Nietzschen teoriasta maaseudun kehittämiseen.

On 11 Nov, 2018-2021 On 18. Des. 2021  

Luin Helsingin Sanomat, sen pääkirjoituksen, kolumnien hengenlennon, kulttuurisivut, poliittiset ja taloutta, isänpäivää sivuavat kirjoitukset, kuvauksen Ilmari Kiannosta, hänestä tehdystä kirjasta, maailman menosta viikonloppuna 2018. Täydensin sen Suomen Kuvalehden ja Apu Lehden selailulla, paikallista Forssan Lehteä lukien ja televisiota seuraten. Avasin kotisivuni ja huomasin kuinka vuonna 2007 kirjoittamaani blogia oli luettu runsaasti. Avasin sen ja minulla ei ole mitään lisättävää siihen, poisotettavaa siitä tänään, yli vuosikymmen myöhemmin. Se toimii isänpäivänämme vuonna 2018 ja isoisä sisälläni on samaa mieltä kanssani.

Vertasin tätä kirjoitustani uudelleen joulukuussa, viikkoa ennen ensimmäistä joulupäivää vuonna 2021 tuon päivän vastaaviin medioihimme. Eniten mieltäni askarruttivat tutut kirjoitukset pääministeri Marin-kohusta uutena meeminä ja pohdinnat, riittävätkö hoitajat sekä miten rokotteita annostella uusimman virusmuunnoksen levitessä. Toki Suomen hävittäjähankinnat ja maan aseman pohdinnat kiinnostavana kumppanina rinnan maailmanpolitiikan muutosten kanssa olivat samaa vanhaa tuttua narratiotamme. Sen sijaan Ranskan nostaminen näkyville oli uutta siinä missä kokonaisen monografisen kirjasen kokoaminen lehden lukijoille juuri Ranskasta.

Mysteeri nimeltä Macron, keltaliivien raivo, Napoleonin esittely ja Ranska Euroopan uutena johtavana maana, jonka kerrotaan olevan ”suomalaisille kuin musta aukko” saivat lukijan hämmästymään. Kun vierailen Ranskassa tapaamassa Monpellierin Agropoliksen ystäviäni, en ole ajatellut Suomen ja oman teknopoliksemme olevan heille ”mustan aukon”, olkoonkin että maaseutu ja maatalous on siellä kovasti arvostetumpaa kuin meillä Suomessa. Toki näinhän on ympäri maailmaa ja Suomessa maaseutua on pidetty köyhien ja oppimattomien moukkien ”landepaukkujen” juttuna kun muualla se tahtoo olla eliitin hoitamaa ja historialtaan suomalaiselle vaikeasti avattavaa, maantieteestä nyt puhumattakaan. Kekkosta lainaten ”talo elää tavallaan, vieraat käyvät ajallaan”. Se että ensimmäinen meppimme Brysselissä oli rallikuski maanviljelijänä, mutta Ranskassa asuen ja tuon ajan eliitin siellä tuntien, ei ole ollenkaan ihmeellinen asia, ellei sitten käännä kaikkea päälaelleen oman aikamme medioita lukien. Oliko Ari Vatanen jotenkin erilainen maanviljelijä ja Urho Kekkonen Ylä-Savosta ja Pielavedeltä erilainen torpparin poika kuin me muut suomalaiset?

Eniten Helsingin Sanomat (18.12. 2021) avaa omia ennakkoluulojaan ja aiempia kirjoituksiaan kulttuurisivuillaan. ”Väärin kerrottu historia” kun uskaltaa avata merien takana olevien villien ”intiaaninen” kulttuuria ja samalla pohtia, miten on mahdollista, kuinka nämä ”villit” kirjoittelivat meistä eurooppalaisista aikanaan aivan omituisia arvioita. Esimerkkinä vaikkapa 1700-luvun alussa kirjoitettu Wendad-kansan kirjoitus meistä eurooppalaisista viisaan Kandiaronkin tekstiä lainaten:

