Muutos hybridiyhteiskunnasta vaatii post-sapien kulttuuria
Bellum omnium contra omnes – Kaikkien sota kaikkia vastaan
Elämme aikaa, jolloin hybridivaikuttaminen on oleellinen osa kulttuuriamme ja sen ymmärtäminen edellyttää yhteiskunnallisen rakenteen remonttia. Käsite Homo Nexus ja eksponentiaalinen ihminen edellisen kirjani nimessä on ensimmäinen askel irti tästä ”rottakuningasta” muistuttavasta ilmiöstämme.
Rottakuningas on biologinen ilmiö luonnossa ja vaatii outoa rottalauman virhekäyttäytymistä hirttäytyen suurena laumana häntiinsä. Modernina aikanamme näitä outouksia on tavattu luonnossa puolensataa ja niihin liitettiin ikivanhaa noituutta ja samalla pelkoa tulevasta. Kirjani ”Rottakuningas – Tulevaisuuden Suomea etsimässä” avaa tätä ilmiötä omassa maassamme ja aiemmin vuonna 2011 julkiasemani kirja ”Hybridiyhteiskunnan kouristelua”.
Ennakoin näitä tapahtumia jo 1970-luvulla käsikirjoituksella ”Arctic Babylon 2011” joka julkaistiin kirjanani 2000-luvun alkuvuosinamme. Se oli myös samalla avaus omalla kohdallani keskittyä opetuksen ja siihen hankitun rahoituksen rinnalla yhä enemmän omien tutkimustemme julkistamiseen ja niiden käyttöön algoritmien ja uusteknologian renessanssin edellyttämässä yhteiskunnassamme.
Iän myötä meillä suomalaisillakin on mahdollisuus irtautua vanhoista rutiineista ja keskittyä enemmän aiemmin hankitun tieteen ja tutkimuksen siirtämiseen käytännön toteutukseen osana mediayhteiskunnan muuttuvaa posta-sapien kulttuuriamme.
Kirjani ”Homo Nexus ja eksponentiaalinen ihminen” sekä sitä edeltänyt ”Retroversiosta retrofuturistiseen aikaan” oli kokoamassa vuoden 2024 julkaisuni sekä samalla yhdistämässä ne vuodelta 2011 käynnistyneeseen aikaan, jota puolestaan edelsi kirjani ”Hybridiyhteiskunnan kouristelua”.
Loikka hybridiyhteiskunnasta post-sapien kulttuuriin on vuosikymmenien mittainen ja vaatii tänään niiden rinnakkaista käsittelyä. Muuten niiden oivaltaminen on liki mahdotonta. Ongelmana kun on samanaikainen teknologinen muutos ja reaaliaikainen ilmiöiden prosessointi silloinkin, kun siihen ei ole ollut rakenteellisia, saati henkistä tai kulttuurista valmiuttamme.
Edes yliopistojemme sisällä ja tiedepuistoissa (science parks) näihin ei ole mahdollisuus valmentaa kansallisia tai paikallaisia kulttuurejamme luottaen samalla teknologiakeskusten miljardöörien unelmiin. Suomi maailman koodikielenä on sekin algoritmien laskemaa pilaa ja kertoo lähinnä näiden myös sarkasmista sekä satiirinkin ylittävästä huumorintajusta. Suomessa sarkasmi on huumorina vierasta.
Thomas Kuhn käytti usein lainaamassani teoksessaan ”Tieteellisen vallankumouksen rakenne” omintakeisia toiminnan tapoja kuvaamaan vakiintunutta käytäntöä läntisessä tieteessämme. Nämä suuret linjaukset liittyvät siihen, mitä meidän tulisi tutkia ja tarkkailla, millaisia kysymyksiä meidän tulisi asettaa tutkimustilanteissa, kuinka nämä kysymykset olisi esitettävä ja miten saatuja tuloksia, niiden analyysiä ja menetelmiä, tulisi tulkita.
Maailmankuvien ja ideologioiden korjaus on usein paradigmainen ilmiö. Tällainen paradigmainen prosessi syntyy silloin, kun maailmankuvaa muuttavat teoriat, kuten kvantti- ja suhteellisuusteoria, darwinilainen evolutionarismi, alkavat muuttaa hitaasti koko maailmankuvaamme tai ideologista oppijärjestelmää. Kuhnin mukaan tiede ei esiinnykään yksittäisten teorioitten kautta vaan rakentaen laajempaa paradigmaista yhteistä perustaa. Tämä meiltä unohtuu usein myös opettajina yliopistoissamme.
Kuhnilainen ajattelu muuttaa nykyistä tapaamme lähestyä teollista vallankumousta ja agoritmien asemaa tekoälyn ja robotiikan yleistyessä kenen tahansa käyttöön. Uusi paradigma kun sisältää hyvinkin kauan vanhan erikoistapauksena olkoonkin, että uusi tapa hankkia ja levittää tietoa on edellistä oleellisesti laajempi.
Toki teoriatasolla kvanttimekaniikka sopii maailmankuvaamme nyt paremmin kuin mitä klassinen mekaniikka, mutta paradigmainen tuo muutos ei sittenkään ole verrattaessa sitä internetin ja sosiaalisten medioittemme tapaan muokata uutta ja levittää sitä ohittaen läntisen tieteen institutionaalinen asema käyttää myös valtaa, vaikuttaa ajatteluumme, yhteiskunnalliseen filosofiaan ja sen aatevirtauksiin.
Niinpä syntyvässä uudessa maailmankuvassamme, tai teoriassa sen selittäjänä, tulee paradigmainen ja maailmankuvamme muuttava vasta, kun sen merkitys alkaa näkyä tieteellisessä selityksessämme, sen tavassa muuttaa laajemmin koko kuvaamme arkielämässä ja sen ajattelussa, käytännön toteutuksessa myös symbolimuutosten kautta.
Tällainen prosessi on varmasti aikaa vievä ja hidas. Me työstämme tieteemme, taiteemme, luovuutemme, taloutemme, sosiaalisen elämämme, symbolijärjestelmien kautta ja olemme sidoksissa tähän hermeneuttiseen maailmaamme, tahdoimme sitä tai emme. Niinpä jos uusi paradigma ei vaikuta symbolijärjestelmiimme, se tuskin on määriteltävissä maailmankuvaamme muuttavana.
Tämä muutos, uuden paradigman, uusien organisaatioiden ja samalla instituutioiden sisäänmarssi, on vaikea pala vanhan paradigman sisällä toimiville organisaatioille ja instituutioille sekä taloudelliselle ja kulttuuriselle jo vakiintuneelle käytännölle. Vanhan paradigman kohdalla on aina mukana runsaasti yhteiskunnallista valtaa ja suhteita, verkostojen ja klustereiden sekä yhteiskunnallisten filosofioiden sitomaa yhteistä konventiota, joiden olemassaolo on juuri tuon vanhan paradigman varassa. Siitä ei hevin luovuta.
Perinteiset esim. Castellsin (The Information Age) tuottamat yhteiskuntamallit ja Porterin kilpailu- ja struktuurianalyysit, evolutionarismi sekä klusteritutkimus, laajenivat uuteen suuntaan vuonna 2005 (ks. Luostarinen 2005). Tuolloin julkaisin myös toisen väitöskirjani ja palautin sen myöhemmin omaan aikaamme paremmin sopivaksi vuonna 2024 ”Ekoyrittäjyys ja innovatiiviset klusterit: systeemiajattelua ja luovaa teknologiaa”.
Tuolloin vuona 2005 syntyi myös ensimmäinen sosiaalisia medioita käsittelevä laaja julkaisuni ”Webympäristön blogi ja innovaatioprosessit. Blogs and innovation processes in the wed environment”. Tätä seurasi seuraavana vuonna julkaisu “Uusmedia ja kansalaismedia verkosto- ja klusteritalouden tuotteina innovaatiopolitiikassa. New and social media as a production of cluster and network economy in innovation policy.”
Tuossa vaiheessa mukaan tulivat kokonaan uudet käsitteet, jotka korvasivat etenkin perinteisiä yhteiskuntafilosofiaan ja suunnittelutieteisiin, mutta myös biotieteisiin ja teknisiin tieteisiin samaan aikaan tulleita digitaalisen kielen ongelmallisia symboleja.
