Globalisaatio ja EU ovat osa alueellista ja paikallista kehitystämme, jota tieteen on tutkittava ennen päätöksentekoa. Muuten etenemme huonoin eväin ja muiden ehdoilla sekä jälkiomaksujina. Tehtävämme ei ole noudattaa ”ohjeita” (mallioppilas) ja tehdä oikein vaan olla luovia innovaattoreita ja tehdä oikeita asioita divergoiden myös alue- ja paikallisella tasolla. Innovaatio on eri asia kuin innovaation diffuusio. Suomi on ollut perinteisesti konvergoiva ja diffuusinen kansakunta. Nyt se ei ole enää meidä mallimme. Meiltä odotetaan luovia, innovatiivisia aloitteita ja näyttöjä.
Tuskin painomuste ehti kuivua EU:n tavoitteista ekologisen peltoenergian kulutuksen lisäämisestä kun Neste esitti ohjelmansa olla maailman johtava biodieselin tuottaja. Uutisena se on hyvinkin looginen, mutta Suomen mittakaavassa odottamaton. Vain Nokia on päässyt vastaavaan uutiseen 1980-luvulla, jolloin alkoi puheet Euroopan valloittajasta. Epäilijöitä riitti ja nytkin liikkeellä on heti voimia, joille uutinen ei suinkaan ole pelkästään mieluisa.
Suomalaiselle elintarviketeollisuudelle uutinen on järkytys, olkoonkin etteivät omat peltomme riitä tuon tavoitteen saavuttamiseen alkuunkaan. Sen sijaan talonpojalle, joka on joutunut ja joutuu tänäänkin jatkuvan epävarmuuden olotilaan 141 -tukineen, uutinen on pelkästään mieluisa. Suomalaista maataloutta on riepoteltu viimeisen kymmenen vuoden aikana tavalla, joka ei jätä enää kylmäksi edes maaseudun vihamielisintä kadehtijaa. Bioenergia on viimeinkin se mahdollisuus, johon on tartuttava kaksin käsin. Suomalainen yhteiskunta on panostanut bioteknologiaan ja nyt on lupa odottaa tulosta ja varmaan sitä tulee myös metsistä.
Kun Eurooppa yhdentyy ja Romania sekä Bulgaria ovat pian liki viimeiset takavuosien itäisen maailman viimeiset jäänteet, jotka länsi demokratisoi leiriinsä, Unionin suuri historiallinen tehtävä on ollut suuri menestystarina. Olkoonkin että monet sen negatiivisina koetut epäilyt kaihertavat yhä näkyvämmin,kun Turkki ja Länsi-Balkan saavat myös oman visionsa jäsenyydestä toteutetuksi. Vanhoissa jäsenmaissa ei ole saavutettu sitä kasvua, joka on odotettu ja kahtiajako kasvaa myös poliittisena epävakautena. Uusissa jäsenmaissa uudistusvauhti on sen sijaan varmaan yllättänyt ja vanhan rautaesiripun takaa siirtymä Venäjän valtapiiristä länsimaiseen demokratiaan on sujunut mallikkaasti. Globalisaation myötä syntyvät työpaikkamenetykset ovat pikemminkin Kiinan ja Intian sekä Etelä-Amerikan noususta kertovia. Viimeisten ennusteiden mukaan Kiina on ohittamassa Yhdysvallat jo 1940-luvulla ja Intia Japanin pian sen jälkeen. Suomen kaltaisen pienen jäsenvaltion on viisasta sijoittaa nyt näille markkinoille. Globalisaatio ei ole nollasummapeli, jossa Aasian kasvu olisi meiltä poissa.
Hämeenlinnan kaupunki siirtyi hetkessä Tammelan naapuriksi ja Lounais-Hämeeseen. Hämeenlinnan seutu kiri kansallisen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen veturiksi koko seutukunnan yhdistyessä. Maakuntana Kanta-Häme samalla käytännössä katosi kun sen hoidettavana on nyt 70 000 asukkaan suurkaupungin lisäksi vain pari pientä kaupunkitaajamaa ja muutama niiden ympärillä oleva maalaispitäjä. Tätä samaa ongelmaa käy läpi nyt moni muu maakunta, jossa keskusalue nielee ympäristönsä ja muut jäävät ajelehtimaan ulkopuolisina saarekkeina. Forssan seutukunnan pelastuksena olisi voinut olla 1990-luvun puolivälissä rakenneltu maakuntarajat ylittävä maaseutualueiden kokonaisuus. Köyhien pelastus olisi tuolloin ollut vielä liittoutuminen. Tämä alue kuitenkin ylitti vaalipiirirajat ja se oli poliitikoille sopimaton. Nyt Forssa ja Riihimäki alkavat muistuttaa hajoavaa yhdyskuntaa, jossa rakenteet syntyvät pääteiden varsille ja ohjaajana ovat liikenteelliset solmukohdat. Näin näyttäisi käyvän myös monin paikoin muualla Suomessa. Ihmisten ajankäyttö ja autoistuminen ohjaa yhdyskuntien rakenteita. Forssan kohdalla kohtalokasta olisi rakentaa ohikulkutie läpi kaupungin, jolloin sen itäinen osa olisi käytännössä nyt syntynyttä suur-Hämeenlinnaa ja Tammelan emäpitäjää, jolloin vanha kaupunki kuihtuisi palvelujen siirtyessä Porin ja Helsingin sekä Turun ja Hämeenlinnan valtateiden solmukohtaan. Käytännössä tämä prosessi on jo käynnistynyt ja kaupungin kuihtuminen jatkuu jo toista vuosikymmentään. Tällaisia rakenteita Suomessa on kymmenittäin.
Professori Matti Viren puutuu tähän kirjassaan todetessaan kuinka kunta- ja palvelurakenneuudistus ei tartu todellisiin ongelmiin. Hänen mukaansa puitelaissa puhutaan vain toissijaisista asioista kuten kuntien koosta. Viren lähestyy kirjassaan uudistusta taloustieteen ja kuntalaisen näkökulmasta. Ylipolitisoituneessa uudistuksessa tutkimus on jäänyt vähäiseksi ja kuntien tulevassa työnjaossa valtion kanssa ei ole huomioitu EU:n rakenteen vaikuttavuutta. Virenin mukaan valtion osuutta tulisi lisätä siellä missä vaatimukset ovat kunnille jo nyt mahdottomia koosta riippumatta ja koskevat erityisesti koulutusta ja terveydenhuoltoa. Samalla kuntien päätöksentekojärjestelmä olisi jo nyt saneerattava siten, ettei yhteys kuntalaisiin häviäisi kokonaan. Aluesuunnittelun metoditutkijana on helppo yhtyä Virenin näkemyksiin. Suomi on siirtynyt vaiheeseen, jossa tutkimus ja suunnittelu toteutuvat jälkikäteen tai prosessiohjaus on kokonaan maan ulkopuolelta tulevaa eikä tiede reagoi siihen enää juuri lainkaan.