Olen käyttänyt kuusi vuotta eurooppalaisen yhteiskunnan tilan pohtimiseen, enkä edelleenkään pysty keksimään yhtään esimerkkiä, jossa he toimisivat inhimillisesti. Uskon, että tämä johtuu vain siitä, että erottelette ”minun” ja ”sinun”. Vakuutan, että se mitä kutsutte rahaksi, on pirujen piru, ranskalaisten tyranni, kaikkien pahuuksien alku, sielujen riesa ja elävien teurastamo. Kuvitella voivansa elää rahan maassa ja säilyttää sielunsa on kuin kuvitella voivansa säilyttää henkensä järven pohjassa. Raha on ylellisyyden, irstailun, juonittelun, vippaskonstien, valheiden, petoksien ja vilpillisyyden, maailman kaiken huonon käytöksen isä. Isät myyvät lapsensa, miehet vaimonsa, vaimot pettävät miehensä, veljet tappavat toisensa, ystävät ovat valheellisia, kaikki tämä rahan takia.”

Kun eurooppalaiset kirjailijat kertovat lainaavansa alkuperäiskansojen ajattelijoita, tämä on joko ikävä väärinkäsitys tai suoranainen valhe. Se mistä on kysymys, löytyy kyllä kirjastani ”Arctic Bblon 2011” ja myöhemmin kirjasta ”Social media economy and strategy”. Olen joutunut niissä oikomaan näitä etenkin ranskalaisten ”väärinkäsityksiä” ja palannut mayakansan juurille. Sitä samaa olen pyrkinyt käyttämään niissä töissäni, jotka liittyvät Suomen ja suomalaiseen maaseutuun, sen luonnonvaroihin ja niiden käyttöön (Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka).

Jos ja kun se herättää vihaa ja raivoa joissakin piireissä, kirjatkin on jouduttu julkaisemaan muualla kuin näiden piirien omistamissa kirjapainoissamme. Oman sukuni omistama kirjapaino ja verotus luostarilaitoksen lampuoiteina, veronmaksajina, päättyi onnettomuuteen, jonka aiheuttajana mainitaan myrsky. Tuolloin 1850-luvulla myrskyllä ymmärrettiin muuta kuin tuulen aiheuttamia aaltoja ja suuret viikinkimalliset veneet olivat ammattilaisten kulkuvälineitä myös matkalla yli Atlantin kohti uutta mannerta ja Amerikkaa. Naiset viikinkeinä olivat joskus miehiä arvostetumpia. Kallaveden aallot eivät niitä hukuttaneet.

 maanantai, joulukuu 03, 2007

Oman aikamme Nietzcshe

Nietzschen filosofiassa yhteiskunta syntyi tragediasta

Kun runoilija julistaa vanhan kulttuurin kuolleeksi hän samalla tahtomattaan julistaa itsensä uuden ajan airueksi. Kun länsimaisen taiteen uudet ismit syntyivät, niistä paljastui välittömästi manifesteja, taiteen ja elämän yhdistäviä ryhmäkuntaisuuden tuotteita. Avantgardismiin liittyy aina suuruudenhullut vaatimukset sekä odotukset.

Avantgardismi palaa miltei aina primitiiviseen kulttuuriin. Historiaton historiallisuus haetaan romantiikasta. Hieman samaa on nähtävissä myös tämä ajan ajattomissa ja paikattomissa virtuaalimaailman tapahtumissa. Pienessä kulttuurissa tällaisia ryhmiä on vaikea rakentaa, eikä suomalaisuuteen kuulu juurikaan vaikkapa kokeellinen kirjallisuus tai filosofiset ajatuskokeilut. Nietzschen Dionysos revittäisiin Suomessa kappaleiksi tai poljettaisiin kiusattuna viemäriin. Kohtalo olisi sama kuin ylivertaisen tuoksun itselleen kehittäneellä Patric Syskinden tuoksuttomana syntyneellä ja roskiin heitetyllä Jean Babtistella ”Parfyymissä”.