Osa näistä liittyi edelleen verkostoihin ja klustereihin sekä näiden toimijoiden luokitukseen, kuvaukseen ja näiden nimeämiseen, osa taas laajempaan yhteiskuntafilosofiseen traditioon. Näistä tyypillinen oli vaikkapa tuolloin vahvasti yleistynyt käsite ”hybridi”.
Hybridillä ymmärrettiin nuoruudessani biotieteissä ja niitä opiskellessani lajien risteymää, jotka korvasivat perinteisiä etenkin yhteiskuntafilosofiaan ja suunnittelutieteisiin (esim. suunnittelumaantiede, myöhempi pääaineenikin), mutta myös teknisiin tieteisiin samaan aikaan tulleita digitaalisen kielen ongelmallisia symboleja.
Osa näistä liittyi edelleen verkostoihin ja klustereihin sekä näiden toimijoiden luokitukseen, kuvaukseen ja näiden nimeämiseen, osa taas laajempaan yhteiskuntafilosofiseen tutkimustraditioon. Tämä teksti on mm. lainaus kirjastani ”Hybridiyhteiskunnan kouristelu”.
Paitsi että hybridillä ymmärretään biotieteissä lajien risteymää, moottoriajoneuvoissa kahta voimanlähdettä käyttävää ajoneuvoa, mutta usein myös kyborgin kaltaisia rakenteita, joilla on biologisia ja koneellisia ominaisuuksia. Latourin kuvaamassa ”yhteiskunnassa” hybridi on anomaalinen ihminen, luonnon ja teknologian liitos, jossa mukana on sekä akanttien (actant technology, toimelias teknologia) muodostamia toimijoita, tieteellisen työn erottelijoita sekä ontologista tutkimuskohteen kuvausta ja analyysiä (ANT Actor-Network Theory).
Uusien käsitteiden taustalla oli tapa pyrkiä vapautumaanvanhoista suunnittelu- ja yhteiskuntatieteiden luomista malleista ja käsitteistä, myös institutionaalisista sidoksista ja filosofisista oppirakennelmistamme. Ilmiö hybridivaikuttamisesta tuli suomalaisille tutuksi tavalla, joka liittyi ikävällä tavalla tapahtumiin omilla rajoillamme niin maalla kuin merelläkin. Suomeen sijoitettu EU:n yhteinen hybridiyhteiskunnan toimintoja tutkiva laitos oli sekin seurausta ponnistelusta, jossa mukana oli muuttuvan ja dynaamisen yhteiskuntamme rakenteet ja niiden tulkinta myös osana kriisejä ja myös niiden tahallista provosointia.
Omassa tutkimuksessani vuosisadan vaihtuessa toimintaverkkoteoria toteutettiin käyttäen lukuisia ja väitöskirjavaiheen poikkitieteistä tulkintaa (toinen väitöskirjani) yhdistäen edellisen väitöskirjani luonnontieteisiä teorioitamme ihmistieteiseen ekologiseen ja klusterirakenteita käyttävään uuteen teknologiaan.
Käsite ”Homo Nexus” ja ”luovuuden renessanssi” myös kirjanani vuodelta 2025 käsittelee tätä uutta eksponentiaalisen ihmisen ilmentymää. Tutkimusta laajennettiinkin käsittämään kahden väitöskirjan kuvaamia toimijoita luokitellen sosiaalisen median aktiivit sekä jatkaen prosessia delfityyppisellä tekniikalla poimien tutkimukseen ja kehitystyöhön uusien hybridiryhmien tyyppitapauksia (aktantteja). Samalla myös yrityksiä, medioita, toimintaympäristönsä sisäisiä aktantin omaisia keskeisiä yhdistäjiä.
Bruno Latour ja hänen tutkijaryhmänsä korvasivat yhteiskunnan käsitteellä kollektiivi, jolloin yhteiskunnalla ei pyritty selittämään mitään, se oli itse selitettävä. Vastaavasti omassa tutkimuksessani vuodelta 2008 pyrin selittämään uuden hybridiyhteiskunnan murrosvaihetta käyttäen jo olemassa olevia toimijoita ja niiden toimintalogiikkaa virtuaalikollektiivissa sekä yhteiskuntarakenteiden poliittisen ilmaston muuttuessa osana taloudellista ja globaalia hybridikollektiivin muutosta. Näin syntyi aluksi käsite uudesta mediayhteiskunnasta (Matti Luostarinen 2008: Uusi mediayhteiskunta. New Media Society). Vielä tässä vaiheessa käsite hybridiyhteiskunnasta kollektiivina olisi ollut mielestäni virheellinen ja ennen aikainen (Matti Luostarinen 2011: Hybridiyhteiskunnan kouristelua).
Aktantit pyrkivät muokkaamaan ja muokkaantuvat samalla itse. Tämän prosessin ymmärtäminen vei seuraavaan tutkimusvaiheeseen, jossa ympäristöklusterin luontosuhdetta ja kulttuuria oli lähestyttävä eräänlaisen puhdistusprosessin kautta, jossa kyse on luonnon ja kulttuurin yhteisistä hybrideistä. Toimintaympäristön muutosta ja aktanttien toimintaa kutsutaan kääntämiseksi ja sen vastaava prosessi, jota omassa julkaisussani on käytetty jo aiemmin viitaten nettiympäristön muuttuvaan omaan toimintalogiikkaan.
Matka ekoyrittäjyyteen ja innovatiivisiin klustereihin, systeemi ajatteluun ja luovaan teknologiaan (Luostarinen 2024) sekä retroversiosta retrofuturistiseen aikaan (Luostarinen 2024) oli osa luovan teknologian renessanssia (Luostarinen 2024). Seurasimme samalla sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnallista dilemmaa (Luostarinen 2024). Jokainen käsite on vuodelta 2024 julkaistujen kirjojeni kansilehdeltä. Samoin käsite ”Hybridiyhteiskunnasta illuusioyhteiskuntaan (Luostarinen 2024)”. Jokainen näistä oli syytä käsitellä ja avata eri julkaisuissa samalla. Näin myös käsitteet ”Rottakuningas” ja ”Algoritmikuningas”.
Innovaatioympäristössä ja sen reaaliaikaisissa prosesseissa kaikki tätä tapahtui toisin kuin perinteisessä innovoinnissa ja sen hitaammassa diffuusiossa. Tässä uudessa ”Homo Nexus luovuuden renessanssissa”, post sapien kulttuurissa (Luostarinen 2025), teknotieteet ja algoritmit yhdistivät keinotekoisesti erilaisia kehityspolkuja ja käsitteitä ulkopuolella perinteisen tieteen pohtimatta niiden sisällön vaikutuksia itse uuden hybridiyhteiskunnan synnyssä ja kehityksessä, aiemmin hitaassa demokratian kuljettamassa prosessissa. Ilmiöt näkyivät vuoden 2024 aikana tavalla, jonka kuvaaminen oli myös medioillemme ongelmallista.
Ongelma näkyi etenkin perinteisessä syntymäpaikan mukana kulkevissa ns. idiosynkraattisissa piirteissä liittyen Suomessa varhaisiin regionaalisiin ja spatiaalisiin alueisiin sekä mentaaliympäristöön (vrt. Luostarinen 2005: Spatial identity in the face on environmental changes), joissa mukana oli vahvasti piilotajuntaisia lapsuuden sisäistä maailmankuvaa ja ympäristöpsykologiaa, että myöhemmin opittua ulkoista paikkaidentiteettiä.
Sen eräitä osia olivat vaikkapa kansallishenki, maakuntahenki, aluehenget ja näitä ylläpitävät toimijat, kuten maakuntamediat, maakuntakirjallisuus, kouluopetus, urheiluseurat ja vahva paikkaleimautuminen, spatiaalinen identiteetti juurineen. Kylät ja kylätoiminta edusti tätä samaa paikallisella ruohonjuuritasolla. Vanhat pitäjälehdet ja paikallinen media korvautui sähköisillä medioilla ja globaalilla robotiikalla, tekoälyllä ja sosiaalisen median lukuisille juurettomilla alustoilla.
