Helsingin Sanomat (27.2) kuvaa näiden muurien merkitystä lähinnä nähtävyyksinä oman puberteettisen, hybridiyhteiskuntamme hupsutuksina Kiinan muurin tapaan elätellen mahdottomia. Ne kun eivät voi mitenkään pidätellä sellaisia fiksuja ihmisiä, jotka ovat päättäneet muuttaa maasta toiseen. Niillä on vain symbolinen merkitys.
Kukaan täysijärkinen ei edes yritä Meksikosta Yhdysvaltoihin juuri tuota muurin sulkemaa reittiä, vaikka muuria ei olisi koskaan rakennettukaan. Kaikkein vähiten huumeita salakuljettavat.
Harva suomalainenkaan käveli Ruotsiin tuntureita hakien tai ui Tornionjoen yli. Päihteet ja huumeet kulkevat nekin reittejä, jotka eivät ole nähneetkään näitä muurejamme.
Jos joku venäläinen haluaa Suomeen, hän ei lähde harhailemaan pitkin korpia maahamme. Mieluummin hän lentää vaikka business luokassa Ruotsin kautta tai ties minkä reitin valiten ja maahamme rantautuen. Viisuminkin vanheneminen unohtuu.
Ei pidä aliarvioida ihmisen kykyä toimia poikkeuksellisen monella tavalla ja vaihtoehtoja käyttäen sekä niitä myös koko ajan muuttaen ja uudelleen soveltaen uudessa tilanteessa. Se on meidän lajillemme ominainen ja sen menestymisen salaisuus.
Adeo Ressin (HS 27.2) mukaan elämme eettisesti surkeaa aikaa. Meitä rahastetaan arveluttavalla tavalla ja keräämiämme tietoja käytetään arveluttaviin tarkoituksiin. Suurten varallisuuksien jatkuva kasautuminen on vaarallisempaa kuin ikinä kykenemme kuvittelemaan.
Facebook ja Google keräävät valtavaa lahjakkuuksien reserviä itselleen. Meidät poistetaan tätä kautta ratkaisemasta niitä ihmiskunnalle tärkeitä kysymyksiä, johon muuten osallistuisimme. Facebookin jälkeen moraalinen kompassimme katosi.
Kirjoitin tästä kirjassani Arctic Babylon jo aikapäiviä varoittaen. Ihmisyys ja eettiset arvot eivät merkitse heille, globaaleille jäteille, yhtään mitään. Ainut motiivi on varallisuuden haaliminen, sen massiivinen keskittyminen, kahnaukset niiden välillä, joilta se puuttuu ja joille sitä kertyy. Ihmisten mieliä manipuloidaan koko ajan ja he kuluttava siihen pian koko elämänsä parhaat vuodetkin.
Psykologisia heikkouksiamme käytetään koko ajan hyväksi mobiilimaailman, robottien ja algoritmien tuottamilla sovelluksilla. Levottomuus kasvaa etääntyessämme demokratiasta ja valtiotkin ovat yhtiöitä, jotka pysyvät kasassa joko meidän luottamuksesta tai uskosta, tai sitten sen puutteesta hajoavat, rapautuvat.
Sama pätee myös rahan, siis valuutan, mutta myös palveluiden arvostukseen. Me joko luotamme ja uskomme tai sitten emme. Vain jos ihmisyys ja yhteiselo on arvossaan, meillä on mahdollisuus pitää nykyinen järjestelmä jotenkin hallinnassa, pohtii Adeo Ressi (HS 27.2) ja on oikeassa.
Suurinta osaa nykyisestä työstä ei jatkossa tarvita, tuotanto on lähinnä luovuutta ja innovointia. Jos henkiset arvot korostuvat ja usko valuuttoihin säilyy, asioiden ja palveluiden arvo syntyy yhä enemmän juuri arvostuksesta, luottamuksesta ja uskostamme, sosiaalisesta pääomastamme ja sukupolvelta seuraavalle kertyvästä moraalista.
Tokihan se on ollut näin ennekin ja myös nyt. Elämme vain sen puberteettista vaihetta, hybridiyhteiskunnan kouristelua. Oma työni, kaikki työni, on tuon valoisamman polun löytämistä ja ymmärrän Adeo Ressin elämää paremmin kuin hän itse iäkkäämpänä alan tutkijana.
Juuri siksi inhimillisen toimintamme keskiössä on koko ajan luovuus ja innovoivuus, eettiset ja normistolliset arvomme ja uskomme ihmisyyteen. Ei ahneudessa ja varallisuudessa, sen keräämisessä. Se vie meiltä toivonkin yhteiskuntaelon tulevaisuudestamme.
Founder Institute ja Adeo Ressi maalaa kaksi mahdollisuutta, joista joudumme valitsemaan. Se on erityisen tärkeä sanoma meille Kalevalan päivän ja suomalaisen kulttuurin aattona. Pidetään oma ihmisyytemme arvossa, omat juuremme ja normit, arvot sekä uskomusperäiset luovuuden ja innovoivuuden lähteemme kalevalaiseen tapaan elossa myös tulevaisuudessa.
Ei päästetä maatamme kipuilemaan ainaisen terrorin ja kahnausten, vihapuheen sekä sellaisen manipuloitavan psykologisen heikkouden tilaan, jota kautta meitä rapautetaan tavoitteena sosiaalisen pääomamme romahdus.
Nyt se on uhkaamassa kulttuurejamme ympäri globaalia maailmaa. Elämme kuin puberteetti-ikäiset lapset. Sitä kutsutaan myös hybidiyhteiskunnaksi ja sen kouristeluksi, kuten minä aiemmin kirjoissani, tuhannen ja yhden vuoden tarinoissani ja uuden mediayhteiskunnan innovaatiopolitiikan klustereissani olen kuvannut. Me itse valitsemme joko utopian tai dystopian sen vastakohtanamme.