Uuden luomisessa Suomi on diffuusinen valtio ja kulttuuri. Otamme vastaan uusia kokeiluja, mutta emme tee niitä itse. Lukuun ottamatta tietysti kännyköitä, ruisleipää ja salmiakkia. Konvergoimme pikemminkin kuin divergoimme. Oppi tieteen diffuusiolle hankittiin aikanaan tsaarin Venäjältä mutta myös Saksasta. Tieto leviää taajamista maaseudulle, ei päinvastoin. Se on suomalaisten kehittämä lohduton oppi hierarkiasta myös hallinnossa. Amerikkalainen pragmatismi Peircen ja Deweyn johdolla levisi suomalaiseen kouluopetukseen kuin tulinen veitsi voihin. Vasta nyt olemme siitä irtautumassa ja peruskoululaiset ovat valovuosia edellä vanhempiaan. Maailman fiksuimpia lapsia äidinkielessä, matematiikassa ja luonnontieteissä mutta samalla kovin ahdistuneita ja masentuneitakin. Mitä muuta he tässä seurassa voisivat ollakaan, viattomat kiusatut lapset?

Sosiaalisen innovaation itseymmärrykseen kuuluu vakaumus, jossa oman ajan oletetaan poikkeavan edeltäjistään. Tällainen ”uusi aika” vaatii uuden taiteen tai tieteen manifestin ja aluksi se on oppimattomille hybridi. Tämä uusi julistus valloittaa paikkaa omalle sosiaaliselle rakenteelleen ja kulttuuri muuttuu. Internetissä muutos on ajaton ja paikaton, koko ajan läsnä digiajan aakkosilla, on ja off. Innovaatiolla ja sen diffuusiolla ei ole eroa. Vain vanha media löytää tämän eron ja pakkosyöttää vanhaa pragmatismin oppiaan pahimmillaan utilitaristisena harhana. Se on moraaliton oppi, tiesi jo mayakansan kansalainen vuosituhannet sitten. Tärkeä vuosi oli 2011 ja se nyt on myös ymmärretty siinä missä kirja ”Arctic Babylon 2011” ja etenkin ranskalaisten valheita oikonut ”Social media economy and strategy” sekä ”Agropolis Strategy”. Suomen malli kun ei ole Ranskan kallis elitistinen malli agropoliksena.

Nykyisin muodikas filosofi Friedrich Nietzsche oli ihastunut kahteen kreikkalaiseen jumalhahmoon, Apolloon ja Dionysokseen. Dionysos oli ikään kuin divergoiva ja aina uutta löytävä, oppositioon ajautuva innovaattori. Teatraalisessa maailmassa Dionysoksen tehtävä oli elämöinti, hurmio ja rönsyily. Kun Dionysos katoaa, elämä muuttuu tylsäksi ja tasapäiseksi puurtamiseksi. Protestanttinen oppi on sitä pahimmillaan, väittäisi Nietzcshe tänäänkin.

Apollon tekee taideteoksen kuvallisen puolen ja edustaa tieteen rationaalista järkeä, sen deduktiota. Romantiikka on siitä kaukana. Hän huolehtii tapahtumien jäljittelystä ja muistuttaa konvergoivaa ihmistä tai kulttuuria, maaseutua sen perinteisellä ”talonpoikaisen järjen” käytöllä. Oikeasti tällaista maaseutua ei ole koskaan ollut sen enempää kuin divergoivaa kaupunkia. Alueet eivät ole avantgardistisia vaan ihmiset, organisaatiot, kulttuurit ja heidän instituutionsa, kirkkonsa ja hallintonsa. Maaseudun kuvaus on mytologista satua. Suomalainen maaseutu on aina ollut tulvillaan Dionysoksia. Kun sen hyväksyy myös politiikassa, demokratia alkaa taas toimia.

Apollon saa motiivinsa harmonian luomisesta, kulttuurin selkeydestä ja mitoista. Hän rakastaa lukuja ja saa aikaan byrokraattisen persoonallisuuden. Kreikkalaisessa kulttuurissa apolloninen moraali syntyi kyvystä oivaltaa toisen ihmisen tarpeet (empatia) kun taas dionyysisyys oli yhteyttä ikuiseen luontoon. Aasian kulttuureista löytyy runsaasti samoja piirteitä. Jumalat toimivat toistensa katveessa ja osasivat myös järkyttää toisiaan. Elämällä oli monet kasvot. Jokaisella oma jumalansakin.