Niinpä myös uudessa tiedossa ”miltä maailma näyttää” -tieto lähiympäristöstä hankittuna alkoi muuttua ja korvautua sellaisella virtuaalitiedolla, joka vaati elääkseen erityiset olosuhteet, kuten vaikkapa puhtaasti laboratorioissamme tuotettu tieto. Tässä prosessissa perinteinen kausaalisuhteiden etsintä oli yhteiskunnallisena ja sosiaalisena, kulttuurisena ilmiönä lähinnä syyttämistä tai syyllisten osoittamista. Niinpä vanha traditio, aluehenget, yhteisö, lähiyhteisön rakenteet ja niitä ylläpitäneet voimat, muuttuivat liki dogmaattisiksi, jolloin niiden myötäily leimattiin myös poliittisesti.
Näin silloinkin, kun niiden olemassaolo oli ollut aiemmin välttämätöntä sosiaalisen kentän, sen tiedon ja pääoman, rakenteellisten juurien näkökulmasta osana paikkaleimautumista ja juuriamme. Näin myös tutkija joutui hakemaan vain jo useaan kertaan avattuja hautoja ja kuljettamaan luita haudasta toiseen osana oman tiedeyhteisönsä traditiota.
Ainut tapa välttää tämä ongelma oli täysin arvovapaa kuvaus, joka sisälsi kaikki hybridiyhteiskunnan rakenteet ja toimijat, sekä inhimilliset että luonnon ja teknologian sisältä syntyvät prosessit. Tässä prosessissa Bruno Latour oli päätynyt täsmälleen samaan kuvaukseen kuten julkaisussani ”Sosiaalinen media ja muuttuva paradigma” vuodelta 2010 – Social media paradigm” (Luostarinen 2010). Latourin kohdalla taustalla on vahvasti hänen antropologinen koulutuksensa ja muistuttaa ranskalaisen koulukunnan käsitettä Claude Levi-Straussin modernin antropologian strukturalismista alkaen.
Niinpä uudessa hybridiyhteiskunnassa tietoa ei voitu arvioida tuntematta sen syntytapaa ja arvioimatta sen tuottaneita tahojakin. Perinteinen ja täysin persoonaton tieto on ongelmallista kokonaan uudessa sosiaalisen median tai yhteisömedioittemme globaalissa maailmassa, jossa kysymykset kuka, missä ja milloin tietoa on tuottanut, ovat yhtä oleellisia kuin tietolähteen inhimilliset ja puhtaasti teknologiset toimijaosapuoletkin. Suomessa tämä konkretisoitui etenkin rajoillamme sekä maalla, että merellä. Esimerkkejä on tuskin tarpeen luetelle vuonna 2025.
Tämä ns. symmetriaperiaate oli kirjattu jo varhain julkaisuissani (Luostarinen 2011: ”Social media economy” ja ”Social media – Economy and Strategy”). Kirjat levisivät globaalina heti synnyttyään ja moni joutui ne tenttimäänkin. Niissä koottiin yhteen kuusi jo aiemmin mainitsemaan julkaisua ja hybridiyhteiskunnan syntyprosessia kuvaavat keskeisimmät tutkimustehtävät, -analyysit, -menetelmät ja tutkimustulosten yhteenvedotkin.
Noina vuosina pyrin samalla blogieni ja lehtiartikkeleiden kautta välittämään tietoa siitä, koska nämä prosessit olivat syntyneet, miten ne liittyivät kansalliseen ja globaaliin mediayhteiskunnan tiedottamiseen sekä kuinka toimintaverkoissa ihmiset eivät ole yksin, vaan osana Michel Callon kuvaamaa kaikkien toimijoiden yhteistä asiayhteyttä ja sen hybridiympäristöämme.
Tässä kaikki toimijat; taloudelliset, sosiaaliset, kulttuuriset, institutionaaliset, fyysiset, biologiset jne., olivat asetettava saman tutkimustehtävän yhteiseksi tutkimuskohteeksi sekä pirstottava niitä fragmenteiksi, sektoreiksi, saati ihmisestä (yhteiskunnasta, ideologiasta, teoriasta) itsestään syntyviksi ilmiöiksi.
Prosessissa oleellista on lopulta pysyminen jaetussa ja yhteisessä käsitteistössä, julkaisufoorumeissa, jotka ovat nekin yhteisiä ja kuvaamistapa mahdollisimman yhtinen, neutraali ja myös algoritmien kautta avautuva. Yhteisesti haetut, tiedeyhteisön tai konvention sisäiset kokemukset, ovat pääsääntöisesti epäonnistuneita kampus- tai laboratorioelämän tuotteita hybridikollektiivin käytössä.
Niinpä kuvattaessa nekrologia tai yhden henkilön nimiin mennyttä löydöstä, Einsteinin suhteellisuusteoriaa, kohteena ei ole yksityinen henkilö, jota tutkia, josta kirjoittaa narratiivinen kertomus, vaan kollektiivi prosessi, joka on sekin kokonaan muuta kuin suljettua laboratorio elämää tai pelkkä kokemuksellinen lähiyhteisön jakama idiosynkraattinen ilmiö.
Hybridikollektiivin syntyä ei voi kuvata kausaalisuhteilla, se on elettävä kollektiivin sisällä ja kirjoitettava tai maalattava, veistettävä sen omien kollektiivisuhteiden kautta arvostaen samalla paikallista tietoa, symmetriaperiaatteita, kollektiivin yhteistä ja jakamatonta organisaatiota, kaikkien toimijoiden (aktanttien) yhteistä hentoa hämähäkin eitin omaista yhdistävää verkostoa lankoinen. Näistä syntyvä uusin post-sapien kulttuuri ja sen algoritmit ovat uuden eksponentiaalisen ihmisen Homo Nexus koodikieltämme.
Hybridiyhteiskunnan kouristelu jatkuu ja pahenee
Kirjoitin vuonna 2011 julkaistun kirjan otsikolla ”Hybridiyhteiskunnan kouristelu – Illuusioyhteiskunnasta kohti ”Eurodämmerungia”. Kirjassa on runsas 500 sivua ja 130 erillistä esseetä, artikkelia tai blogeja. Kaikilla näillä käsitteillä ymmärrämme hiven eri asiaa ja näistä viimeisin tulokas oli juuri käsite ”blogi”. Kirjan johdannossa ja etenkin yhteenvedossa kuvaan käsitettä hybridistä yhteiskunnallisena ilmiönä, mutta samalla Thomas Kuhnin käsitettä käyttäen paradigmaisesta ”Tieteellisten vallankumousten rakenteesta”.
Juuri nyt elämme aikaa, jossa yhteiskuntamme hybridi on uhattuna useammalta suunnalta samaan aikaan ja myös globaalisti. Vaaditaan korjausta, joka on yhdenmukainen läntisen maailman ja samalla muuttuvan maailmankuvamme kanssa samaan aikaan. Muuttujia on lukematon määrä. Vaadittava muutos on paradigmainen sen kuhnilaisessa merkityksessä.
Maailmankuvien ideologinen korjaus on usein tällainen paradigmainen ilmiö, mutta ei välttämättä. Tällainen paradigmainen prosessi syntyy vaikkapa silloin, kun maailmankuvaa muuttavat teoriat, kuten vaikkapa kvantti- tai suhteellisuusteoria, darwinilainen evolutionarismi, alkavat muuttaa hitaasti koko maailmankuvaamme. Kuhnilaisen käsityksen mukaan tiede ei uusiinnu yksittäisten pienten tai suurempienkaan teorioiden kautta, ikään kuin tiiliseinää rakentaen, vaan juuri paradigmaisina vaihdoksinamme. Nyt tällainen muutos on koko ajan meneillään.
Tämä oli havaittavissa erityisen selvästi Neuvostoliiton hajotessa. Oireilut kun jatkuvat siellä edelleen. Sen sijaan meidän on paljon vaikeampi havaita sitä kapitalismin kriisissä, tai juuri nyt vanhan korporativismin pohjan kadotessa markkinoiden vapautuessa ja talouden uudessa avoimuudessa, jossa myös valtioiden kilpailuroolia korostetaan uudella tavalla. Suomen Nato hakemus yhdessä Ruotsin kanssa on tällainen esimerkki. Turkin reagointi oli sekin odotettu.
Kuhnilaisessa ajattelussa paradigman on oltava selvä muutos hankkia tietoa. Usein hän käyttikin paradigman sijaan käsitettä ”normaalitiede”, välttääkseen käsitteelliset virheet. Tällaisessa perinteisessä tieteessä juuret ovat vaikkapa läntisen tieteen laboratorioissa, osien tutkimisessa, ja aluksi sellaisen maailman tulkinnassa, jossa kysymykset syntyivät pienen yhteisön sisällä. Myöhemmin tämä yläluokan aatelin harrastama tiede institutionalisoitui yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin.
Uusi vaihe, hybridiksi jo ymmärtämämme, tuli internetin ja tietokoneitten mm. algoritmien myötä, sekä lopullisesti sosiaalisten yhteisömedioittemme tuotteena. Syntyi ikään kuin alan uuseliitti, jonka vastapuolena oli perinteisen median eliitti. Siis eliitti, joka oletti, kuinka niin taitelijaksi kuin journalistiksi synnytään ja ilman sen edellyttämiä uusia välineitä sekä alan yliopistollista koulutusta, usein vielä joko monitieteisesti, tieteitten välisesti ja lopulta poikkitieteisesti, jolloin samalta henkilöltä edellytettiin esim. useamman tiedekunnan tohtorin tutkintoja.
Syntyi alan uuseliitti, jonka vastapuolena oli perinteisen median eliitti. Hybridin kouristelu käynnistyi, kun moni liitti tämän kehityksen vanhaan korporatiiviseen aikaan ja samalla osaksi ikään kuin paavin kirkkoa, oman aikamme venäläistä patriarkaattia, joka saa siunauksensa oman aikamme ”putinismista” ja toisiaan tukien pitävät yllä perinteisen Venäjän kollektiivisen toiminnan vahoja painostusryhmiään.
Ulkopuolista maailmaa katsottiin ylimielisen eliitin silmin, ikään kuin oman aikamme ”rasizm”-sanan käyttöä kirjailija Aleksandr Herzen tapaan ”Menneitä mietteitä” ylläpitäen sekä viittaamalla russofiilien äärilaidan tapaan Venäjän kansan ylivertaiseen luonteeseen (ks, HS 3.6. 2022: ”Rasizm, venäläinen fasismi”).
Hybridiyhteiskunnan kouristelussa ja sen kuvaamisessa ilmiön avainkäsitteitä oli vuonna 2011 mahdoton kääntää suomeksi. Niinpä täyttäessäni tuolloin 60-vuotta, kirjoittamani kirjan ”Social media economy and strategy” suomenkieliset tiivistelmät eivät vastaa lainkaan kirjan englanninkielistä tekstiä. Sosiaalisen median talouden ja strategian merkitys koko uuden yhteiskunnan syntyyn oli niin valtava, ettei sen paradigmaiseen ilmiöön löytynyt soivia suomalaisia käsitteitä.
”Hybridi” ymmärrettiin lähinnä biologiassa lajien välisenä geneettisenä rutiinina ja teknologian puolella hybridiautoinamme. Ne vain sotkivat ilmiön kuvaamista ja sen paradigmaista luonnetta tieteellemme. Tänään Helsingin Sanomat kuvaa tätä ongelmaa pohtien venäläisen fasismin syntyä ja etymologiaa erityisen ansiokkaasti sekä kulttuurisivuillaan että samalla aiemmin saman lehden loistavassa venäjän kielen ja kulttuurin professori Sanna Turoman vieraskynässä: ”Venäjän hyökkäyssodan aikana fasismilla on monia merkityksiä”. Näistä hybridi ja myöhempi kybervaikuttaminen ovat ilmiön pönkittämistä.
Kun merkityksiä on todellakin monia, eikä niitä voi mitenkään kääntää omalle kielellemme, poissulkien lapsena kuulemani käsitteen ”ryssä” kuvaten sodasta juuri kotiutuneitten miesten tuntemuksia joko raajojaan menettäneinä tai kranaatin sirpaleita sisällään kantaen. Lapsen mielikuva tuosta käsitteestä oli yksiselitteisen selvä. Siinä oli jotain erityisen luotaantyöntävää, halveksittavaa, vihattavaa ja pelättävää silloin kun vaikeasti sodassa vammautunut oli joko oma isä tai hänen veljensä, kummisetäni.
Professori Sanna Turomaata lainaten myös Suomessa on puhuttu rusismista tai russismista. Fasistiset liikkeet ovat vaarallisia ilmiöitä niin Venäjällä kuin muuallakin Euroopassa ja Yhdysvalloissa, ja ne on syytä tunnistaa Suomessa. Ilmiö on erittäin vakava muussakin kuin kyberturvallisuutemme hoidossa.
Mitä sitten ovat nämä kirjani otsikossa jo varhain vuonna 2011 mainitsemani ”Hybridiyhteiskunnan kouristelut”. Olen kuvannut sen ensimmäisen kerran kirjassani ”Arctic Babylon 2011”. Kirja valmistui jo 1970-luvun puolella, mutta painoasun se sai vasta päästyäni ulos Oulusta. Oulusta ja sen yliopistosta puuttuivat kokonaan ko. alan koulutusohjelmat. Ne oli haettava muualta.
Sen sijaan tekninen osaaminen oli Oulussa kiitettävää ja luonnontieteissä väittely puolsi Oulun yliopistoa ja etenkin samaan aikaan Kalevan lehtitalossa työskennelleen. Sukuni lehtitalo Itä-Savossa siirtyi ensimmäisenä digiaikaan jo 1980-luvun alussa. Helsingin Sanomat pari vuosikymmentä sen jälkeen. Ilmiö oli heille kauan täysin vieras.
Ilmiössä (tekninen cluster article) on käytetty jo 1970-luvulla mahdolliseksi tullutta tapaa rakennella klustereita artikkeleista (Cluster articles) ja samalla yhdistää myös kokonaisia kirjoja siihen hankitun teknologian avulla sisäkkäin niitä kuljettaen. Klusterianalyysi (Cluster analyse) ja jopa politiikka (Cluster policy) oli tulossa rinnan hybridiyhteiskuntamme tarjonneiden välineiden kautta ja kykenin käyttämään sitä jo ensimmäisessä pro gradussani 1974. Vuosi 2011 oli tässä tapauksessa merkittävä ja sellaiseksi se myös myöhemmin osoittautuikin. Se oli taitekohta globaalissa maailmassa, arabi-islamilaisissa maissa, Japanissa ja Norjassa, toki paljon muuallakin.
Hybridiyhteiskunnat ovat itseorganisoituvia, kollektiivisia järjestelmiä, jotka koostuvat erilaisista komponenteista, esimerkiksi luonnollisista ja keinotekoisista osista (biohybridi) tai ihmisistä, jotka ovat vuorovaikutuksessa teknisten järjestelmien kanssa ja niiden kautta (sosiotekniset). Tämä ymmärrettiin Turun yliopistossa jo varhain ja sitä oli syytä myös hyödyntää, ei vain tutkia.
Toki monet eri tieteenalat tutkivat menetelmiä ja järjestelmiä, jotka liittyvät läheisesti hybridiyhteiskuntien suunnitteluun. Vahvempi yhteistyö näiden tieteenalojen välillä voisi mahdollistaa menetelmien uudelleenkäytön ja luoda merkittäviä synergiaetuja, pohdittiin tieteen piirissä, mutta epäilemättä toki myös muualla. Harvoin tiede oivaltaa ensimmäisenä näin keskeisen paradigmaisen muutoksen mahdollisuudet muuten kuin poikkitieteisenä havaintona ja samaan aikaan lehteä painaen.
Tunnistamme ainakin kolme päähaastetta itseorganisoituvien hybridiyhteiskuntien suunnittelussa. Ensin tunnistamme formalisointihaasteen. Tarvitaan kiireesti yleinen malli, joka mahdollistaa kollektiivisten hybridiyhteiskuntien kuvauksen ja vertailun.
Toiseksi tunnistamme järjestelmän suunnittelun haasteen. Järjestelmän muodollisesta määrittelystä lähtien meidän oli kehitettävä integroitu suunnitteluprosessi. Tällainen käynnistyi jo varhain, mutta ei nyt Suomesta käsin sitä toteuttaen. Jo pelkkä kieli ja poliittiset olot teki sen meille mahdottomaksi. Parhaiten tämä sujui maailman tiedepuistojärjestelmien avustamana (IASP, AURP).
Yli 90 % maailman johtavasta teknologiasta on ko. järjestöjen jäseniä ja työskentelevät myös yliopistojen kampusalueilla. Ko. jäsenyys (hallitus) avasi sellaisia ohjelmia, joita muualla ei nähdä.
