Muistokirjoitus
Olen kirjoittanut kymmeniä, ehkä satoja nekrologeja blogeihini.
Usein kohteet ovat olleet puolituttuja tieteilijöitä, taitelijoita, poliitikkoja tai tutumpia nimeä saaneita ystäviäni, julkimoja. Kirjoittaminen omasta äidistä on aivan muuta kuin näitä henkilöistä, poismenneistä.
Äiti on miehelle enemmän kuin omat geenit ja peilikuva, kohtu ja imettäjä. Mukana on jumaluutta ja sellaista kuvaamatonta, jossa vastakkain on oman elämän eittämättä tärkein ihminen. Jos äiti nyt miehelle ihminen aina onkaan.
Tieto äitini poismenosta tuli Palmusunnuntaina, jolloin kirjoitin blogiani vaaleista Hämeessä, saamastani vaalinumerosta ja auringonpimennyksestä, täydellisestä. Tuo numero, 40, kun liittyi astrologiassa niin auringon pimennysten rytmiin kuin Venuksen kiertoon jo muinaisten kansojen tietäjien sen myös huomaten. SE on siirtynyt myös urheiluun, taiteisiin ja vaikka teiden numerointiin.
Näin luku sai samalla uskonnoissa ja korkeakulttuureissa merkittävän aseman ja etenkin meillä kristityillä pääsiäisen aikaan, jolloin Jeesuksen kuolema ja ylösnousemuksen välinen aika oli ja on edelleen tuo 40 vuorokautta. Siinä missä hänen kärsimyksensä piinattuna erämaassa tai Mooses hakemassa kymmentä käskyämme, 40 vuorokautta. Israelin kansa vaelsi autiomaassa hakien luvattua maataan 40 vuotta ja Nooa värjötteli arkissaan neljäkymmentä päivää ja yötä hänkin. Sama toistuu hiduilla ja oli uskonto mikä tahansa maailmanuskonnoksi yltänyt.
Palmusunnuntai oli samalla Joonan päivä ja hän taas vietti valaan vatsassa kokien seikkailun, jossa mukana ovat keskeisimmät myös Uuden Testamentin avainkäsitteet Jumalan kaikkivaltiudesta, pelastuksesta, armosta ja oikeudenmukaisuudesta.
Itse sain kesällä 2015 pyhänä pidetyn valtaisan kalan, karpin, jonka koko oli kirjattu ja kuvattu, kuvien kera mittanauhalla, medioihimme, mutta painoa en kertonut. Sanoin sen olevan yli kaksikymmentä mutta alle 50 kiloa. Lähempänä kuitenkin viittäkymmentä kiloa. Paastonajan kalalla oli ikää 28 vuotta. Siitä kiisteltiin medioissamme parin viikon ajan.
Matka pääsiäisestä helatorstaihin on 40 vuorokautta. Siihen myös kristikansa panee toivonsa. Oheinen muistokirjoitus on julkaistu Iisalmen Sanomissa sunnuntaina 19.4. 2015.
Kerttu Luostarinen 1919-2015
Äitimme oli Hernejärven Alma Mater
Kuvataiteilija ja emäntä Kerttu Luostarinen (o.s. Reinikainen) kuoli Palmusunnuntaina 29. maaliskuuta sairauden uuvuttamana Iisalmessa 95 vuoden ikäisenä. Hän oli syntynyt Kuopion maalaiskunnassa 29. joulukuuta 1919 ja asui pääosan elämästään Iisalmen Hernejärvellä.
Kerttu Luostarinen vietti nuoruutensa sekä maaseudulla että Kuopiossa toimien useissa eri tehtävissä mm. Savo-Karjalan kirjapainossa oppien jo varhain tuon ajan mediatyön monet vaiheet. Samalla hän sisäisti poikkeusoloissa suoritettavien tehtävien mittavat vaatimukset talvi- ja jatkosodan pommituksissa keskellä kaupunkia suurperheen yhtenä huoltajista veljien ollessa rintamalla. Vuosia jatkunut piina ja rintaman takana työskennelleiden naisten monitoimisuus ja -osaaminen, selviytymistarina, oli yli raskaiden sotavuosien kestäneenä Suomen myöhemmän menestyksen avaintekijöitä. Ne unohdetaan usein rintamaoloja kuvattaessa.