Nietzschen arvostaman kreikkalaisen teatterin muutti Euripides tuomalla Apollonin paikalle viisastelevan Sokrateen. Näin kävi myös Suomessa, jolloin innovaattori katosi näyttämöltä ja Dionysos lähti kuorosta. Yritysten kohdalla mukaan jäi verkostoon kyllä perinteiset konventionaaliset tapaukset, promoottorit, portinvartijat ja ehkä jopa palkitsijat sekä visionäärit, jos sellaisia nyt onkaan ilman innovaattorin tukea ja apua. Algoritmit ja tietokone ei heitä löydä. Kyse on omasta tavastamme hakea innovaattorin löydökset rahaksi muuttavalle ahneelle ihmiselle ja pelurille myös kaunis nimikin. Suomalainen maaseutu haluttiin kesyttää EU kuntoon tukiviidakolla. Dionysoksen toinen käsi oli sosiaaliluukulla ja mieli oli luovan innovaattorin yrittäjänä, visionäärinä.

Itse innovaattori, joita on vain pari prosenttia meistä ja myös yrittäjistä, otti ja katosi kulttuuristamme. Elämän hurmaava kummallisuus vaihtui kenen tahansa visionäärin etukäteen laskettuun keskinkertaisuuteen. Tieteessä ja taiteessa sen havaitsee heti avangardistisen hengen häviämisenä. On enää apollonista diffuusiota, järjestyksen hakua ja muutama paikalla viisasteleva narri. Tekemisen ilo katosi. Lapset masentuivat, vanhukset eristettiin koteihinsa. Peluri narsistina otti vallan.

Nietzsche ei antanut ajattelussa lukijalleen valmista moraalia, ei tieteen käsitettä ja postulaattia, ei tragedian kategoriaa. Hän syytti tragedian perikadosta Sokrateen tiedettä ja Paavalin kristinoppia. Jos Dionysos elikin hän toimi enää moraalin vastustajana. Sellaisen moraalin, josta oli hyötyä vain tekijälle itselleen. Kaksi politiikkaa (politics, policy) ja aluetta (regional, spatial) menivät sekaisin ja pilasivat toisensa. Suomessa nämä käsitteet jätettiin kokonaan kääntämättä. Se oli juoni, joka sopi idän ja lännen väliseen valtioon vailla normistoa ja moraalia, kahden lautasen politiikalle ja puskurille.  

Nietzschen filosofiassa turmiollisinta oli kristinopin vääristely. Tuon puoleiseen nojaava moraali oli palkka perisynnistä, joka hyvitettiin armolla. Kehnon ostetun moraalin tuloksena oli nihilismi. Sokrateen looginen moraali ei sopinut muuhun kuin syvään sairastumiseen, lannistumiseen, väsymiseen ja elämän köyhtymiseen. Moraalisia tekoja tehtiin vain, jos niistä oli hyötyä tekijälle itselleen, haettiin palkintoa ja syntyi pelurin sielu ja juurettoman kulkurin palveluun matkailussa. Peluri ja kulkuri ihmistyyppeinä ovat yleistyneet omana aikanamme.

Mielistely ei kuulu tieteen tai taiteen hyveisiin. Luontoelämän ja yhteiselämän aistiminen ei ole poliittista retoriikkaa vaan traagista ajattelua. Tuo rehellinen ajattelu toi mukanaan surkeita värinkäsityksiä avattaessa moraalin ja luovuuden historiallista umpikujaa. Nykyisin tätä umpikujaa purkaa ja rakentaa internetin monikulttuurinen vuorovaikutus.

Maaseutu uuden hybridiyhteiskunnan puristuksessa     

Miksi Forssan talousalue on tyhjenemässä, vaikka sen sijainti on keskellä ruuhkasuomen ydintä? Miksi kaikki muutkin kymmenet seutukaupunkimme ja niiden maaseutu on yllättäen kokemassa saman kohtalon?