Kolmanneksi tunnistamme monitieteisyyden haasteen ja etenkin poikkitieteiset tehtävät. Samojen henkilöiden oli ”uhrauduttava” käyttämään aikaansa väitellen useammassa tiedekunnassa. Mieluiten vielä luonnontieteissä ja ihmistieteissä erikseen. Tekninen osaaminen tulee mukana näiden perustieteiden kautta ja seuraten kärkiyritystemme toimintaa samalla. Näistä valtaosa oli ja on edelleen Yhdysvalloissa.
Nykyinen itseorganisoituvien hybridiyhteiskuntien tutkimus ulottuu monille eri aloille ja vaatii siten menetelmien uudelleenkäyttöä ja synteesiä tieteenalojen risteyskohdissa. Työssäni ”Ecological cluster and innovation policy” tehtävänä oli yhdistää a) alan yrittäjät, alan hallinto, alan kouluttajat ja etenkin alan tutkijat samaan klusteriin sekä myöhemmin myös asiakkaat kuluttajinamme. Toisen väitöskirjani aihe liittyi tähän vaiheeseen jo varhain. (Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka – Ecological Cluster and innovation policy). Kirjani ”Ekoyrittäjyys ja innovatiiviset klusterit: systeemiajattelua ja luovaa teknologiaa” vuodelta 2024 on laajennettu kuvaus tästä vuoden 2005 väitöskirjastani. Vuosikymmen tai kaksi toteutti ko. kirjan ideologian myös käytännön yrittäjyydessä mutta myös kulutuksessamme. Toki se edellytti meiltä myös runsaasti alan soveltavaa tutkimusta ja sen käyttöä sekä kenttätyötä.
Hybridiyhteiskunnat ovat itseorganisoituvia, kollektiivisia järjestelmiä, jotka koostuvat erilaisista komponenteista, esimerkiksi luonnollisista ja keinotekoisista osista (biohybridi) tai ihmisistä, jotka ovat vuorovaikutuksessa teknisten järjestelmien kanssa ja niiden kautta (sosiotekniset). Kyse ei ole siten vain tutkijan kammiossa suoritettavista laboratoriokokeistamme. Ei myöskään yhteiskuntatieteilijän omassa työhuoneessa suorittamista ”otannoista” hakien ihmisten mielipiteitä kyselyihinsä. Ei sinne päinkään.
Monet eri tieteenalat tutkivat menetelmiä ja järjestelmiä, jotka liittyvät läheisesti hybridiyhteiskuntien suunnitteluun. Vahvempi yhteistyö näiden tieteenalojen välillä voisi mahdollistaa menetelmien uudelleenkäytön ja luoda merkittäviä synergiaetuja. Tunnistamme kolme päähaastetta itseorganisoituvien hybridiyhteiskuntien suunnittelussa. Näin työtä on toteuttanut pieni kansainvälinen työpaja muutama vuosi sitten. Siis vuosikymmeniä sen jälkeen, kun ilmiö jo tunnettiin ja sitä käytettiinkin.
Ensin tunnistamme formalisointihaasteen. Tarvitaan kiireesti yleinen malli, joka mahdollistaa kollektiivisten hybridiyhteiskuntien kuvauksen ja vertailun. Toiseksi tunnistamme järjestelmän suunnittelun haasteen. Järjestelmän muodollisesta määrittelystä lähtien meidän on kehitettävä integroitu suunnitteluprosessi.
Kolmanneksi tunnistamme monitieteisyyden haasteen. Nykyinen itseorganisoituvien hybridiyhteiskuntien tutkimus ulottuu monille eri aloille ja vaatii siten menetelmien uudelleenkäyttöä ja synteesiä tieteenalojen risteyskohdissa. Lopuksi esitämme näkemyksemme tulevista lähestymistavoista, joilla on suuri potentiaali tällä alalla.
Tämä on lyhyt esittely pienestä kansainvälisestä työpajasta ”Methods for Self-Organizing Distributed Systems”, joka pidettiin Laubuschissa, Saksassa lokakuussa 2015. Tarkoitus oli nimetä useita haasteita ja antaa näkökulmia hybridiyhteiskuntien alalle (vrt. Eiben (2014) ja Prokopenko (2014).
Yleensä hybridiyhteiskunnat on tehty erilaisista komponenteista sen sijaan, että niillä olisi homogeeninen identiteetti. Kutsumme niitä ”yhteiskuviksi”, koska komponenteilla on hyvinkin vahva yksilöllinen tahdonvoima ja ne ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Tällaiset yhteisöt voivat koostua sekä luonnollisista että keinotekoisista aineista (Baxter ja Sommerville, 2010; Halloy ym., 2013; Schmickl et al., 2013; Hamann ym., 2015) tai vain erilaisia keinotekoisia aineita (Dorigo et al., 2013). Teksti on suora lainaus ko. hankkeen ohjelman esittelystä. Miksi?
Koska on hyvä tietää, mitä tieteessä tehdään ja millaisilla kokoonpanoilla. Mitä hybridiyhteiskunta OIKEASTI edustaa ja kuinka sitä tutkitaan.
”Keskitymme itseorganisoituviin kollektiivisiin hybridiyhteiskuntiin, joille on ominaista useat tekijöiden vuorovaikutukset, positiiviset ja negatiiviset palauteprosessit ja vaihtelut (Ashby, 1947; Bonabeau ym., 1999; Camazine et al., 2001; Omicini ja Viroli, 2011; Heylighen, 2016). Usein näissä järjestelmissä esiintyy kollektiivista käyttäytymistä, jota ilmaisee globaalien tila- ja/tai ajallisten mallien ilmaantuminen (Serugendo et al., 2006; Attanasi et al., 2014; Popkin, 2016).
Lisäksi hybridiyhteiskunnat ovat kuvailtavissa mikroskooppisella tasolla, yksittäisen tekijän tasolla ja makroskooppisella tasolla, koko yhteiskunnan tasolla (Schelling, 1978; Alexander ym., 1987; Schillo et al., 2000; Hamann et al. al., 2014). Haluamme suunnitella ja määrittää näiden järjestelmien keinotekoisen osan, vaikka keinotekoinen osapopulaatio on yhteydessä hybridiyhteiskuntien luonnolliseen osapopulaatioon.
Tyypillisiä esimerkkejä hybridiyhteiskunnista tutkitaan projektissa ASSISI|bf (Schmickl et al., 2013), jossa robotit ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa joko mehiläisryhmien tai kalojen kanssa. Tällaiset järjestelmät vaativat erilaisia lähestymistapoja kuin ne, jotka on kehitetty monitoimijärjestelmille, koska ne ovat heterogeenisiä ja vaikka robotit ovat vaihtelevasti ohjelmoitavissa, biologisilla aineilla (mehiläisillä ja kaloilla) on määrätty käyttäytyminen.
ASSISI|bf-järjestelmä perustuu vahvasti sosiaalisiin näkökohtiin, koska robottien on opittava mehiläisten/kalojen ”sosiaalinen kieli” (Schmickl et al., 2013) halutun käyttäytymisen laukaisemiseksi. Se on hybridijärjestelmä, koska robotin ja eläimen välinen vuorovaikutus ei ole vain yhdellä tavalla toteutuva, vaan myös eläimet määräävät sen toimintaa. Joskus vieläpä poikkeuksellisen viisaasti.
Oheinen esimerkki on yhdestä pienehköstä ohjelmahankkeesta, jotta ymmärrämme mitä kaikkea hybridit ja niiden sisällä tehtävä tutkimus tarkoittaa. Lisätietoja näistä hankkeista ja ohjelmista saa seuraten vaikkapa ko. henkilöitä ja näiden tutkimuksia. Tiedettä ei tehdä hybridinä piilossa ja salassa vaan koko ajan avoimesti ja tiedottaen. Heitä kannattaa seurata tai se on oikeammin ainut mahdollisuus oman aikamme tieteessä.
Lopuksi vielä kirjoitukseni, jonka julkaisin niin kotisivullani kuin FB:n sivuilla ja myös perussuomalaisten luettavaksi. Kiinnitän nyt huomion etenkin kirjan sisällysluetteloon, ja että elämme jo vuotta 2025. Tästä huolimatta mediamme korostaa hybridien yhteydessä kovien pelkistettyjä ja usein rajojemme takaa tulevia uhkia.
Ilmiö on monin verroin laajempi eikä aina osa poliittista juonittelua tai rikollisuutta. Hybridivaikuttaminen on ilmiönä eri asia kuin hybriditeetti yhteiskunnallisen tai tieteellisenä työkalunamme, usein ikivanhana ilmiönä tai algoritmien tapana toimia ja hyvin monen kaltaisessa käytössä.
Hybridivaikuttaminen (engl. hybrid operations) on perinteisesti valtion poliittiseen järjestelmään kohdistuvaa ulkovaltojen vihamielistä vaikuttamista. Hybridi¬vaikuttami-sessa pyritään hyödyntämään kohdemaan erilaisia haavoittu¬vuuksia. Toiminta tehdään mahdolli¬simman peitellysti. Keino¬valikoimaan voivat kuulua esimerkiksi poliittiset, diplomaattiset, taloudelliset ja sotilaalliset keinot sekä informaatio- ja kyber¬vaikuttaminen (Wikipedia) (Tapa markkinoida alan kirjaa, jossa mukana on myös suomalaisia tutkijoitamme).
Hybridihallinnon aikakausi on täällä. Yhä useammat organisaatiot ovat julkisen ja yksityisen omistuksen välissä. Arvoa ei luoda pelkästään liike-elämän tai julkisten etujen kautta, vaan erilaisten hybridihallinnon muotojen kautta. Kansalliset hallitukset aikovat muuttaa hallintojärjestelmiään liiketoimintalähtöisemmiksi.
Myös yksityiset yritykset näkevät lisäarvoa edistäessään yleistä kiinnostusta yritysten yhteiskuntavastuuohjelmissaan. Mutta kuinka voimme käsittää, arvioida ja mitata hybridihallinnon ja -organisaatioiden arvoa ja suorituskykyä?
Tämä nyt esittelemäni kirja, useamman alan ammattilaisen kirjoittama, tarjoaa kattavan yleiskatsauksen siitä, kuinka hybridit tuottavat arvoa. Se tutkii arvonluonnin tekijöitä, esteitä ja hankaluuksia erilaisissa hybridiyhteyksissä: valtion omistamissa yrityksissä, kaupunkipolitiikan päätöksenteossa, yliopistoissa ja samaan aikaan voittoa tavoittelemattomissa organisaatioissa eri puolilta maailmaa.
Kirjoittajat käsittelevät monenlaisia arvosisältöjä, esimerkiksi taloudellista, sosiaalista ja julkista arvoa. Lisäksi kirja tarjoaa uudenlaisen tavan ymmärtää useita arvon tekemisen muotoja hybridiympäristöissä.
Kirja selittää etenkin sekoittamista, kompromisseja ja samalla legitimointia tärkeinä arvonluontimekanismeina. Tämä julkishallinnon, yritysjohtamisen, yritysten yhteiskuntavastuun ja hallintotavan tutkijoille ja opiskelijoille suunnattu kirja tarjoaa teoreettisen, käsitteellisen ja samalla myös empiirisen käsityksen arvonluonnista hybridiorganisaatioissa.
Se on myös korvaamaton katsaus suorituskyvyn arviointi- ja mittausjärjestelmiin ja käytäntöihin hybridiorganisaatioissa ja hallinnossa. Kirja alkaa, kuten usein kuuluukin, sisällysluettelolla.
Sisällysluettelo: Osa I Arvonluonnin hämmennystä kehittyvässä yhteiskunnassa
Arvon luominen hybridien kesken Jarmo Vakkuri ja Jan-Erik Johanson: Teoksen aiheiden esittely Jarmo Vakkuri ja Jan-Erik Johanson
Osa II Arvomuotojen sekoittuminen hybriditeetin yhteydessä.
Pyrkimys arvonluontiin valtion omistamissa yrityksissä Joaquim Rubens Fontes-Filho ja Márcia Cristina Carris de Almeida.
Sisäkkäinen hybriditeetti ja arvomäärittely julkisessa korkeakoulutuksessa: käsitteellinen näkemys Elias Pekkola, Rómulo Miguel Pinheiro, Lars Geschwind, Taru Siekkinen, Teresa Carvalho ja Kirsi Pulkkinen.
Yksityisen talouden integrointi Kiinan joukkoliikennesektoriin Guangjian Xu ja Qianqian Lu Tilapäiset organisaatiot hybrideinä
– Julkisen arvonluonnin haasteita ja mekanismeja Sebastian Godenhjelm ja Stefan Sjöblom
Osa III Kompromissit arvon luomisessa hybridiympäristöissä
Arvojen moninaisuus hybridien suorituskyvyn mittaamisessa: sosiaalihuollon tapaus Cristina Campanale, Lino Cinquini ja Giuseppe Grossi Suorituskykytavoitteet rajaobjekteina — Kompromissi hybridien eri arvomääritelmien välillä Tomi Rajala Arvoehdotuksen monimutkaisuus hybrideissä – Japanin kokemus Tomoe Katoh Osa
IV Arvon luominen legitimoinnilla
Arvo, jolla on väliä: Julkisten ja yksityisten eläkejärjestelmien laaja ja rajoittava hybriditeetti Ville-Pekka Sorsa Itävallan julkisten yliopistojen hybridivaltio Michael Habersam, Martin Piber ja Matti Skoog Kahdentyyppisten hybridiorganisaatioiden arvon luominen: mahdollisuudet ja riskit Philip Marcel Karré
Osa V Arvon luominen ja sen jälkeen
Arvon luominen hybridihallinnon tasojen välillä ja niiden välillä Jan-Erik Johanson ja Jarmo Vakkuri Jälkikirjoitus Barry Bozeman
Hybridiyhteiskunnan kouristelua (2011)
Tämä kirja (Luostarinen 2011) sisältää suuren määrän vuoden 2011 aikana kirjoittamiani artikkeleita. Vuosi 2011 oli poikkeuksellinen ja ennustin tämän poikkeuksellisuuden synnyn jo 1970-luvulla ja kirjassani ”Arctic Babylon 2011”.
Palasin tähän kirjaani lyhyesti pandemiavuoden alussa tammikuussa 2019. Se mitä seuraavan viiden vuoden aikana tulisi tapahtumaan, on kirjattu myöhemmin ja päivittäin noudattaen ns. 1667 sanan periaatetta. Kyse on kirjoittajille tarkoitetusta massamaraton kilpailusta, jossa tavoite on kirjoittaa 1667 sanaa päivässä 30 vuorokauden aikana. Tuloksena on noin parinsadan sivun mittainen kirja yhden kuukauden aikana. Noin viisi liuskaa päivässä.
Harrastelijoiden maratonin haasteen ottaa vuosittain vastaan noin vajaa 200 000 kirjoittajaa, joista vajaa 20 % selviää maaliin. Todellisuudessa ammattinsa taitava kirjoittaja kykenee tuottamaan tekstiä moninkertaisen määrän päivittäin eikä vain marraskuun aikana. Tällaisia kirjoitustyöläisiä ovat vaikkapa useimmat toimittajat, kirjailijat, käsikirjoittajat, tutkijat, kielen kääntäjät ja käsittelijät miljoonien ammattikuntana ympäri maailmaa. Nykyisin sosiaaliset media ja algoritmit, sähköinen media, ovat lisänneet tuotetun tekstin määrää tuplasti takavuosista.
Lisäksi sama teksti on tuotettava moneen kertaan sekä reaaliaikaisena, blogaten, nettiin siirtäen ja vastaten uteliaille, väittelyhaluisille riidankylväjille, tai ihan oikeasti tietoa hakeville, tutkimusta ja tiedettä hyväksi käyttäville aikamme valistuneille aikuisille.
Media ja tiedotus vaativat nykyisin kokonaan uudenlaisen tavan lähestyä lukijaa kuin perinteinen tiede tai fiktio, media sanomalehtinä tai kirjoinamme. Lisäksi medioissamme ja kirjallisuudessa on hyvin erilaisia kohderyhmiä, joita varten teksti on tuotettava aina uudelleen ja algoritmien kautta kierrättäen, jolloin erot ovat todella suuria. Tyylin vaihdokset muistuttavat kymmenottelun lajejamme yleisurheilussa.
