“On hirveän nöyryyttävää, jos joku ei pysty puolustamaan itseään“, kertoo tuore nyrkkeilyn Euroopan mestarimme Eva Wahlström ennen titteliotteluaan (HS 31.3). Ottelun jälkeen mestari kuvasi vastustajaansa “hitaaksi lötköksi“. Itse hän kertoo murtaneensa kämmenluita, mutta olevansa valmis jo samana keväänä uuteen otteluun. “Vaivat kuuluvat urheiluun, en valita. Fyysisesti se ei tunnu miltään jos saa päin pläsiä.” Vastaavat murtumat Robert Heleniuksen kohdalla veivät vuoden tauolle ja lopettivat mahdollisesti koko uran.
Heleniuksen vastustaja saa aina tyrmättynäkin kiitosta ja ylistystä. Se kuuluu lajin luonteeseen äijäurheiluna. Sen luonteen muuttaminen karkottaa katsojat kehän reunalta. Suuri raha vaihtuu pienemmäksi. Hitaat ja lötköt vastustajat ovat kaikkea muuta kuin vaikeita voitettavia ja mestarin tittelin arvoisia. Äijät ovat oppineet arvostamaan toisiaan myös ihmisinä, kamppailu-urheilussa. Nämä äijäverkostot syntyivät jo mammutteja metsästettäessä.
Hakatut mestarit
Wahlströmillä ei ole vielä yhtään tappiota urallaan. Hän on yli 30 -vuotias, hänellä on perhe Loviisassa, 3-vuotias Leon-poika. Miehet kertovat harvemmin ottelun jälkeen perheestään, lapsistaan. Väkivaltaisimmat sylkevät suustaan hampaiden lisäksi vastustajansa korvan. Se kuuluu äijäurheilun lajin luonteeseen. Ei sitä arvosteta mutta annetaan anteeksi. Äärimmilleen ahdistettu voi hetkeksi myös pimetä täysin.
Taso naisten kohdalla nyrkkeilyssä on kirjava. Euroopan mestarin vastustaja kehässä voi olla hidas lötkö Agota Ilko Unkarista. Kun taso nousee, lyönnit lujenevat ja hitaat vastustajat vähenevät. Silloin tulevat myös ne ensimmäiset tappiot, luvunotot. Kanveesissa maaten oppii itsestään eniten, ihmisenä. Nöyryys kuuluu nuorattuun neliöön.
Joskus on aika vetäytyä kehistä ja oppia myös käsite kehäraakki. Kamppailu-urheilussa ruusuinen tulevaisuus ei kestä ikuisuuteen. Muhammed Ali, nyrkkeilijöistä suurin, ei puhu tänään nuoruutensa lennokkaita lauseita, runoja. Hänkin, ampiaisen nopeudella pistävä, vammautui lopulta vaikeasti jo nuorena miehenä. Muistamme hänen vapisevan olemuksensa olympialaisten avajaisista, tulen sytyttäjänä. Se näky herätti syviä tunteita, sääliä sairasta miestä kohtaan.
Alia reippaasti vanhempi Paavo Nurmi sentään juoksi olympiatulen stadionille lennokkain askelin. Nurmen katkeruus puhkesi pintaan vasta vähän myöhemmin. Grynderi katui urheilijauraansa, elämänsä suuria virhevalintoja. Mestarikin voi saada trauman. Suuri mestari suuren. Paavo Väyrynen hoitaa traumaansa. Paavo Lipponen toipuu hitaasti hänkin.
Tekoreippautta on mahdotonta näytellä edes lääkkeitten voimalla, kun tauti on päässyt riittävän pahaksi. Urho Kekkonen loikki Mäntyniemen portaat vielä vaiheessa, jossa Alzheimer oli edennyt pitkälle ja kaatumiset peiteltiin kansalta.
Suomessa alkoholismi oli tuohon aikaan tauti, joka alkoi vasta kun alkoholi ei maistunut lainkaan, ei pysynyt miehen sisällä. Jos tauti viivästyi, sitä autetiin lääkkeillä, antabuksella. Siinäkin äijäverkosto tuki toisiaan yli puoluerajojen. Äijäverkoston puoluerajat ovat vain viitteellisiä nuoratun neliön sisällä, kamppailu-urheilussa. Ahti Karjalainen oli tuollaisen verkoston suomalainen uhri.