Kirjoitin aiheesta vuonna 2006 ja sitä on luettu nytkin eilen runsaasti. Ilmiö kun liittyy innovaatiopolitiikkaan ja tapaamme luokitella talous- ja sosiaalipolitiikassa alueitamme tavalla, joka ei vastaa lainkaan enää omaa aikaamme. Käydäänpä siis läpi, miksi tämä vanha malli toimii myös tänään robottien ja tekoälyn aikana ikään kuin eläisimme edellisen vuosisadan puolella. En millään voi lähteä tukemaan tällaista ”politiikkaa” ja sen omituisia vaalejamme. Enhän minä tiedettä ja itseäni voi pettää.

perjantai, toukokuu 26, 2006

Innovaatio maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksessa

Innovaatiot voidaan jakaa innovaatiotutkimuksen näkökulmasta typologioihin, jotka palvelevat myös maaseutu- kaupunkivastakkainasettelua. Usein kyseessä on aika- ja tila-aspekti, innovaation leviäminen (diffuusio) tai Schumpterin alun perin esittämä luokitus (lähteet ks. Luostarinen 2005). Tällöin innovaatiot jaetaan esim. teknologisiin innovaatioihin, hallinnollisiin tai organisatorisiin innovaatioihin ja markkinainnovaatioihin. Eri kulttuureissa innovaatiolla ymmärretään hyvinkin erilaisia asioista ja omassamme lähinnä taloutta palvelevia tuotteita tai prosesseja, usein myös diffuusiota ja oppimistapahtumia.

Alkujaan innovaatio on ollut kuitenkin käsitteenä oleellisesti laajempi ja pitää sisällään myös kulttuuriset ja symboli-innovaatiot ja monesta suurkielestä ilmiö puuttuu kokonaan tai se korvautuu käsitteellä “talouspolitiikka”. Kaikki talouspolitiikka on siis samalla innovaatiopolitiikkaa. Sellainen ei ole lapsille tai vanhuksille siunaus, mutta ei se ole sitä heidän kansakunnalleenkaan tai talousalueelle.

Suppeammassa merkityksessä (esim Alarinta 1998, Harisalo 1984) innovaatioissa on eritelty Clar & Stautonia (1989) mukaillen (ks. Luostarinen 2005, lähteet) tieteellisteknisen merkityksen mukaan perus- tai radikaali-innovaatiot sekä sovelletut tai vähittäisinnovaatiot. Näistä maaseutuun liitetään meilläkin helposti jälkimmäiset. Toiseksi hyödynnettävän tiedon tai taidon mukaan voidaan puhua teknologiseen kehitykseen perustuvasta tai tarjontalähtöisestä innovaatiosta sekä markkinoiden vetoon perustuvasta innovaatiosta. Ne eivät oikein ole olleet perinteisen maaseutumme käsitteitä ja sama ajattelu on säilynyt myös tälle vuosituhannelle.

Maaseutu koetaan, tai on perinteisesti koettu, usein tuotantoalueena ja kaupunki taas jälkimmäisen innovaation prosessoijana. Muodikkaampaa on ollut puhua kulutuksesta innovaation lähtökohtana. Kuluttaja siis ohjaa innovaatiota ja sen syntyä ja hänhän on metropolissa asuva suomalainen. Jos ei ole niin siirrettäköön sitten sinne. Näin kyseessä ei olekaan tiede ja sen tuotokset vaan narratiivinen kerronta sekä keksitty satu samalla.

Kolmanneksi innovaatiot voidaan jakaa liiketaloudellisen merkityksen mukaan, jolloin voidaan mainita esim. tuotantojärjestelmiä koskevat innovaatiot ja autonomiset innovaatiot. Systemaattisempaa työtä on tehty edellisten kohdalla mutta molempia suosii perinteisessä ajattelussa urbaani ympäristö tai ainakin taajamoitunut eli tiheä asutus. Jos sellainen sitten puuttuu, tehtäköön siis sellainen. Sellaisena se palvelee myös uutena sotealueenakin ja sen ytimenä, jolloin lukumäärä ja rajat ovat satunnaisia. Mieluiten niitä saisi olla mahdollisimman vähän, tai sitten paljon, riippuen kertojan tarpeista.

