Ennen oli kaikki paremmin
09.11.2022
Kun kilpailemme poliittisesta menestyksestä, menestyksestä mistä tahansa, parhaiten menestyvät pienten ihmisten välittömään arkielämään vaikuttavat yksittäiset pienet asiat. Näihin lukemattomiin pieniin asioihin vaikuttavat suuret asiat, suuret ilmiöt, vuosien ja vuosikymmenien valmistelun vaativat ja ilmastomuutoksen tapaan meidän jälkeemme toteutuvat, jäävät armotta tämän päivän ja Iltalehtien otsikoista kilpaillen muun kohun jalkoihin.
Kun suomalaisia metsiä ollaan yhteisesti Euroopassa monimuotoistamassa, ennaltamassa samalla, siinä missä varmaan myös vesistöjämme ja vuosituhansien aikana syntyneitä ja jo poltettuja soitakin, Jukka Ukkola on pakinassaan (SK 4.11.2022) laskenut sen maksavan meille 930 miljoonaa eli 170 euroa jokaiselle suomalaiselle. Siis tuo summa, jonka rinnalla joku vappusatanen on lasten leikkiä ja hoitaen tätä luonnontilan palautusta lapsesta vaariin, vuosisadasta toiseen, vieläpä joka ikinen vuosi tuota muutosta seuratenkin, muulle Euroopalle mallina esitellen.
Sama summa Saksassa heidän ympäristönsä ennaltamisessa, alkaen moottoriteitten palauttamisesta kinttupoluiksi, maksaisi 83 miljoonalle nahkahousuiselle 14 miljardia euroa, joka vuodelle kertautuen. Sillä metsitettäisiin hyvinkin Ruhrin alue ja romutettaisiin ympäristöä pilaavat ja saastuttavat autotehtaat. Tällainen paratiisi olisi takavuosien filosofeille ja luontoa rakastaneille kulttuuripersoonallisuuksille varmasti mieluinen uutinen. Paluu luontoon on ollut eurooppalaisena teeman ennenkin ja hippikulttuurin ideologia alkaa olla loppusuoralla edustajineen sekin.
Tosin väkiluku oli silloisessa Saksassa ja Euroopassa vain murto-osa nykyisestä ja moni kärsi aliravitsemuksesta, rutot tappoivat nekin siinä missä karkuun päässyt metsäpalokin. Niinpä vaikkapa välimereisen Euroopan entistäminen olisikin sitten ihan oma lukunsa alkaen Colosseumista ja Pompeijista, saastekaupunkien viemäreistä ja hiilinieluista Milanossa, Venetsiassa ja Torinossa. Pakinoitsijana Ukkola tarttuu aiheeseen, joka on tuttua tavaraa, kun kyse on vaikkapa suomalaisten aiemmista asenteista saamelaisia kohtaan.
Se on hiven korjautunut ja rasistisimmat piirteet ovat jääneet vähemmälle. Eduskunnassa aiheesta kuitenkin äänestetään ja se kertoo opposition ainakin valvovan suomalaisten verotustietojen juuri kertomaa tulokertymää ja sen hiven epätasaista jakaumaa luonnonvaroistamme ja sen käyttäjistä.
Ylimielisyys sen sijaan voi yllättää vielä vuonna 2022 koskien asenteitamme vierasta kulttuuria ja sen ”ennaltamista” huomaamatta malkaa omassa silmässämme. Tässä merten (hydrosfääri) kohtalo kaatopaikkoinamme tahtoo unohtua kokonaan maaperän (geosfääri) ja ilmakehän (atomosfääri) ohella. Biosfääri on meille jotenkin helpommin markkinoitava kuin oma ekono- ja sosiosfäärimme.
Psykosfäärin tapahtumat ohjailevat kuitenkin kaikkea ihmiskehän (antroposfäärin) tapahtumia ja kulttuuriset ilmiöt ovat lopulta tiukasti kiinni maantieteelliseen ympäristöönsä. Geo-, hydro-, ja atmosfääri ovat elotonta luontoa ja biosfääri näihin sidoksissa, pyrkii sukkessiolinjoineen energiaa säästäviin rakenteisiin. Kuten joen kulku ja kulutus latvavesistä kohti joen suistoa, jossa suurimmat metropolimme sijaitsevat ja valtaosa ihmisistä, heidän talouttaan ja sosiaalista elämäänsä (ekono- ja sosiofääri) säätelevät lainalaisuudet.
Emme me niille voi mitään. Luonto pyrkii aina mahdollisimman taloudellisiin rakenteisiin ja me ihmiset pyrimme niitä rikkomaan ja ottamaan siitä toimeentulomme ja verokertymämme. Pelto viljan tuottajana ja karjan kasvattajana, puupelto paperin antajana ovat tällaisia ihmisenä verokertymää ja hyvinvointia tuottavia ilmiöitämme. Parhaat tulokertymät syntyvät siellä, missä olemme mahdollisimman etäällä leivän hankintaa, primäärielinkeinoistamme jokilatvoja ja Jäämeren läheisyyttä samalla kartellen.