Hidas mutta lötkö kouluttaja
Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi kertoi vetäytyvänsä kehästä parin vuoden mittaisen johtajuuden jälkeen. Alkoi kiivas selittelyjen aika. Kun samassa kehässä ovat sekä miehet että naiset, painoluokkia ei ole, naisen asema ei voi olla sama kuin miehellä.
Nainen ei ymmärrä kamppailu-urheilun ideologiaa, kertovat iäkkäimmät alan ammattilaiset kehän ulkopuolelta nuhdellen Seppo Kääriäisen äänellä. Lajiin kun kuuluu myös sparraus, omien hakkaaminen kun vieraat ovat hetken hiljaa. Ei siitä pidä suuttua, on elettävä kuten Johannes Virolainen. Pulinat pois Veikko Vennamon pojan kummina ja Ahti Karjalaisen haastajana, karjalaisena puolueen kunniapuhujana. Puoluehajaannus on kirosana, jota ei saa nyt mainita.
Poliittinen traditio ja sen kehät ovat rakennettuja alunalkujaan miehen mittoihin ja etenkin ikääntyvän kansakunnan satavuotisissa kansanliikkeissämme. Siellä voivat menestyä myös hitaat ja vanhat lötköt. Punaisen viivan vetäjän on ymmärrettävä vaaleissa mistä on kysymys. Sellainen edellyttää ikivanhoja traditioita ja välineenä on narussa roikkuva lyijykynä. Sen merkitys on enää rituaalinen sen jälkeen, kun kansanliikkeet kuolivat jo vuosikymmeniä sitten. Rituaalia ylläpitää papisto, rakenteellinen korruptio ja maan tapa.Naisen ei pidä sitä nyt pilata. Myöhemmin ehkä, mutta ei vielä.
Miehen elämässä politiikka ja kamppailu ovat kaikki kaikessa, Väyrysellä saavuttamatta jääneessä presidenttiydessä, luopumisessa liian varhain, etäällä siintävissä vuorissa, pääministeriydessä, ikääntyvän miehen peloissa.
Sukselainen ja Virolainen johtivat puoluettaan kauan. Esko Ahokin kauemmin kuin Väyrynen. Ja nyt puolue on kriisissä, syvemmässä kuin ehkä arvaakaan ja rivit sekaisin. Väyrynen ja Pekkarinen eivät voi haukkua vain toisiaan puolueen kriisistä. Saati 30-vuotiaita mahdollisia kilpailijoitaan.
Loukattu Kiviniemi
Loukatun Kiviniemen mitta tuli turhasta täyteen. Vai tuliko sittenkään? Ehkä hän ei halunnut Anneli Jäätteenmäen kohtaloa itselleen? Uhrimieli puuttui, talonpoikaisen emännän, Niskavuoren Loviisan, miesten rillutellessa takavuosien tapaan ja pilaten talon maineen vaalirahasotkuissa ja henkilöriidoissa?
Koko Niskavuoren tematiikka, Hella Wuolijoen tuotanto, perustui vastakkaisasetteluun, jossa etenkin Aarne edusti heikkoja miehiä ja Niskavuoren naiset suomalaisen talonpoikaisen, mutta myöhemmin myös työläiskulttuuriin, juurevaa vahvuutta, Tampereella ja Forssassa Pumpulienkeleitä. Erotiikka oli siitä kaukana tai sitä pidettiin piilossa. Ydinperhe oli naisen harteilla ja miehet politikoi, joku joi talonsa.
Uhattu instituutio
Politiikan nuorattuun neliöön on yhä vaikeampi löytää akateemisia nuoria naisia ja vielä vaikeampi tulevaisuudessa nuoria miehiä. Sellainen kehitys on uhka puolueinstituutiolle ja demokratiallemme, vanhoille kansanliikkeille, joita ei enää ole olemassakaan. Jopa Rkp:n kohdalla kehtaavat puhua kansanliikkeestä, kielipuolueena ankkalammikossaan, jossa sielläkin puheenjohtaja on kateissa. Internet ei näitä ”kansanliikkeitä” ottanut sisäänsä pyskososiaalisina ilmiönä, väärän maailman tuotteina.
Toki näitä uhkia tulee muualtakin, mutta suurin uhka tulee kuihtuvan puolueinstituution sisältä. Vanha instituutio syö itse itsensä. Se on aivan liian hidas ja jäykkä, muistuttaa valmentajana ja haasteena nuorille kyvyille hidasta ja lötköä, joka ei palkitse nopeita ja hyvin työnsä tekeviä.