Neljäntenä jakotapana voisi olla kohteen mukainen innovaatio, jolloin puhumme tuoteinnovaatioista, prosessi-innovaatioista, organisatorisista innovaatioista tai vaikkapa markkina- tai markkinointi-innovaatioista. Nykykäsityksen mukaan näillä ei ole erityistä kaupunkiin tai maaseutuun sidottavaa toimintalogiikkaa. Suomessa on kuitenkin toisin. Me uskomme, että myös nämä innovaatiot ovat metropolialueiden tuotetta. Ja jos ei ole niin tehtäköön ne sellaisiksi. Ilmastomuutos vaatii, jos ei muuta keksitä.

Viides luokitustapa olisi syntyprosessin mukainen ja tällöin oleellista olisi innovaation jatkuvuus, ajoittaiset innovaatiot, iteratiiviset prosessit ja innovaation tietoinen kehittäminen. Syntyprosessi suosii lähinnä alueen taloushistoriaa, toimintaympäristön logiikkaa, verkostojen ja etenkin klusterien toimivuutta. Joskus kyseessä voi olla myös hiljainen tieto, sosiaalinen pääoma ja alueellinen “muisti” (ks.käsitteet Luostarinen www.clusterart.org )

Innovaation diffuusiossa kyse on muutoksesta, viestintäprosesseista ja omaksumisesta klassisen Hägestrandin tai Rogersin mallien mukaan (lähteet ks. Luostarinen 2005). Perusmalleja ovat S-käyrä, hierarkiamalli, kaskadidiffuusio, naapuruusefektit ja epidemiamallit sekä näiden alueelliset sovellukset. Epidemiamallit tulevat virusten leviämisestä ja niitä on useita. Näistä maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksen näkökulmasta tärkein on keskus- ja vaikutusaluejärjestelmämallit sekä hierarkiamallit. Viestintä- ja kommunikaatiomallit sekä nykyinen informaatioyhteiskunta vei mallit uuden kriittisen tarkastelun kohteeksi. Robotit ja tekoäly alkoivat jopa suosia ympäristöjä, jotka olivat maaseutumaisia. Suomessa tästä on vain vaiettu. Kyseessä on poliittinen valinta ja monen hallituksen yhteinen vanhahtava talouspolitiikka. Se syntyi jo edellisen vuosisatamme aikana. Etätyö alkoi rikkoa näitä vanhoja rajoja ja tapaamme käyttää valtaa.

Innovaation diffuusioon liitetään nykyisin samoja elementtejä kuin itse innovaation syntyyn. Nykyinen viestintä ja sen vastaanotto on oleellisesti monivivahteisempi tapahtuma kuin mitä perinteinen diffuusiomalli oletti. Lisäksi tärkeitä ovat ne olosuhteet ja toimintaympäristöt, joissa diffuusio tapahtuu. Kyseessä ei ole yksiselitteinen viestintätapahtuma lähteeltä vastanottajalle. Esimerkkinä viruksen leviäminen ei ole tiedon, taidon tai vaikkapa musiikin ja visuaalisesti vastaanotetun viestin leviämistä, omaksumista ja ymmärtämistä sekä sen muokkaamista ja käsittelyä. Taas kerran taustalla on vanhahtava teoria ja sen mallit talouspolitiikan ohjaajana aluepolitiikassamme. Kun ne muuttuivat digiajan ja internetin myötä, syntyi ns. paradigmainen muutos, maailmankuvat muuttava. Eniten tämä koski aika- ja paikkatieteitämme sekä niiden sovelluksia. Muutos oli valtava ja se koettiin hybridinämme.

Tärkeämpää kuin luokitella “alueita” (regionalismi) on luokitella innovaatioita, niiden tyyppejä ja kyky vastaanottaa niitä. Se miltä tasolta innovaatio otetaan vastaan, ratkaisee prosessin, jolla ko. innovaatio kyetään saavuttamaan. Tässä apuna käytetään tiimejä, verkostoja, klustereita jne. Spatiaalisena yksikkönä voi olla yhtä hyvin kaupunki kuin maaseutumainen ympäristö. Alueet eivät innovoi vaan verkostot, klusterit ja niiden yhteiset toimijat.