Tässä suomalaisten ja saamelaisten paikka asua ei ole paras mahdollinen. Ei kolonialismi ole mihinkään kadonnut ja sodat ovat nekin koko ajan riesanamme. Pelkkä viihde tuottaa kaikkein komeimmat verokertymät Suomessakin. Luonto taas toimii luontaisesti hakien rakenteineen aivan muuta kuin ihminen kulttuureineen.
Luonto lakeineen ja lajeineen pyrkivät aina kohti energiaa mahdollisimman vähän kuluttavaan muotoon ja malliin, maastossa nähtäviin jokilaakson rakenteisiin. Me ihmiset vain muutamme niitä saadaksemme käyttöön tuota energiaa ja näin maapallo, Tellus lämpenee. Homo sapiens on lajina juuri tällainen otus.
Kaikki mitä ikinä tuotammekin, vaatii energiaa ja raaka-aineita, jolloin lopullinen muoto on aina lämpö ja sen lisääntyminen. Tuotimme miten tahansa. Kulutimme raaka-aineita ja energiaa, miten tahansa tuottaen. Lopputulos on aina lämpöä. Emme me luonnon lakeja kykene muuttamaan muuten kuin pettämällä itseämme.
Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet juuri jokien suistoissa ja niiden palauttaminen metropoleineen on mahdotonta. Siirtyminen kohti geosfäärin napa-alueita ja korkeita leveyksiä vähentää luonnollisesti ihmisen näkyvyyttä ympäristöään muuttavana ja Suomi on valtaosin tätä aluetta planeetallamme.
Täällä tehtävät korjaukset eivät juurikaan auta ongelmiin, joita yli 99 % ihmisistä on Tellukselle aiheuttamassa keskileveyksillä ja tropiikissa tai etenkin välimereisessä talvisateiden ilmastossa ja suurten jokien suistomailla metropoleineen Kiinassa, Intiassa, Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa Euroopan ohella. Ei Jäämeren jäiden sulaminen ei ole meidän vikamme ensinkään. Sota ja jälleenrakentaminen on kaikkein turhinta Venäjän tsaristisen hallinnon muotona ja ikivanhoja ihmislajin keksimiä pelotteita vaikeuttaa lajinsa elämää ja edistystä.
Niinpä vaikkapa Venetsian kohdalla lähitienoon vedet ovat arveluttavan kehnossa kunnossa nekin. Bakun öljyesiintymät Venäjällä lilluvat kaupungin ympäristössä ja meren aallot ovat tyvenen niitä kahlitsevan öljyvaipan alla. Laiskuus ja typeryys siinä näyttäytyy kenen tahansa ihmeteltäväksi turistina tai tutkijana vanhaa Silkkitietä kulkien.
Ei se riitä alkuunkaan, että muranolasia valmistetaan vain siirtämällä kaupungin yhtenään polttaneet lasisepät puhaltajineen eristyksiin omalle saarelleen. Tosin Humppilan ja Urjalan kirkonkylistä eristetty Nuutajärven lasikylä on sekin kaukana suurista metropoleistamme Hämeessä.
Näin maailman lasivuoden merkeissä sitä voisi kuitenkin esitellä esimerkillisenä kohteenamme. Kohta myös ainoana lasia taidelasina käsitellen muutaman alan taitajan työnä. Jos lasia ei olisi, maailmankuvamme olisi kovin erilainen ilman kaukoputkia ja mikroskooppejamme.
Tosin suomalaisten kohdalla eristyksissä eläminen ei ole uusi ilmiö ollenkaan ja pandemian aikana sitä kokeiltiinkin. Riittää kun asetamme Helsingin turhakkeena saarroksiin ja Vantaalla lentokentän kiinni.
Suomalainen ennaltaminen tapahtuu näin hetkessä muuttamalla samalla pääkaupunki Tampereen ja Turun, Helsingin kolmion välimaastoon, Forssan, Someron ja Loimaan suunnalle. Sota-aikana pääkaupunki piileksikin jossain Etelä-Savossa, Mikkelin korkeudella. Niinpä noilta suunnilta on ollut tapana valita valtakunnan ja EU:n johtoon tarkoitettuja byrokraattejakin.
Brasilialaiset siirsivät pääkaupunkinsa 1970-luvulla muutaman asiansa osaavan arkkitehdin toimesta keskelle ”ei mitään” autiomaana ja piirtäen miljoonakaupungin hetkessä, jättämällä sen keskustan vallan tyhjäksi, ja muokkaillen maisemaa perhosen siipiä muistuttavalla asemakaavalla.
Hyvin ovat poliitikot ja byrokraatit sinne kotiutuneet ja jättäneet Rion ja Sao Paulon turistien iloksi. Jotain tällaista entisöintiä voisi kokeilla Suomessakin. Se kun muuttaa luonnossa asuvan byrokraatinkin enemmän alkusuomalaisen näköiseksikin. Ymmärtää mistä on kyse Suomessa asuen ja luonnonvaroja hoitaenkin. Muille malliksi maailmalla samalla asiaansa esitellen tieteen ja tutkimuksen tuloksina agro- ja ekopoliksena. Ei pelkkänä ahneena ja sydämettömänä teknopoliksenamme.
Helsinki kun ei edusta kulttuuriltaan, taloudeltaan, sosiaaliselta elämältään, päätöksenteon ja hallinnon keskuksena pinta-alaltaan suurelle maalle likimainkaan ympäristömuutoksen edellyttämää asuinympäristöä ja sen saavutettavuutta. Sen ongelmat ovat kokonaan muuta kuin valtaosan Suomea.
Se on Suomen ongelma numero yksi. Se kun vie ajatukset kokonaan ulos luonnon kierrosta ja lainalaisuuksistamme sellaiseen elämään, joka on vierasta planeettamme pelastamiselle.
Moskova aikanaan Neuvostoliiton ja nykyisin valtaisan Venäjän pääkaupunkina on kauhea esimerkki sekin vielä tänäänkin hallinnollisen geopolitiikan täydellisestä epäonnistumisesta käyden sotaa Ukrainan maaseutualueita ja pienkyliä hävittäen.
Viha maaseutua ja pieniä taajama kohtaan on pohjaton ja mahdoton ymmärtää. Kukaan ei uskalla edes kuvitella Moskovan tai Pietarin pommittamista etenkin koskien sen vanhoja, pyhiä hallintorakennuksia. Jumalat kun putineineen asustavat niitä ja haalivat sinne omaisuutensakin. Elävät kokonaan vieraantuneina luonnosta ja sen kierrosta sotia suunnitellen.
Ilmastomuutos on tuonut esille joitain hyvääkin. Vanhat hyvät ajat palaavat mieleen, maaltamuutto ja sen kirot unohtuvat, riitely keskittämisestä katoaa ja kiireet helpottavat, tontin hinnat saavat katetta myös maaseudulla, vanhat hyvät ajat, jolloin ymmärsimme luontoamme, palaavat hetkeksi tajuntaamme.
Pääkaupungin paikkaa muuttamalla Suomen mallista puhuttaisiin myös Euroopassa, eikä meidän olisi tarve hävetä kertoessamme olevamme, jälleen kerran, mallina muille. Ensimmäisenä sen löytäisivät täällä vierailevat turistit, saksalaiset nyt muita nokkelammin. Eniten panisivat vastaan veroäyrejä Helsingissä kasaavat turhakkeet poliitikkoinamme ja itseään viihdyttävät turhakkeet luontoa raiskaten.
Tosin saksalaisilla on taipumusta kilpaa brittien ja muiden eurooppalaisten kanssa pilata kaikki perinteinen ja alkuperäinen sinne ehtiessään. Ei nyt vain Afrikassa ja Aasiassa tai Amerikassa, kolonialisminsa tuotteina, toki myös Suomeen ovat jättäneet merkkinsä. Alkuperäistä suomalaista kloonaten tulos voisi olla lopulta muitakin miellyttävä ja lopulta ainut tapa selvitä ilmastomuutoksen Titanicin tapaan vähin erin Telluksen hukuttaen.
Näin syntyisi Saksaan samanlainen paratiisi, jollaisena sitä on meille esitelty silloin kun vielä olimme osana ruotsalaisten käymiä sotia, ja suomalaisetkin saivat turvapaikan kotipitäjää muistuttavista metsistä siellä suunnalla liikkuessaan joko viikinkeinä tai ruotsalaisten mukana kulkien, pelkoa ja kauhua hakkapeliittoina kylväen.
Ilokseni sainkin jo kuulla, kuinka kirjojeni painava kustantamo onkin jo siirtänyt toimintaansa pieneen, aikoinaan luostarilaitoksen ympärille syntyneeseen, Forssaa vain hiven suurempaan taajamaan. Tosin vuosituhansia vanhempaan. Viettävät siellä joka vuosi juhliaan luostarilaitoksen suojissa. Traditio muuten syntyi samana vuonna, jolloin synnyin, kesällä 1951. Miten sattuikin sopivasti. Tervetuloa tulevana kesänä seuraamaan juhlintaamme. Saatte uusimman kirjan muistoksi.