Miten eroon Kullervon kirouksesta – kiusaamiskulttuuristamme.

Tänään puhutaan jälleen kiusaamisesta kouluissa. Toki sitä tapahtuu myös työpaikoilla ja kotona, kaikkialla. SE on siis osa sivilisaatiomme kulttuuria ja sellaisena hyväksytty silloin, kun noin 10-20 % lapsista joutuu sen kohteeksi päivittäin. Miten tämä on mahdollista? Sivistysvaltiossamme. Olemme vaatineet kiusaamiselle nolla toleranssia.Kullervon kirous kuvaa Kullervon tarinan käännekohtaa. Kullervo on suuret voimat saanut orpo. Hän on metsässä paimenessa, ja isännän Seppo Ilmarisen ilkeä vaimo, Pohjolan tytär, on leiponut eväsleivän sisään kiven. Kivi katkaisee isän antaman puukon. Kullervo kerää laulamalla susista ja karhuista oman karjansa, joka syö emännän. Kalevalassa ei mainita Kullervon kirousta, vaan todetaan vain lyhyesti hänen puhjenneen itkuun nähtyään katkenneen veitsensä. Juuri tämä Gallen-Kallelan maalaus lienee syövyttänyt suomalaisten mieleen kuvan nyrkkiä katkerana heristävästä Kullervosta. Aihe toistui myöhemmin monien muiden suomalaisten taiteilijoiden teoksissa, kirjoittaa Wikipediamme tänään ja jatkaa:

Tapahtumat kuvataan aurinkoisessa syysmaisemassa. Raivostunut Kullervo kuvaa myös suomalaista taistelutahtoa ja nousevaa nationalismia. Taustalla näkyy vaaroja sekä talon karjaa ja Kullervon koira tavoittelee maahan pudonnutta kivileipää. Kullervo heristää uhmakkaasti nyrkkiään ja vannoo kostoa.

 Teos on maalattu samana vuonna kuin helmikuun manifesti annettiin ja sen voidaan tulkita kuvaavan vertauskuvallisesti myös suomalaisten katkeruutta ja epäuskoa alkamassa olleisiin venäläistämistoimenpiteisiin. Kansallista vertauskuvallisuutta voidaan nähdä myös Gallen-Kallelan kaksi vuotta myöhemmin maalamassa freskossa Kullervon sotaanlähtö, jossa Kullervo lähtee kostoretkelle.

Kullervon kirous on kuvaus suomalaisesta kulttuurista ja sen sosiaalisen pääoman yhdestä tukijalasta, katkeruudesta ja syvään juurtuneesta epäluottamuksesta, kostosta. Sitä vahvistivat myöhemmin sodat ja nälkävuodet, sortovuodet sekä sisällisotamme, evakkomatkat ja monet kokemamma vääryydet, hallayö soisella viljapellolla. SE oli geneettinen ja peritty, ei vain sosiaalinen ja opittu malli kouluttaa itseään ja lapsiaan, pitää kiusaamista ja kiusatuksi tulemista osana kulttuuriamme.

Ilmiö on yhteiskunnallinen ja siten osa sivilisaation sosiaalista pääomaa ja hyväksyy tai hylkää kiusaamisen. Ei sen ihmeellisempää. Tässä ”evoluutiossa” on tapahtunut ennenkin valtavia muutoksia käyttäytymisessämme muutaman vuosikymmenen aikana. Näin lukien vaikkapa lakitekstiä ja siellä annettuja rangaistuksia sekä kovasti muuttuneita arvostuksiamme.

Kun rikosta seuraa rangaistus, sen pelko on samalla viisauden alku. Sanktioiden puuttuminen teki jopa kansanedustajien työstä ja vaaleihin osallistumisesta, löperöä lakia rikkoen, takavuosina suomalaista käytäntöä vaalirahoitusta hakien. Tarvittiin Lauri Tarastia ja syntyi vaikutelma, ettei kansakuunnasta löydy kuin yksi lahjomaton ja luotettu ihminen.

Kun aikuiset edustajinamme eivät muuta käyttäytymistään ilman sanktioita, miksi pienet lapset menettelisivät toisin? Kyse kun on sivilisaatiosta ja sen omaksumista käyttäytymistavoista, normeistamme. Ihan peruskauraa yhteiskuntatieteittemme historiassa. Sivistyksemme vahvuus on kuin yhden pakkasyön kantava jäinen riite lammenrannan pinnalla. Kun alamme vertailla sitä moneen muuhun läntiseen kulttuuriin ja niiden vahvuuksiin.

Kyse on arvoista ja normeista sekä laista, jota myös noudatetaan tai kärsitään sen osoittamat tuomiot, sanktiot. Kun kiusaaminen on kovin lepsu käsitteenäkin, sitä on turha pyrkiä karsimaan sellaisten toteuttamana, joita yhteiskuntamme toisaalla myös palkitsee. Kekkoksen aikana ja jo ennen sitä omaksuimme tavan, jossa meitä kahden lautasen kulttuurilla ratsastavia alettiin nimitellä ”finlandisierung” moraalilla. Tänään brittiläinen hirtoriemme tallentaja Wikipediassa on unohtanut kokonaan pois Urho Kekkoksen. Ei kulttuurimme sillä korjaudu ajopuunakaan.

”Elämä on kovaa ja parhaiten menestyvät tyypit, joilla on tähän hankitut eväät”. Näillä opeilla ”kova elämä” on myös sanktioita, jossa kouluhäiriköt viedään paheksuen osaksi sellaista normistoa, suomalaista sivistysvaltiota, jonka toisessa päässä on myös tätä tukeva moraali ja lait sekä sanktiot. Oma koluluaikani oli panajaista mutta korjautui toki myöhemmin yliopistossa. Palatakseen takaisin hämäläisessä maaseutukulttuurissa kokien 1960-luvun painajaiset uudelleen ne eläen 1990-luvun alussa. Hämeessä yksi sukupolvi oli jäänyt väliin. Meillä ei ole varaa jättää väliin vuosikymmeniä kansakuntana vaikka seutukaupunkeina ja talosalueina se onnistuisikin.

Lepsuilu ja löperöt lait eivät vie sivilisaatiota haluttuu suuntaa, joka on ollut jo kauan nolla toleranssi kiusaamisessa. Kiusaaminen, nyt liian läperö käsitteenä, on ensin myös määriteltävä ja sitten tehtävä siitä rikos sanktioineen. Ilman selkeää yhteistä suuntaa ei ole myöskään sellaista muutosta, jota sivilisaatiossa nyt odotetaan myös koulujemme ulkopuolella. Tämä pätee myös kykyämme toimia torjuessamme yhteistä vihollista, pandemiaa ja koronaa kirouksenamme. Me oivallamme tämän yhdessä tai sitten emme ymmärrä sitä lainkaan.