Sosiaalinen pääoma on näiden yhteistä vuorovaikutusta ja mahdollisesti joskus myös alueellista muistia, jopa pääomaa. Pääsääntöisesti innovaatiotoiminnassa “löydetään”, ei keksitä. Newton ja Einstein eivät keksineet luonnonlakeja vaan löysivät ne. Pääsääntöisesti innovaatio on jo olemassa ja globaalisti läsnä missä tahansa samanaikaisesti. Sillä ei ole mitään tekemistä löydetäänkö ilmiöt urbaanissa tai ruraalissa ympäristössä, kaupungissa tai maaseudulla. Robotit ja tekoäly eivät valikoi mitenkään tätä ympäristöämme. Omat kirjoitukseni luetaan aivan samatta tavalla robottien väittämänä ja niille myös ohjattuna tekstinä sekä kuvina, minä tahansa tuotteena. Ellei sitä tarkoituksella vaikeuteta.

Suomessa maaseutuyritysten innovaatioprosessia ovat käsitelleet mm. Esa Storhammar ja Seija Virkkala (2003) (lähteet ks. Luostarinen 2004). Tutkimuksessa maaseutu on jaettu neljään perinteiseen vuorovaikutusmalliin. Ne eivät ole mitenkään muuttuneet tultaessa vuoteen 2018 tai 2022. Vain tekoäly ja robotit ovat kehittyneet entisestään.

Ensimmäisessä ns. jäännösmallissa maaseudulla ei ole itseisarvoa innovaatioiden tuottajana. Tässä mallissa kaupungit nähdään innovaatioiden tuottajana ja maaseutu on niiden vastaanottajana. Innovaatio edellyttää mallin mukaan tiheää vuorovaikutusta. Maaseutua voidaan kehittää vain lisäämällä innovaatiotoimintaa taajamissa, josta ne leviävät myöhemmin myös maaseudulle. Kiintoisaa tämän mallin kohdalla on, että pääosa teknologiakeskuksista ja tiedepuistoista on syntynyt jo useamman vuosikymmenen ajan joko pieniin taajamiin tai maaseudulle.

Malli on syntynyt alun perin hierarkkisista rakenteista ja ajatuksesta, jossa innovaatio leviää maaseudulle pääkaupunkiseuduilta ja metropoleista hierarkkisesti portaittain suodattuen. Kyseessä ovat 1800-luvun keskus-periferiamallit ja vaikutusaluejärjestelmät. Osa näistä malleista syntyi jo 1600-luvulla ja useimmat niistä ovat analogioita luonnontieteen historiaan (esim. Newton ja painovoimamalli, gravitaatio). Ne ovat totta mutta vain tuossa ajassa ja ympäristössä. Emme elä siinä enää 2000-luvulla.

Kahtiajakautumismallissa on kaksi näkökulmaa: konsensusnäkökulma ja riippuvuusnäkökulma. Edellisessä korostetaan perinteistä työnjaon näkökulmaa ja funktionalismia. Maaseutu nähdään maahan sidottujen (=areaalisten) elinkeinojen toimijana ja kaupunki lokaalisten elinkeinojen sijaintipaikkana. Malli on vanhahtava ja sen taustalla on ajatus maaseudusta luonnonvarojen tuottajana ja kaupungista jalostajana ja palvelujen tuottajana. Innovaatiotkin tämä alun perin 1800-luvulta oleva malli jakaa maaseudun ja kaupungin innovaatioihin. Ilmiö ei palvele omaa aikaamme lainkaan. Ilmiöllä on kuitenkin runsaasti ikäviä seurauksia myös omana aikanamme.

Koko maailmankuvamme ja sen käsitteet perustuivat tähän käsitteistöön, jolloin siitä luopuminen oli myöhemmin liki mahdotonta muuttamatta ensin myös käsitteistöä oikeaan suuntaan. Kyse oli paradigmaisesta muutoksesta, johon internet ja tekoäly robotteineen meidät johdatteli ja virukset koulivat. Syntyi uusi ajaton ja paikaton maailma sekä hybridiyhteiskunnan kouristelu. Vanhat mallit menivät romukoppaan. Graduja eivät voineet opettajatkaan enää kopioida toisiltaan oli siellä viitteet oikein tai väärin. Virhe oli yhtä suuri.

