alkavat määritellä, mitä sanomme ja millaisin sanoin ajattelemme, viestitämme, olemme omituisen ja pelottavan ilmiön edessä. Syntyy kieli, digiajan tuottama ja miljoonien symboleiden rikastuttama, jossa pyrimme luomaan sellaista juridiikkaa, jossa valta siirtyy, jälleen kerran, tuon kielen hallitseville ja sitä luovalle luokalle. Siis luokkayhteiskunta, jossa on vain ensimmäinen luokka ja luokattomat.
Fasismi ei ole arvo ja normi ollenkaan vaan toimintatapa. Sitä tapaa sekä oikealla että vasemmalla. Ruma sana tunnesanana. Entäpä jos kieltäisi sen käytön siinä missä punaisen tai mustan värin? Mitä muuta voisimme kieltää paitsi valon aallonpituudet fysiikassa? Varmaan juristit ja alan poliisit löytävät ammatikseen noitavasaran tapaan valtavan määrän fysiikan ja luonnontieteen tuomia käsitteitä kielellemme. Ehkä kiellämme myöhemmin myös tieteet, joiden kohdalla maapallo ei olekaan maailmankaikkeuden napa ja aurinko kierrä maata, omaa napaamme? Taannumme pimeään keskiaikaan?
Mikä ihmeen noitavasara? Lainaan meille kaikille tuttua Wikipediaamme.
Noitavasara eli Malleus maleficarum (saks. Der Hexenhammer) on noitavainojen aikaan vuonna 1486 julkaistu kirja. Sen kokosi inkvisiittori Heinrich Kramer (n. 1430–1505), ja hän liitti kirjaan munkkiveljensä Jakob Sprengerin (1436–1495) nimen ilman tämän suostumusta. Noitavasarassa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita noitien kuulusteluun ja tunnistamiseen; kidutuksella hankittua tunnustusta pidettiin luotettavana. Noitavasarassa musta magia selitetään osaksi kerettiläistä harhaoppia, jota vastaan inkvisitio taisteli. Noituus on jaettu 14 lajiin. Kerettiläisyytenä pidetään myös sitä, että noitien vaikutukseen ei uskottu: ”Hairesis maxima est opera maleficarum non credere.”
Saadakseen teokselle arvovaltaa Kramer esitti kirjan Kölnin yliopiston teologian laitokselle toukokuussa 1487, mutta hyväksymistodistuksen aitoutta on epäilty. Nykyisin todistusta pidetään aitona, mutta oletetaan, että todistuksen antajat eivät olleet kirjaa lukeneet.
Teoksen merkitystä on historioitsija Mirkka Lappalaisen mukaan sekä liioiteltu että mystifioitu. Pohjolassa se tunnettiin aika heikosti, ja suomalainen Henrik-tietokanta tuntee siitä vain yhden maininnan, jonka mukaan hovioikeudenneuvos Adam Ingeletin kappale oli vuonna 1740 myyty huutokaupassa.
Kirjasta otettiin vuosina 1487–1520 kolmetoista painosta ja 1574–1669 kuusitoista painosta. Kirja oli suosittu laajalti Euroopassa ja sekä katolisten että protestanttien hyväksymä. Katolisetkin tukeutuivat teokseen, vaikka jo 1490 kirja oli kielletty paavin päätöksellä ja lisätty Index Librorum Prohibitorumiin eli roomalaiskatolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listaan.
Kirjassani ”Arctic Babylon 2011” kerron runsaasti myös noitavasarasta ja sen rakentelusta osana tulevaa kulttuuriamme. En ikävä kyllä voi mitään sille, että olin oikeassa jo 1970-luvulla. Joudun edelleen julkaisemaan salaa kirjojani. Mistä mahtanee johtua? Mistä johtuu ettet kykene niitä enää ostamaan maailman suurimmalta kirjanmyyjältäkään? Oletko pohtinut mikä mahtaisi olla syynä? Sähköistä kirjaa on vaikea polttaa mutta perinteisen kirjan ja sen sähköiset sivut voi hävittää. Elämme pimeää keskiaikaa. Vaikeaa sitä on Euroopassa enää muuksi muuttaa.
Käsitteet megadata, robotiikka, digiajan tuotteet, kuten sosiaalinen media ja sen omistajat, luovuus ja innovoivuus, uusien käsitteiden rakentelijat, algoritminen luojat, tiede ja taide, alkavat olla osa juristien tapaa hankkia oikeuksia rajoitta, mitä me ihmisenä edustamme ja kuinka taidetta, tiedettä ja kulttuurimme symboleja käytämme ja kehitämme. Tämä ei ole ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa, jolloin näihin oikeuksiimme on puututtu. Noitavainot olivat aikanaan sellaisten havaintojen tekoa, pelon kulttuuria, josta vastasivat juuri ihmiset, joiden oma kyky hallita käsitteistöä oli rajallinen.
Niinpä noitavasara oli tapa tuomita sellaista, jota ei ymmärretty. Sen takana oli periytyvä geenistömme, valta ja pelon kulttuuri, ei opittu verbaalinen kieli ja sen symbolirakenteet. Sen palaaminen on geneettinen ilmiö ja riittää, että muutamme opitun kulttuurimme. Se tapahtuu reaaliaikaisessa maailmassa hetkessä. Olemmeko taantumassa keskiaikaiseen vainoon?