En ehtinyt kuin julkaista blogini ja esseen otsikolla ”Nainen politiikassa aforismien valossa” kun yksi sen keskeisimmistä hahmoistani otti ja erosi tehtävästään valtiovarainministerinämme. Tunnen pahaa oloa ja syyllisyyttä. Yritän korjata oloani kirjoittamalla toisen osan, jossa liitän aforismit nyt naisen, mutta myös miehen, ikään ja valtaan varoen samalla osoittamasta ketään erityisesti sormellani. Naisilla kun on, toisin kuin miehillä, tapana ottaa yleisellä tasolla liikkuvan kertomuksen juuri itseään koskevana. Ei tietenkään kaikilla, mutta noin yleisesti ja vuosikymmeniä aikuisille naisille ja miehille luennoiden, tenttivastauksia lukien.
Tähän käyttäytymiseen on naisten kohdalla yksi erityinen syy. On surullista vanheta, mutta mukavaa kypsyä. Ikä on naisen mielestä usein inhottava asia ja se sekun pahenee. Kun olet elänyt riittävän vanhaksi, huomaat kuinka jokainen voitto kääntyykin lopulta tappioksi. Se on naiselle elämän parodia toisin kuin miehille. Sata vuotta täyttävä nainen kertoo muistavansa tuon päivän, kunhan tulee vanhaksi. Muistan tätini näin sanoneenkin.
Miehelle seitsemänkymmenen vuoden ikä ei ole synti ensinkään. Miehellä ei ole oikein aikaa pohtia elämän parodiaa ja vanhenemista. Mies ei ole luotu pohtijaksi. Miehelle ikä ei ole korkea hinta kypsyydestä vaan biologinen omituisuus. Miehen kohdalla vanhat ovat häntä 15 vuotta vanhempia. Valtaan sokeutunut mies muistuttaa Yhdysvaltain tai Venäjän päämiehiä, he yrittävät elää ikuisesti. Ei se onnistu. Aika kuluu, maine kasvaa ja kyky vähenee, sen mies kyllä oivaltaa hänkin.
Kukaan ei ole kuitenkaan niin vanha, etteikö uskoisi vielä vuotta elävänsä. Niin lyhyt on vuosi ja nuoruutta paljon pitemmälle kuin mitä nuoret osaavat kuvitella. Ne meistä, jotka käyttävät aikansa kaikkein huonoimmin, ovat ensimmäisenä valittamassa sen lyhyyttä. Tosin kuin naisilla, miehillä aika on voittamista, saavutuksia. Se mitä mies on voittanut, ei kuitenkaan tunnu miltään. Se minkä mies on hävinnyt, se taas tuntuu kaikelta. Tämä on sääntö, josta ei tunneta poikkeuksia. Tai poikkeus on juuri nainen.
Vanhat miehet näyttävätkin ikuisilta, aivan kuin olisivat syntyneetkin vanhoiksi miehiksi. Politiikassa he ovat vaarallisia. Heille kun on yhdentekevää miten maailman käy. Tässä nainen on vanhetessaan luotettavampi kumppani ja vallan käyttäjänä turvallisempi. Nainen on tunnetusti juuri niin vanha kuin miltä näyttääkin, mies niin vanha kuin miltä hän itsensä tuntee. Tässä miehen harhat ovat naisen harhoja yhteiskunnallisesti kalliimpia. Voit vain arvailla kumman voit masentaa helpommin ilkeillä jutuillasi medioissamme.
Nainen on kuitenkin aina samanikäistä miestä nuorempi. Se on biologinen välttämättömyys. Miehen on syytä muistaa naisen syntymäpäivä mutta ei hänen ikäänsä. Ikä onkin ainut salaisuus, jonka nainen kykenee varmasti myös pitämään. Tämä aforismi on yksi maailman lainatuimmista. Se ei ole totta ja siksi sitä lainataankin.
Kaikille ikä on mielestämme liian korkea hinta poliittisesta kypsyydestämme. Samalla me haluamme elää kauan, mutta kukaan ei halua tulla samalla vanhaksi. Etenkin vallan kohdalla tämä on hankala paradoksi. Aforismit, suuret ajatukset ja sananparret sisältävät elääkseen juuri paradokseja, ihmisen eksyttämiseen tarkoitettuja viisauksia.
Espanjalaiset kertovat usein kuinka säkissä alimpana ovat raskaimmat jyvät. Kiinalaiset taas kieltävät nauramasta vanhuudelle. Järkevämpää on rukoilla sen puolesta, että sen joskus saavuttaisit. Tämä periytyy kiinalaisessa kulttuurissa myös tapana olla ystävällinen ja kohtelias nuorena. Näin varmistat että olet arvossapidetty myös vanhana. Meillä Euroopassa olisi paljon opittavaa kiinalaisesta tavasta käyttää aivojamme. Instrumentti kyllä vanhenee mutta sitä soittaa ikääntyneenä aiempaa taitavammin.
Etenkin politiikassa on syytä hankkia oikeita ystäviäkin. Monelle ystävä on tyhjä sana mutta vihollinen ei koskaan. Etenkin nyt, sosiaalisen median aikaan, meillä on paljon vähemmän ystäviä kuin kuvittelemme, mutta samalla enemmän kuin tiedämme. Se on ongelma, joka on yhteinen niin miehille kuin naisille. Olemme jo oppineet kantamaan murheen yksinkin, mutta iloon tarvitaan kaksi. Tässä leikissä sellainen ystävä, joka tietää sinusta kaiken, ja on silti sinun ystäväsi, on se arvokkain lahjasi elämältä.
Politiikassa, kuten elämässä yleensä, totuudella on monet kasvot, valheella vain yhdet. Kun media löytää sinut valehtelemassa, se vetoaa moraaliisi. Ei tietenkään sinun vaan lukijoittensa ikävimpään puoleen ja lyö sillä sinua. Omantunnon pisto on opettanut toimittajankin pistämään ja se on samalla median kansilehdessä, median toiminimen kohdalla.
Median totuus, se joka haavoittaa, ei ole yhtään sen parempi kuin valhe, joka haavoittaa. Tässä poliittisessa pelissä idealisti on ihminen, joka on matkalla, tietämättä minne, mutta matkalla kuitenkin. Tässä erot sukupuolten välillä ovat vähäisempiä kuin mitä iän tuoma viisaus antaisi olettaa.
Ikä ja vanhuus ei ole niin kauheaa kuin ajatella sen vaihtoehtoja. Vanhuus ja sairaus kohtelee meitä tapapuolisesti, mutta tuovat samalla esille olennaiset piirteemme ja usein myös miehen ja naisen erot. Ajatus tai kuvitelma, etteivät tuntee vanhenisi, on väärä.
Poliitikolle vanheneminen on hiljaista irtautumista sellaisesta, joka nuorempana oli kovin tärkeää. Se on keskittymistä olennaiseen, hengissä pysymiseen. Poliittinen kuolema ei ole niin kauhea asia, jollaisena media sen meille esittelee. Se on vanhenemisen tapaan vain yllättävin asia mikä ihmiselle voi tapahtua.
Sen pelossa eläminen on orjan elämää ja moni Yhdysvalloissa elää näin pelkästään rotunsa ja ihonvärin siunauksena. Sitä ei pidä ihailla ja siirtää Suomeen. Suomalaiseen pragmatismiin ei kuulu ainainen pelko, ikuinen nuoruus tai rakkauden ihannointi. Kun se loppuu, alkaa myös kunnioituksen loppuminen ja edessä on ikuinen kiitollisuuden velka.
Amerikkalaisessa tarinassa ei ole koskaan onnellista loppua. Kun suomalainen puhuu uskollisuudesta osana rakkauttaan, hän tarkoittaa yleensä kiintymistä. Herrat pitävät vaaleaveriköistä, mutta ottavat mitä saavat. Rakastuessaan he ovat vain isokasvuisia lapsia. Sankarina oleminen on tällaiselle miehelle maailman lyhytaikaisin ammatti.
Vallasta on tullut omana aikanamme suosiota tärkeämpää, eikä sitä ole ilman vihaa. Sen sietäminen on menestyksen hinta politiikassa. Samoin kuin toisten, kilpailijoitten, epäonnistuminen. Ja näitä häviäjiä on aina monin verron enemmän kuin voittajia. Valta turmelee, heikkous turmelee vielä varmemmin. Ei ole valtaa ilman vihaa eikä sillä ole sukupuolta.