Riippuvuusnäkökulma korostaa tässä mallissa konfliktiteorioita, jolloin kahden saarekkeen välinen vuorovaikutus oli dikotominen myös luokkarajoineen ja sosiaalista eriarvoisuutta korostava. Sama ilmiö löytyy perinteisistä keskus- ja vaikutusalueteorioista, joissa yhtymäkohtia oli haettu kolonialismin tai imperialismin toimintaperiaatteista. Vuorovaikutus syntyi ja kehittyi keskuksen ehdoilla sekä kehittyi samalla periferian kustannuksella. Innovaatioprosesseissa löytyvät siten heikosti innovatiiviset alihankintasuhteet, innovatiivisten ja osaavien poismuutto sekä horisontaalisen liittoutumisen esto keskusten varjellessa omia periferioitaan, emämaa omia siirtomaitaan. Malli on ikivanha mutta se toimi silloin kiitettävästi. Jotkut poliitikot pyrkivät käyttämään sitä vielä 2020-luvullakin.

Jatkuvuusmallissa kaupunki ja maaseutu kuvataan samalla jatkuvasti muuttuvalla janalla. Innovaatiotoiminta ja mm. tutkimus kohdistuu kuitenkin janan kaupungin puoleiseen päähän. Huomio kiinnittyy yksittäisiin toimintoihin, joista tärkeimmät suuntautuvat kaupungista maaseudulle. Koulutus, televiestintä ja palvelut ovat tällaisia innovaatioprosessin käynnistymiselle välttämättömiä tarpeita ja niiden tuli siis sijaita metropolissa. Jatkuvuusmalli ei tuo uutta kahteen edelliseen. Nykyinen aluepoliittinen keskustelumme (kuntauudistus) on osa tätä mallia maakuntineen ja sote samaa ilmiötä ongelmineen. Tätä ei ole edes pohdittu. Vasta kun huomaamme, miten tolkuttoman kallis tuo malli on, me avaamme silmämme liian myöhään. Vaalit on jo pidetty ja ratkaisevaa onkin, kuka typerys voittaa vaalit ja käyttää valtaa.

Sekoitusmalissa kaupunkia ja maaseutua ei edes pyritä erottamaan innovaatioiden näkökulmasta. Olennaista ei ole sijainti vaan innovaatioiden kilpailukyky. Itse ehdot innovaatioiden synnylle olisivat informaatioyhteiskunnan ympäristössä (JIT, JIP) samat riippumatta fyysisestä ympäristöstä. Vain eräänlainen “innovaatioprofiili” voisi rippua alueen elinkeino- ja toimialarakenteesta. Niinpä sitä korostetaankin koko ajan, profiilia ja metropolialueen imua pelkän profiilin esittelynä. Robotit ja tekoäly eivät ymmärrä sitä lainkaan. Vielä vähemmän Kaliforniassa raivoavat tulipalot tai Floridassa tuhoaan tekevät hurrikaanit. Näin luonto kärsii eniten näistä valheistamme.

Malli korostaa maaseudun toimintaympäristön mosaiikkia ja on lähinnä nykyistä käsitystä globaalista toimintaympäristöstämme. Edellisessä lähtökohtana taas oli toiminnat ja niiden jakautuminen, ei niinkään toimintaympäristön kehittäminen sinänsä ja tekoälyn oivallus. Muiden mallien kohdalla maaseutua voidaan kehittää vain joko riippuvuuden murtamisella (emansipaatio), kokonaan uusilla elinkeinoilla tai prosessi-innovaatioilla (Niche-tuotanto) tai keskittymällä yksinomaan innovaatioiden leviämisen soveltamiseen lisäten panoksia taajamiin. Tämä tie on ilmeisesti käyty jo loppuun. Vai vieläkö joku haluaa lisää viruksia?

Mehän hukkaamme miljardeja, tuhansia miljardeja, hylkäämällä sellaista infrastruktuuria ja luontoa, jonka olemme saaneet joko lahjaksi tai jo rakentaneet vuosituhantisen ajan kansamme kodiksi nyt viimeinkin tekoälyn poistaessa digiajan tuotteena etäisyyden, ajan ja paikan kirot.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts