Vietämme sanomalehtien viikkoa. Se näkyy päämedioissamme etenkin tapana viedä muuttuvaa mediaa kouluihin. On tehty havainto kuinka medioita, etenkin sanomalehtiä seuraavat lapset, suhtautuvat myönteisemmin myös koulunkäyntiin. Painettua tekstiä arvostetaan, lukeminen on aktiivista yhteiskuntavastuuta ja lukijaksi kasvattaminen on koululaitoksen tehtäviä Suomessa. Opettajille lehti on tuttu ja turvallinen väline eikä juuri koskaan herätä moraalista paniikkia, kirjoittaa aiheesta väitellyt Mari Hakala Helsingin Sanomissa (HS 10.2).
Uuden mediapolitiikan aika
Nuorten sosiaalistaminen ja medialukutaidon ylläpitäminen on koulun ja kasvattajien, kodin vastuulla. Oppilaita on rohkaistava pohtimaan, miten kirjoitettu koskettaa heidän elämäänsä, ja on tapa pysyä kiinni yhteisissä asioissa, kulttuurisessa pääomassamme. Uudemman mediapolitiikan taidot ovat kiinni valtakunnantason politiikasta ja jo 1970-luvulla painotettiin mietinnöissä mediakasvatuksen käynnistämistä opettajille. Nyt sosiaalisten medioittemme aikana, jolloin sähköiset mediat ovat kaikkialla keskiössä, tämä tarve on aivan toista luokkaa kuin 1970-luvun nostalgisessa maailmassamme. Olisi aika luoda maalle uuden mediayhteiskunnan politiikan suuntaviivat. Kun innovaatioyhteiskunta muuttui diffuusisesta reaaliaikaiseksi, se edellyttää kokonaan uutta ajattelua myös lainsäädännössä ja hallinnossa, talouden ja politiikan teon rakenteiden modernisoinnissa.
Suomessa mediapolitiikka on ollut sidoksissa puoluelaitokseen. Maakunnalliset tiedottajat ovat olleet osa poliittista instituutiota. Radio tuli myöhemmin ja sekin politisoitui. Juuri kuollut Erkki Raatikainen normalisoi yleisradiomme. Raatikaisen viiltävä älykkyys, kyyniset huomautukset, eivät olleet kaikkien mieleen ja välit tulehtuivat etenkin silloiseen demarijohtoon. Julkinen sana ja tiedottaminen on aina vallan käyttäjän ja sen hamuajan ensimmäinen vallattava väline. Tämä trauma painaa vieläkin vanhan valtiohoitajapuolueen takaraivossa.
Puolimatkan mies
Helsingin Sanomien alakerrassa toimittaja Paavo Rautio (HS 10.2) käyttää käsitettä relikti ja Saimaan pikkuiset norpat, kuvatessaan Suomen poliittistaloudellista luontoa ja menneen vaalikauden kymmeniä poliittisia skandaalejamme. Vielä pari vuosikymmentä sitten mediamaailma ei reagoinut juuri lainkaan haettaessa mieluisia poliittisia ehdokkaita niin virkoihin kuin rakennushankkeisiin. Paikallisessa Forssan Lehdessä (10.2) Ilkka Joenpalo kuvaa tätä aikaa “Puolimatkan miehenä” ja kertoo, kuinka tuolloin yrittäjällä oli “hoksottimet” ja taito rakentaa itselleen sopiva toimintakulttuuri, ystävällismieliset päättäjät ja media.
Näin meille rakennettiin pieniä teollisia yhdyskuntia ja niiden sosiokulttuurinen sisältö. Ne poikkesivat selvästi vanhoista maatalousympäristön kylistä ja niiden mediamaailmasta. Lasse Lehtinen on kirjoittanut tästä ansiokkaan historiikin. Se sopii hyvin Eino Jutikkalan Suomen talonpojan historian rinnalle.
Kekkosen myllykirjeet
Saman Forssan Lehden (10.2) alakerrassa rehtori ja tohtori Jyrki Jokinen pöllyttää oman aikamme medioita ja kaipaa Kekkosen aikaan, jolloin toimittajat osasivat suhtautua oikein ja kunnioittavasti tuon ajan talouden ja politiikan eliittiin.
Kekkosessa oli samaa särmää kuin Paavo Lipposessa ja Matti Nykäsen oloisessa mäkihyppääjässä, oikeaa ylimielisyyttä ja mokausten hoitoa “so what”-kulttuurilla. Kekkonen ei sallinut toisinajattelijoita ja puuttui yksittäisen lehden pienen toimittajankin kirjoitteluun myllykirjeineen. Talonpoikaisluokan maailmassa tällainen isäntälinja ymmärrettiin osana vanhaa sosiaalista pääomaa ja median tapaa olla myös oppimestari ja tiedon jakaja, kouluttaja ja valistaja lukkarin koulussa. Kekkonen tunsi agraarin Suomen mediat ja käytti niitä taitavasti, oli loistava kirjoittaja.