Se ei ole reilu sillä monikasvoisella tavalla, jolla nuoret maailmankuvansa nykyisin joutuvat rakentamaan ja vihaavat auktoriteetteja, demokratian hidasta liikettä, hierarkiaa, kenttäväen hämärää puuhastelua ja ideologiaa, joka on sekin kadoksissa, hidasta ja lötköä liikettä, pelin politiikkaa takavuosien rasitteena.
Jälkilöylyjen aikaa
Virtuaalinen kertomus netissä on uskoittavampi kuin fiktiivinen kertomus vanhoista kansanliikkeistä, vanhoista sankartaruista sen sisällä. Niiden dogmaattinen luonne ei elätä ketään duunaria, vain yläluokan eliittiä liikkeen sisällä, hyväveli -verkostoa ja rakenteellista korrutiota. Tiukassa taloudessa ja tulosvastuussa sellainen on kuollutta painoa, ylähuoneen elämää, takavuosien yhteinen marinadi, jossa mukana oli myös median eliitti, puoluemediat, maakuntien satraapit.
Nuoret oppivat saamaan nykyisin palautetta nopeasti ja sen kuuluisi olla myös reilua. Jos reiluus katoaa, gallupit ovat mitä sattuu ja kenttä ei seuraa johtajiensa ponnisteluja, on juuttunut menneen talven lumiin ja takatalveen keväällä, sellainen nuorattu kehä kierretään kaukaa. Hella Wuolijoen tematiikka ei elätä puoluetta tässä ajassa.
Ei ole kiva kuunnella ilkeyksiä, kerätä pinnoja, jotka muut sitten hyödyntävät ja ottaa itse vastaan iskuja, joista ei seuraa muuta kuin hitaan lötkön maine mestarinakin, puheenjohtajana. Traumaattinen Paavo Väyrysen kronikka tai Ahti Karjalaisen surullinen itkuvirsi. Vanhan liikkeen uudistaminen sen sisältä on mahdotonta. Kun suola on käynyt mauttomaksi, se on heitettävä pois.
Nuori idealismi kadoksissa
Presidentinvaaleissa kehään nousi vain vanhoja miehiä, kehäraakkeja. Heillä oli ja on edelleen tiedossa, kuinka puolueitten edustajat piireissä ja kuntapuolueissamme ovat vanhojen miesten ja heidän tukijoittensa hallussa, oli puolue mikä tahansa.
Se ei oikein suosi nuorta intoa, luovaa ja uuteen pyrkivää idealismia. Menestymiseen vaaditaan myös varallisuutta, Yhdysvalloissa miljardööriä. Vähenevästä vallasta maksettu raha on kuitenkin poissa muualta. Etenkin siihen käytetty aika on kohtuuton reaaliaikaisen talouden aikabudjetissa, uuden media-ajan ekonomiassa.
Uudessa mediayhteiskunnassa politiikka palkitsee tavalla, joka ei ole aina reilun pelin mukaista. Politiikan “idols” ei ole sylkykuppia kummempi ja poliittinen virkamies on rakenteellisen korruption tuote. Sellainen saavutus ei ole lopulta minkään arvoinen nuoren ihmisen elämässä. Helppo raha ei ratkaise uravalinnassa tänään.
Kun kehänurkkauksen vastapuolella on lisäksi vanhan kaartin ja menneen maailman edustajia suurin joukoin, isoisän ikäisiä, kuka tahansa lapsiaan kasvattava nuori nainen ymmärtää vetäytyä suosiolla kehästä. Näiden loukatuksi ei ole syytä joutua hoidellen heidä traumaattista vallanhimoa. Näiden vanhusten lyömisestä ei pisteitä heru. Nämä tietävät sen myös heittäytyen kehään marttyyreinä. Joka toinen vuosi samat vanhukset luetellen menneen elämänsä saavutuksia. Euroopan unionia ei olisi jos… lehmät lentäisi.
Nilkkoihin potkijat
Syntyy vaikutelma väärästä sarjasta, väärästä sosiaalisesta sidosryhmästä kasvattaa lapsensa ja vanheta samalla myös itse. Miltei kaikki nuoret naiset politiikassa ovat vanhempien ja isovanhempien peruja perineet poliittisen kiinnostuksensa. Vastaavan kohtalon siirtäminen omille lapsille sylkykuppina arveluttaa. Muuttuminen Nurmen kaltaiseksi katkeraksi vanhukseksi, erakoksi, vapisevaksi Muhammed Aliksi, ei ole houkuttelevaa sekään.