Takavuosina lehteen kirjoittava tutkija, kolumnisti, tieteen popularisoija tai yliöiden avustaja, freelancer maineen toimittajana saanut kirjoittaja, saattoi saman päivän aikana tehdä kymmenkunta juttua, sekä lähetellä niitä postissa ja fakseina päätoimittajien luettavaksi ja lehtien täytteeksi. Niistä maksettiin, jos muistettiin, sen jälkeen, kun ne oli julkaistu.
Samat kirjoittajat nimimerkillä vastasivat parhaista myös mielipidekirjoituksistamme ja Mika Waltarin tapaan myös miesten ja -naistenlehtien tapaan tuottaen sekä rasvaiset tai pikkuilkeät sekä murrosikäisten tyttöjen romanttiset kertomukset saman kynän tuotteena. Niiden kirjoittaminen hävetti, mutta opiskelurahat olivat nekin jostakin hankittava.
Sosiaalinen media synnytti lukuisia uusia ammattinimikkeitä ja kouluttajia, konsultteja, yrittäjiä ja täydentäen sellaista osaa kirjoittajan työssä, jossa perinteinen printtimedia alkoi kangerrella, kohdella arvokkainta työntekijäänsä ja tämän lahjoja tavalla, jota edes halvin orja ei olisi voinut sietää kohdallaan. Jättää laskut maksamatta.
Niinpä kun ahne ja ajattelematon kapitalisti alkoi käyttää kirjailijaa pelkkänä ilmaisena aputyövoimana hankkien näin sijoittajalle tuottoa, verkkolehdelle ilmoituksia, mainoksia, se lopulta politti sillat takanaan ja syntyi konkurssi.
Alussa ei ole sanaakaan ja poikkitieteistä kirjoittaja ei löydy ilman lahjoja ja pitkää sekä vaativaa koulutusta. Jonkun on kerrottava, miten juttu syntyy ja kuinka se on syytä lukea. Jokainen juttu on uutinen ja sekin on jonkun tehtävä. Tieteen, uskonnon, vihan ja rakkauden, kaiken ymmärryksemme taustalla ovat aina sanat ja niiden käyttäjät. Ranskassa näitä sanoja alettiin pelätä ensimmäisenä.
The Guardian kertoi, kuinka koululaiset ovat Galliassa jääneet pelon valtaan, eivät uskalla viitata tunnilla. Sama tauti levisi yliopistoihinkin. Kukaan ei uskaltanut puhua, käynnistää väittelyä professorin kanssa, esittää mielipidettään. Muistan tuon ajan ja ahdistuksen opettajana yliopistossa.
Kokeet muuttuivat traumaattisiksi, surkeiden ranskalaisten nuorten ja lasten kulttuuria kuvasi pois revitty itsetunto. Kirjoitukset The Quardian lehdessä olivat kuin takavuosien suomalaisten kolumnistiemme tekemiä omasta maastaan. Onneksi niitä ei osattu lukea Suomen ulkopuolella.
Suomessa palatiin taantuen 1970-luvulle ja se näkyi ensin taito- ja taideaineissamme. Myöhemmin myös muissa ja lopulta jopa urheilulajeissamme. Maaseudun puolueet olivat menettäneet otteensa kentästä, sen arvoista ja aatteista. Tullineuvos Veikko Vennamon esiintymistä seurattiin kuin parasta viihdettä ikään. Myöhemmin tuon roolin omaksui itselleen hänen oppipojistaan Timo Soini.
Elettiin 1970-luvun hengessä ja poliitikot naisina haukkuivat sisariaan käärmeiksi. Tuota samaa taantumaa tapaa tänään vuonna 2025 eduskuntamme keskustelua seuraten. Ikään kuin poliitikkoina arvostamani Tytti Isohookana-Asunmaa ja Riitta Uosukainen olisivat syntyneet uudelleen ja kieli olisi saanut uutta eloa sekin.
Miehille sanat ovat pikemminkin tapa käyttää valtaa, ei niinkään kertoa luennoimalla olevansa osa sosiaalista verkostoa tai tiedottavansa. Saati nimittelemällä kollegaansa käärmeeksi. Matala ja möreä ääni on lisäksi korkeaa ja piipittävää ääntä uskottavampi, siinä missä myös suuret leuat ja luisu otsan malli. Ulkonäköpaineet ovat muidenkin kuin nuorten murrosikäisten ongelma.
Opiskelu on sekin syytä käynnistää biologialla ja luonnontieteillä sekä siirtyä vasta myöhemmällä keski-iällä ihmistieteisiin ja humanismiin. Matka on pitkä, mutta niin ovat toki käyttämämme sanatkin vaikeita ja nykyisin ne avautuvat eri tavalla eri kulttuureissammekin.
Etenkin taideaineet ovat vaikeita, eikä tätä helpota lainkaan tekoälyn tuotos tekstiin, jota kirjoittaja ei itse ymmärrä. Huomiotalouden mielikuvamarkkinat ovat kaikkea muuta kuin 1667 sanan hallintaa ja likimainkaan kaikki eivät ole useammassa tiedekunnassa väitelleitä tohtoreitamme, lukuisia miekkoja kantavia ritareita. Poikkitieteisyys on kuitenkin kokonaan muuta kuin tieteiden välisyys tai monitieteisyys. Sama henkilö operoiden suuren tieteiden sodan molempien osapuolten kanssa on korvaamaton voitto molemmille osapuolille. Heistä on kuitenkin huutava puute.
Näin on syntynyt huoli sekä journalismimme ja tutkimuksen tilasta, tieteen teosta ja sen tasosta ja julkaisujen laadusta. Lopulta tämä kriisi yhdisti jopa Euroopan unioninkin. Sen saat mitä pakenet, sanottiin niin Risto Uimosen kuin Pekka Hyvärisen suusta samaan aikanaan päätoimittajinamme. Heitä käy ikävä ja jokainen ymmärtää miksi juuri heitä. He osasivat työnsä ja olivat kultivoituneita herrasmiehiäkin samalla.
Ilmastonmuutoksen piikkiin alkaa mennä kohta kaikki mahdollinen, eikä vähiten maahan tunkeutuvat muukalaiset. Syntyvyys laski sekin, kun ei kannata lopun merkkejä odottavaan Tellukseen, kolmanteen kiveen auringosta, synnyttää lapsia kiusattavaksi. Kuluttaa ei tietenkään voi, ja silloin työn tekokin tuntuu turhalta, motiivi katoaa moneen muuhunkin työllä ansaittuun.
Ihmiskunnan loppulaukka alkoi, kun ihmiskunta alkoi lisääntyä ja täyttää maan. Oppia myös ehkäisyn, nautiskella lisääntymisestä, biologisesta ihmeestä, joutumatta raskaana pahoiteltuun kiroukseen. Muutenkin alkoi mennä kohtuullisen hyvin, ilman lapsiakin, eli missä tahansa maapallon kolkalla.
Lukutaito ja globaali media teki kaikista onnettomia. Miksi lukea ja kiusata itseään tiedolla, joka lisäsi vain tuskaa? Kaikki tämä kulki rinnakkain ja hybridi yhteiskunnassa alkoi kouristella. Kun kirjoitin kirjani hybridiyhteiskunnan kouristelusta, siitä on aikaa jo yli vuosikymmen (2011) ja osoitin sen lukutaitoisena pitämilleni.
Heidän vaimoilleen kansakunnan huipulla poliitikkoinamme. Kuvitin sen Cluster Art taiteellani. Nyt se on levinnyt manifestina yli 400 miljoonan käyttöön. Se on lukuna käsittämätön ja viimeisenä mukaan tulivat arkkitehdit suurine monumentaalitöineen. Kaikkialla ei kuitenkaan mene silti hyvin.
Erityisen kehnosti menee nyt siellä, missä opittiin ankara työnteko ja sen alkoi korvata robotit taitaen algoritmit ja tekoälymme. Piru alkoi löytää töitä joutilaille käsille. Tyytymättömyys kasvoi elintason ja koulutuksen myötä. Oli vara olla tyytymätön. Aiemmin se ei ollut mahdollista.