Uudessa työläiskulttuurissa, puolimatkan miehen maailmassa, ne pitivät yllä yhteistä kansallista konsensusta. Punamulta oli konsensushenkinen väri ja näkyi niin maaseudun maisemassa kun punatiilisissä teollisuushalleissa, joita Puolimatka alkoi uusia, mutta vanhan sosiaalisen pääoman juurille. Syntyi maan tapa, jonka sisäistäminen oli syvällä ja sen ymmärtämiseen riitti Veikko Vennamon tokaisu “vanhat puolueet” ja “kyllä kansa tietää”. Kansa todella tiesi ja häpesi tietojaan, salaa tehtyä epäpyhää liittoa, jossa mukana oli vielä YYA-sopimuksen makua.
Miikkulaisen jälkeläiset
Lehtien palstoille joutuvat reliktit ovat toimittaja Raution (HS 10.2) kuvaamana sukunsa viimeisiä, Nestori Miikkulaisen jälkeläisiä. Kun yleinen mielipideilmasto vaihtuu, meret näkyvät suljetuilta Saimaan lampareilta, reliktit kokevat joutuneensa ajojahdin kohteeksi, kirkollinen päättäjä näkee elämänalueensa muuttuvan.
Kirkon kohdalla moni näkee sen osaksi muuttumatonta ja menneen maailman traditiota, jolloin sen asema hyväksytäänkin ja halutaan myös reliktiä suojella. Pääpopulaatio merellä kehittyy kuitenkin suuntaan, joka on median tehtävänä kertoa, ja josta meillä vastaavat vanhemmat ja kouluissa opettajat. Kovin konservatiivista ja säilyttävää, reliktejä ymmärtävää, tuo uuden innovaatioyhteiskunnan kasvatustehtävä ei voi olla. Kukaan ei haluaisi olla relikti tai elää sellaisessa organisaatiossa, museossa. Jopa Nokia, takavuosien ylpeytemme aihe, on joutunut uuden johtonsa kuvaamana tuuliajolle ja on kuin palava, laiminlyöty Meksikon lahden öljylautta.
Epämiellyttävä totuus
Kun jostakin ei voi puhua, siitä on tehtävä pääotsikko. Toimittaja ei voi olla kenenkään kaveri ja printtimedian taustoitus tapahtuu reaaliaikaisen sähköisen uutisvirran valtavasta annista ja käyttäen uusimpia teknisiä välineitämme. Toimittajan työ ei juurikaan poikkea tutkijan työstä olkoonkin, ettei aikaa yhteen teemaan jää pienessä lehdessä paljoakaan. Mikään ei ole niin vanha kuin eilisen päivän lehti.
Oleellista on objektiivisuuden ja totuuden haku, jossa lopullista totuutta ei voi koskaan löytyä. Kun sosiaalisten medioitten myötä suuret massat ovat jo oppineet tiedon tuotannon, sen tärkeimmät lähteet, jossa Wikipedia ja Wikileaks ovat vain murto-osa, mutta suunnan näyttäjiä ajallemme, he tietävät jo miten vaativaa tietoa haetaan ja analysoidaan sekä odottavat toimittajalta eettistä arvomaailmaa. Jonkun on kerrottava myös ikävät asiat, ja erityisen ikävät koskevat kansakunnan omaa sosiaalista pääomaa ja muistia, piilotettuja eettisesti arveluttavia valheita. Kansallinen opportunismi pitäisi ne edelleen piilossa.
Miten kertoa ikävä totuus
Siinä ratkaisee kertojan taito ja kokenut kirjoittaja tekee muuten vastenmielisestäkin asiasta hyväksyttävän uutisena. Kun suurten uutistoimistojen tietovirrat ovat kenen tahansa käytettävissä, niitä myös seurataan. Omakohtainen ja paikallinen kyetään liittämän laajempaan yhteyteensä ja myös kansalliset traumat osataan jo käsitellä.
Ei ole mahdollisuutta palata 1980-luvun viestintään ja vaatimukset tulevaisuudessa vain lisääntyvät. Ero yrittäjän, politiikan tekijän ja toimittajan, tutkijan, välillä on muuttunut, jolloin media ja sen luonne vastaa yhteiskunnan päävirtojen edellyttämää käytäntöä.
Media voi kantaa huolta myös relikteistä, Nestori Miikkulaisesta, mutta ei koko toimivan kulttuurin ja kansantalouden rakenteen pääarkkitehtina, hinnalla millä hyvänsä sitä hoivaten ja pyrkien näin pysäyttämään neljännen valtiomahdin radikaalisti muuttuvaa toimintakenttäänsä. Lajinsa viimeistä suojatessaan se kaivaisi samalla oman hautansa.