Kehässä seisominen alkaa olla ahdingoksi itselle ja perheelle, omalle terveydelle ja sisäiselle oman elämän eheydelle. Miksi akateemisen, viehättävän lahjakkaan naisen olisi oltava kaikkien hakattavana, pilkattavana, jos helpommallakin voi leipänsä ansaita?
Mediayhteiskunta ja neljäs kasvava valtiomahti ei siedä itsellään kilpailijaa. Se lyö lujaa ja myös vyön alle joutuessaan alakynteen. Kun media on oman opposition oppsitio, hallituksen media, mitta tulee täyteen.
Menneen maailman kuvajainen
Menneinä vuosikymmeninä uranaisena politiikassa ja urheilussa menestyneet olivat poikkeuksellisia yksilöitä ja elivätkin ankaran elämän. Politiikkaan liittyi sosiaalinen status ja monelle se oli ainut mahdollisuus vaikuttaa ja päästä ylös yhteiskunnallista portaikkoa.
Tämä portaikko oli rakennettu kuitenkin niin agraarissa kuin vanhassa teollisessa yhdyskunnassa miehen kuljettavaksi.
Kun keskustalainen puheenjohtaja ja nainen pääministerinä, ensimmäinen Suomessa, joutui äijäjyrän alle, kokemus on jäänyt kansakunnan muistiin liki odotettuna tapahtumana ja se hyväksyttiin toisin kuin jos kyseessä olisi ollut mies.
Keskustalainen kenttä tuki Matti Vanhasta ja Esko Ahoa, Paavo Väyrystä toisin kuin Mari Kiviniemeä puheenjohtajana ja Anneli Jäätteenmäki oli kaikkien hylkäämä. Mediayhteiskunnan tapa käsitellä naista äijäkulttuurin marinadissa on armoton ja vailla nuoratun kehän perinteisiä sääntöjä, herrasmiessopimuksia. Nainen ei mahdu näiden sopimusten piiriin, tahdottiin sitä tai ei.
Eurooppalainen käytäntö
Kun Levillä järjestettiin äijäporukalla eurooppalaisen mallin mukainen poliittinen tapaaminen, demarinainen valtiovarainministerinä jäi kutsumatta. Olisiko näin käynyt jos valtiovarainministerinä olisi ollut vaikkapa Eero Heinäluoma?
Vanha poliittinen kulttuuri on katolisessa Euroopassa vielä Suomeakin vaikeampi ympäristö naisille. Järjestäkööt naiset omia kutsujaan katolisen Euroopan poliittiselle ja taloudelliselle eliitille, kuului kehotus kehän laidalta. Sellainen kehotus kertoo ylimielisestä kulttuurista.
Yhteisten asioitten hoito vaatii kovia nyrkkejä ja sellaista selkärankaa, jonka voi tarvittaessa korvata kovalla, parkkiintuneella nahkalla. Sellaiseksi kasvaminen ei ole kaikkien lapsiaan kasvattavien äitien mieleen, jolloin tuloksen mittaaminen perheen ja muuttuneen puolueinstituution välillä jää pohdittavaksi myöhemmin Mari Kiviniemen tapaan. Mitä hyödyttää voittaa vaikkapa koko maailma, jos samalla saa vahingon sielulleen? Naisen tapa pohtia, tehdä valintojaan, on mentaaliälyn käyttöä ja se miehiltä tahtoo unohtua.
Molemmissa, politiikan ja puolueen sekä perheen hoidossa, ei voi tehdä uskottavaa tulosta ja gallupit kertovat juuri tuloksesta, jossa sitä olisi tuotettava myös silloin, kun kenttä ei enää tuekaan johtajaansa, kuten takavuosina, eikä gallupeihin vastaajat tiedä edes sitä, ketkä ovat oppositiossa ja ketkä hallituksessa. Näin suvun perintönä, isältä tyttärelle siirtynyt poliittinen valinta ja ura, joutuvat aikuisiässä pohdittavaksi uudesta näkökulmasta, objektiivisesta, jota mentaaliäly tukee terveellä tavalla.