Kognitiivinen dissonanssi ja balanssiteoriat 1900-luvun alusta osoittautuivat oikeiksi, jälleen kerran. Piru ei vain löytänyt joutilaille käsille töitä. Se keksi myös uusia innovatiivisia rötöksiä. Tyytyväisiä olivat vain lähimuistinsa menettäneet vanhukset. Heitä oli eniten demareitten kannattajissa Suomessa. Vähiten uusissa populistissa liikkeissä ja radikaaleissa vihreissä, punavihreissä. Pieni näpäkkä sota Euroopassa ja pandemia ruttona sen tuloksena, jolloin olemme taas alkuruudussamme. Venäjä hoitaa tämän tai oikeammin Neuvostoliiton muistot. Syntyi kirjani ”Teesi, antiteesi, synteesi – Mytomania, eskapismi, putinismi.” Ilmiön oikaiseminen on monine lieveilmiöineen aikaa vievä ja osa ikivanhaa historiaa. Juuri tämä historia tekee siitä ongelmallisen ja pitkäkestoisenkin.
Näin ääripäät näyttäisivät kaipaavan joko paluuta vanhaan hyvään aikaan tai sitten uuteen ja idealistiseen. Ja ne olivat toisistaan, digiajan maailmassa, ikään kuin vuosituhansien päässä reaaliaikaisena toteutuvassa todellisuudessamme.
Hybridiksi muuttuneen yhteiskunnan kouristelu jatkuu toki kuitenkin vielä kauan. Poliitikko ja valtaa käyttävä saa sen näiden ääripäiden kitkapinnoista niitä ruokkien. Samoin toinen vallantavoittelija eli media, mediakratiamme. Hyvä renki mutta todella huono isäntä.
Mediallemme oleellista oli löytää oireita, samaan aikaan esiintyviä, ei niiden aiheuttajia. Ihmistä kehotettiin ajattelemaan näitä oireitamme, ohjattiin pois kyvystä käyttää aivojaan ajatteluun. Siis siihen, miten ajatella. Ei siihen, mitä ajatella. Ja niin orjakulttuurin ja alusmaan ihmiset ajattelivat joko hyviä tai pahoja asioita, herrakulttuurin ja emämaan ihmiset joko hyviä tai huonoja asioita. Kumpia mahtavat nyt ajatella Yhdysvalloissa, Euroopassa, Venäjällä, Kiinassa jne.
Toinen ajatteli emotionaalisia seurauksia ja toinen niiden syntytapaa. Kumpikaan ei ajatellut miten aivomme toimivat, sekä tieteen tapaa tutkia, oli se sitten induktiivista tai deduktiivista, mutta ei ikinä emotionaalista viihdettä. Hybridivaihe tieteessä saapui liian myöhään, kymmenen vuotta siitä kirjoittamani kirjan jälkeen (Luostarinen 2011, 2015).
Näin myös perheestä tuli joko sivistyksen sydän tai kaiken pahuuden alku ja loppu, koti ei ollut siellä missä asut, vaan siellä missä sinua ymmärrettiin. Ja niitä paikkoja haettiin ja hakijoita palkittiin, luvattiin turistiksi muuttuneelle tai oman aikamme moraalittomalle pelurille tai nomadille seikkailua vailla normaalin elämän kokemuksia, oppia vailla opettajaa, tiedettä vailla tuskaa, onnea vailla sen vastakohtaa.
Synnin palkka ei ollutkaan kuolema vaan elatusmaksut. Avioerot olivat pelejä, jotka lakimiehet pelasivat. Puolisot alkoivat tuntea toisiaan niin hyvin, etteivät keskustelleet enää vuosikausiin. Seksistä tuli siitäkin väline, joka ei ollut kuvauksellista, pelkkä tekninen suoritus. Luonto alkoi inhota neitsyyttä ja se katosi käsitteistöstämme. Rakkautta kuvattiin miehen ponnisteluna tyytyä yhteen naiseen ja sitä aletiin väheksyä.
Rakkaudesta tuli tarve paeta itseään ja vihasta ei voinut tulla rakkauden kautta iloa. Kun flirtti oli ollut aiemmin rakkauden akvarelli, se oli muuttunut nyt irvikuvakseen ja matkaksi kohti raiskausta jo lapsena. Kun naista oli kuvattu ennen Yoko Onon tapaan maailman neekerinä, nyt paikat olivat vaihtuneet.
Oikeus orgasmiin olikin nyt poliittinen kysymys sekin ja naisella oli vain yksi tie voittaa mies: olemalla joka päivä enemmän nainen tai oikeammin sukupuoleton ja pelokas. Luonto ei sitä ymmärtänyt ja samaan aikaan ihminen halusi ymmärtää luontoa siitä pois kamppaillen.
Luonto tieteenä, luonnontieteenä, olikin muuttunut ihmisen tieteeksi, ihmistieteeksi ja luonto viihteeksi turistille, moraalittomalle pelurille ja uuden ajan nomadille. Kulttuurit ja niiden arvot, normit ja lait muuttuivat heitä palveleviksi.
Herrasmies oli aiemmin kuin kärsivällinen susi, nyt vain pelkkä susi. Herramiehen mitaksi oli tullut taloudellinen menestys ja raha. Sota palasi Eurooppaan mutta vain entistä julmempana näytelmänä sekin. Sitä kutsuttiin sivistykseksi ja taas kerran syntyi uusia herrakansa katseltavaksi. Hybridi sai sekin kokonaan uuden merkityksen.
Mark Twainin tapaan varottiin kertomasta alastonta totuutta, jos läsnä oli nainen. Nuoruuden lähde kuivui sekin jo varhain, ja he saivat siunaukseksi periä valtion velan. Yhteiskunnalla oli juuri sellaiset teini-ikäiset kuin mitä se ansaitsi, kuten myös poliitikot ja sodat.
Kun nuoret siten tahtoivat paljon, he saattoivat odottaa saavansa vain vähemmän kuin vanhempansa. Heidän oli mahdotonta ymmärtää, miten elämänura syntyy julkisesti, mutta lahjakkuus hiljaisuudessa. Elämän taidot oli opittava jo ennen syntymää. Vanhemmilta ne eivät voineet välittyä lapsilleen.
Mahdollisia rajoja haettaessa, ainut keino oli ennen, ja on edelleen nyt, mennä niiden yli mahdottomaan. Niinpä vain sellaiset pystyvät kaikkeen, koska he uskovat siihen pystyvänsä. Tässä ei ole tapahtunut minkäänlaista muutosta. Muutoksen pysyvyys on tässä valhetta sekin. Kaikki ei muutu. Kaikkein etovin ja epäinhimillisin on se, joka jää viimeiseksi.
Sen oivaltaminen on eri asia kuin onni, joka on muiden mielestä pelkästään ikävystyttävää, ellei se kohtaa heitä itseään. Onni tekee hyvää ruumiille, mutta suru kehittää sielunvoimia ja siihen moni nuori ei ole valmistautunut. Kuka heitä sellaiseen valmentaisi?
Vanhemmat eivät valmista lapsiaan onnen olemukseen, kykyyn ajatella, sen sijaan että tekevät heistä onnen onkijoita. On syytä muistaa Senecan viisaus. Jokainen voi tulla onnelliseksi, ellei etsi onnea ulkopuoleltaan, vaan itsestään. Se ei tarkoita samaa kuin oman aikamme itsekkyys, itsekeskeinen elämä.
Senecan kaltaisten tulisi käyttää sanoja, jotka sopivat myös sellaiseen kieleen, joka on onomatopoeettinen ja Mikael Agricolan juuri keksinä poliittinen kieli, tapa pitää kaksi kulttuuria erillään, toisiaan tappamatta, yhtenään sotien. Laskekaa kuinka monta sotaa 1200–1500 lukujen välille mahtui. Entä nyt, omana aikanamme ja muistaen kirjan rottakuninkaasta ja sen matkasta kohti algoritmikuninkaan asemaa (Luostarinen 2024).
Retroversiosta kohti retrofuturistista aikaa ja luovan teknologian renessanssia, Homo Nexusta ja eksponentiaalista ihmistä sekä kuutta kirjaani saman vuoden 2024 aikana ne kirjoittaen. Tuo vuosi haastoi ja kasvatti. Se oli kulttuurista kehitystä mutta vain teknologian valossa sitä tarkkaillen. Se oli samaan aikaan myös sosiaalisen median ja tekoälyn yhteiskunnallinen dilemma. Matka hybridiyhteiskunnasta kohti illuusioyhteiskuntaa.