Toinen vaihe Kertun elämässä alkoi hänen avioiduttuaan jatkosodan lopussa Olavi Luostarisen kanssa ja muutettuaan Iisalmen Hernejärvelle. Vanhanrannan tilan kunnostaminen ja raivaaminen sekä uuden Ayrshire -karjan siirtäminen Enso Gutzeitin navetasta Etelä-Karjalasta oli alkuna savolaiselle maidontuotannolle ja sille vauraudelle, jonka tuloksena ovat tänäänkin tuntemamme Ylä-Savon merkittävät maitopitäjät ja niiden tärkein menestystekijä jalosteineen. Uudessa bio- ja luonnonvarataloudessa, elintarvikkeiden omavaraisuudessa, niiden merkitys on jälleen nousemassa uuteen arvoon osana lähiruuan ja energian kiertotaloutta.
Kertun ja hänen miehensä Olavi Luostarisen työ ei ollut mutkatonta tuon ajan välinein ja sodan runtelemassa maassa. Toipuminen tapahtui kuitenkin monien uhrausten kautta ja poikkeuksellisella monitaitoisuudella, peräänantamattomuudella, nopeasti ja usein talkootyönä. Kylän yhteisöllisyys ja lukuisat Karjalan evakot olivat osa tätä nousevaa suurten ikäluokkien Suomea ja kylien suurta aikaa. Oli raivattava, uudisrakennettava, saatava tiet ja palvelut toimiviksi, kylän keskelle koulu ja kaupat, lapset koulutettava myös Iisalmeen, lukioon.
Kertun monitaitoisuus ja lahjakkuus tuli esille kiintymyksenä luontoon ja sen tallentamiseen öljyvärein kankaalle. Tuo taito, ehtymätön luovuus, siirtyi koko yhteisön käyttöön ja oli yksi monista hänen myös lapsilleen siirtämistä omalle ajallemme arvokkaista mediayhteiskunnan viestintävälineistämme. Vahvasti verkottunut kyläyhteisö eli vielä tuolloin yhteisönsä jäsenten yhteisestä ja jaetusta monialaisesta osaamisesta sekä sen myös tuleville sukupolville jättämästä sosiaalisesta muistista ja pääomasta.
Kustavilainen Kuopio ja yläsavolainen vaaramaisema sekä sen idylliset järvimaisemat, vuodenaikaiset vahvat värit ja niiden vaihtelu, alkoivat elää Hernejärvellä omaa rikasta elämäänsä Kertun siveltimissä ja luovuus vaihtui oman aikamme muoti-ilmiöinä esittelemiimme symboli-innovaatioihin. Niiden tunnistaminen silloin oli vain vielä mahdotonta, eikä niihin osattu kiinnittää sen suurempaa huomiota yhdyskuntarakenteiden suuren murroksen käynnistyessä.
Ylä-Savo ja Hernejärvi sai yhdyskuntarakenteensa ja taloudellisen perustansa rinnalle voimakkaan poliittisen liikkeen ja pientalonpoikainen aktiivisuus synnytti myös oman puolueensa, kansanliikkeen. Sen perustajat eivät voineet hyväksyä maaseudun unohtamista ja raivaajakansan yhteinen tahtotila johti taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden muuttumiseen myös niitä tukeviksi yhteisöllisiksi, poliittisiksi ja kulttuurisiksi rakenteiksi, arvoiksi, normeiksi ja moraaliksi.
Tuon ajan agraarin Suomen idyllin sekä metsistä saadun lisäansioiden turvin, maitotilalliset rakensivat osuustoiminnallisen savolaisen hyvinvointiyhteiskunnan ytimen, jota haluttiin myös puolustaa ja pitää yllä kulttuurin kaikilla saroilla ja toimintatavoilla. Tässä äidin välittämät ja antamat eväät seuraavalle sukupolvelle olivat poikkeuksellisen konkreettiset ja ne kulkivat mukana myös yliopistojemme kampusalueille ja tänään globaalin maailman yhteiseen sosiaaliseen pääomaamme. Näin alma mater sai omat äitijumalattaren kasvonsa kasvavassa osaamisessa, luovuudessa ja innovoinnissa, agro- ja teknopoliksissamme.
Kerttu Luostarisen viimeisin taidenäyttely oli esillä hänen hoitokodissaan vielä pääsiäisenä. Häntä leimasi henkilönä poikkeuksellinen lämpö ja rakkaus, tinkimättömyys, uuden etsiminen, testaaminen sekä nöyryys uusien kokemusten ja yllätyksellisten prosessien edessä. Kertun kertomusten, kalasaaliiden, pöydän antimien, puu-uunin, öljyvärien ja runojen äärellä on koettu ja jaettu paljon luoden samalla rauhallista ympäristöä kiireisille matkamiehille.
Matti Luostarinen
Kirjoittaja on Kerttu Luostarisen poika