Muinaisen Suomen muistolle
Nietzschen mukaan kammottavin tapa mykistää ihmisen persoonallisuus on oppikirjamainen pykäläviidakko (Friedrich Nietzsche 2006). Nietzsche tarkoitti tällä eräänlaista sosiaalista pääomaa tai muistia, jossa opimme luetteloimalla mahdollisimman monia säilyneitä oppilauseita. Suomalaiset rakastavat tyhjiä oppilauseita, ritirampsuja, opinkappeleita ilman sisältöä.
Innovaation pahin vihollinen on juuri sosiaalisen muistin keräämä taakka, jossa toistamme pakkomielteen tapaan dogmaattisia lauseita, teorioita ja uskomuksiamme, fraaseja ja aforismeja, typeriä kansanviisauksia. Muinaisten Kreikan ja esisokraatikkojen (Thalesta, Anaksimandros, Herakleitos) ihailijana Nietzsche ei juurikaan poikkea oman aikamme innovaattoreista. Erityisesti hänen tapansa ihailla kilpailusta syntyvää dynamiikkaa on sen yhteistä historiallista perua.
Kreikkalaista kulttuuria luonnehti leppymätön halu kilvoitella ja tästä syntynyt kilpailun luoma kateus ja kunnianhimo. Vielä nykyisinkin kreikkalainen urheilu on osa omaa kulttuuriamme ja korostuu sen ”puhtautta” palvovassa ideologiassa. Talouden ja markkinoita palvelevan viihteen sekä massoja käyttävän huippu-urheilun puhtauden symbolit korostuvat kreikkalaisessa Olympia -liikkeessä ja saavat siellä paradoksaalisia ja yhteiskuntakokonaisuudesta vieraantuneita ilmiöitä. Yhteiskunnassa oleva koston ja armo ristiriita on yhtä oleellinen Nietzschen nykykäsityksessä kuin hänen tapansa nähdä puhdas kilpailu osana kaupallista viihdettä ja kunniaa ilman siihen liittyvää narsistista itseironiaa.
Nietzsche ei rakastanut päivän mietelauseita mutta ihaili kyllä ihmisjumalaksi nostamiaan vanhoja filosofeja. Tosin oman aikansa filosofit hän koki vihamieliseen ympäristöön eksyneinä satunnaisina vaeltajina tai erakkoina, joiden epäkohdat ja luovuus olivat kuin erämaakylät Loka tekoaltaassa. Yhteiskunta tiesi niiden olemassaolon, vääryyden ja sen julman luonteen, muttei siihen puuttunut edes silloin kun siitä aikanaan medialle kerrottiin, filosofit puhuivat ja kirjoittivat. Korvaus tulee sitten kun yhteiskunta ei metropoleissaan enää sen energiaa tarvitse. Jalomielisyys luonnolle ja ihmiselle on lahja, johon tartutaan vasta kun siihen on varaa kenenkään taatusti köyhtymättä.
Filosofia on ja pysyy harmittomana, vanhusten ja oppineitten jaaritteluna, yksityisenä salaisuutena ja yksittäisen sunnuntaikävelijän monologina. Lokan altaan rakentajien ei tarvinnut panna itseään alttiiksi, olla miehekkään luotettavia, elää filosofiansa mukaisesti. Rikosta ei seurannut rangaistus. Elämä tuhoutuu huomaamattamme eikä media kritisoi siinä itseään. Mikä tahansa mediaa itseään koskeva vie toimittajan katseet nolosti alaviistoon. Korppi ei noki korpin silmiä. Media poliitikkoineen, valtio, hukutti Lokan altaan taloudet ja jätti sen perheet heitteille 1970-luvun Suomessa vaille suojaa, mutta näytti samaan aikaan kuvia Vietnamista joka ikinen päivä.
Nietzschen yhteiskunta hallitsee kilpailunsa korostaen valtion ja alueen sisäistä identiteettiä. Alueellinen leimautuminen valtioon, kotiseutuun ja juuriin tekee kilpailusta jalon. Se poistaa siitä narsistien harhan, tarpeen turvautua rikkeisiin ja voitto on yhteinen, kollektiivinen valtion ja kotiseudun yhteisöllinen tuote.
Kun nuorukainen heitti kiekkoa tai keihästä, hän ajatteli kotikaupunkinsa parasta. He olivat omien juuriensa ja yhteisönsä työkaluja ja sen menestyksen välikappaleita, eivät narsistisia häirikköjä saati Kallion kaupunginosassa sen kirkkoa reunustavilla nurmikoilla lojuvia ryyppyraatoja. Vielä hetki sitten heidän ohitseen saattoi ajaa rautatientorilla ilman että pelkäsit jonkun heittäytyvän autosi eteen. Tai jonkun työntävän juopuneen ruuhkassa kiskoille. Kaikkia roskia ei heitetty suoraan virtsalle haisevaan maisemaan.
Itsekkyys rajoittui paikkaleimautumiseen, juuriin ja yhteisön sisäiseen kollektiiviseen henkeen ja yhteisön toiminnan logiikkaan. Lokan alle jätetyt kylät oli osoitus valtiosta, jolta puuttui kollektiivinen vastuu, ihmiset joutuivat rappiolle ja muutot olivat aina pakkomuuttoja. Ahnein oli se joka omisti valtion. Valtio ei ollut Lokan kylässä. Koska valtiosta tuli yksilön vihollinen?
Nietzschen mukaan politiikan ja valtion uhka oli ja on rahatalous, koditon raha. Kansainväliset ja kodottomat rahaerakot eivät omista juuria. Eivät ymmärrä Lokan altaan tragediaa. Rahaerakoilta puuttuu yhteisön ja kollektiivin luoma valtiovaisto ja paikalliset juuret. He ovat oppineet käyttämään pörssi-instrumenttia ja yhteiskuntaa pelkkänä ahneuden rahasampona ja narsismin häiriöiden hoitajana. Nietzschen mukaan ainut lääke näitä vastaan on sota ja vain sota. Nykyisin se sota on siirtymässä verkkoihin. Useimmat eivät siitä mitään tiedä tai ymmärrä. Eivät välitä tietää.
Liallinen menestys, narsismin nostama inhimillinen harha, oli mahdollista pitää kurissa vain valtaakin tärkeämmän yhteisön kilpailun ja sen luoman pelin keinoin. Itse kilpailu, yhteisön luoma peli, oli ja on osa kilvoittelua, jossa rajat tulivat vastaan yhteisön kautta sen omana suojana. Hierarkia ja yksivaltiaat pidettiin kurissa säännöillä ja rajoituksilla, synnyinkaupungin yhteisellä parhaalla.
Kreikkalaiset onnistuivat oikeuttamaan filosofian ja vapauttamaan luovuuden, innovaation tärkeimmät lähteet. Kaikkien oli pantava itsensä alttiiksi eikä filosofi ollut harmiton monologinsa uhri, akateeminen pilkattava vanhus, privaattia yksipuhelua median vaietessa. Lokan ihmiset jätettiin 1970-luvulla kohtalonsa armoille, kuten ihmiset tänään yleensäkin. Ne palat ja ihmiset, jotka eivät oikein sovi kokonaiskuvaan, laitetaan syrjään. Samat 1970-luvun ihmiset, jotka valmistuivat tuolloin yliopistoista, ovat nyt hukuttaneet koko maan ja sen yhteisölliset arvot. Muinainen Kreikka ei herää henkiin maassa, jolla ei ole muinaista Suomea juurillaan.
8.8.06
Matti Luostarinen