Ajan budjetointia
Poliitikko on ammatissaan kiinni myös vapaa-ajallaan ja puolueen johtaja kaiken aikaa. Matti Vanhanen uhrasi siihen koko perheensä. Miehenä hänelle sellainen mahdollisuus suotiin toisin kuin naiselle. Uuden naisen hankkiminen oli jo Vanhasenkin kohdalla medioille liikaa. Euroopan seksikkäin, hiljainen, pitkä sulkeutunut mies, joutui myllytykseen. Kirjailija teki hänestä Lahnasen rahastaen sillä.
Myllytyksen taustalla oli puoluelaitoksen syvä kriisi ja tunnollinen Vanhanen selityksineen sen ukkosenjohdatin, kriisiin ajatuneen median vihaama mies, pahanolon kohde ja jytkyn alku.
Julkisen Sanan Neuvoston vetäjä Pekka Hyvärinen erosi tehtävästään tuon kohtuuttomuuden tuntevana pitkän linjan mediamoralistina, alan kouluttajana. Ero todettiin turhaksi, Hyvärinen herkkähipiäiseksi.
Itsesäätelyelin ei enää toiminut hilliten neljännen valtiomahdin tapaa käsitellä puolueinstituutioita, parlamentarismia, demokratiaa ja sen toteutumista osana omaa maridnadiaan, kriisiään ja muuttuneita toimintakäytäntöjä, sosiaalisen median tuomia paineita ja internetin vaatimuksia sähköisiltä medioiltamme. Maa oli valmis jytkyvaaleihin.
Äijäliikkeen heräämisen aikaa
Puoluelaitoksemme on ollut jo kauan kriisissä. Sitä repii yhteiskunnallisen osallistumisen kilpailevat uudet ja paremmin palkitsevat tehtävät, kansainvälistyminen sekä ajan käytön ekonomia. Aikaa ei jää enää päätoimeksi muuttuville poliittisille tehtäville ja sitoutuminen yhteen maailmankuvaan on sekin kärsinyt inflaation. Idealismi ja aatteet eivät kannattele enää raskasta työtä, jossa mediavalta on nyt muutakin kuin vain tiedottamista.
Suhdanteet vaihtuvat nekin hetkessä ja puolueiden profiilit ovat poliittisen viihteen ja marketin yhteisessä kentässä pitkäjänteisestä työstä heikosti, jos lainkaan, palkitsevia. Mediayhteiskunta haluaa kunnon otteluja ja politiikan toimittaja ei tee eroa vanhoissa sukupuolirooleissamme.
Kun Paavo Lipponen heilui kehässä, naisten itkut eivät ketään kiinnostaneet. Vasta kun Matti Ahteen puoliso sai iskuja, niihin oli jo puututtava toverituomioistuimissamme. Raja kiusaamiselle asetettiin nollatoleranssiin ja vanha kamppailu-urheilu kiellettiin kokonaan jatkuvien rikkeiden ja laittomuuksien seurauksena.
Eduskuntavaaleissamme perussuomalaisten liikettä pidettiin äijäliikkeenä. Suomen Kuvalehden kannessa (23.3) “kiva persu“, Pirkko Ruohonen-Lerner, opettaa puoluetovereitaan tavoille.
Kirjoitus viittaa puolueimagoon, joka on äijämäisen kova ja karhea, tavat äijäkulttuurin tuotetta. Sitä tulisi korjata, tehdä edustuskelpoinen, kesyttää hampaattomaksi porvarilliseksi pienpuolueeksi, kivan persun oloiseksi.
Miten sellainen puolue poikkeaa muista vahoista puolueistamme? Radikaali toisinajattelu muuttuu siinä konsensukseksi, toisinaan ajatteluksi. Totalitaarinen järjestelmä ei siedä toisinajattelijaa. Helsingin Sanomat kirjoittikin kuinka ”demokratia on hyvä renki mutta huono isäntä.” Se kertoo paljastavasti, miten pitkällä demokratiamme kriisi on medioitemme kokemana ja niiden kontrollin alla eläen. Demokratia on siinä uuden mediayhteiskunnan renki.
Varjonyrkkeilyä ja tekoreippautta
Vihreät vaihtoivat vaalien jälkeen hekin naiset johdostaan ja linja jatkui myös presidentinvaaleissamme. Poliittinen ilmapiirimme on muuttumassa ikääntyvän kansakunnan mukana takaisin 1970-luvun äijäkulttuuriin, jossa vanhan valtaaminen on korvattu konservatiivisella näennäisellä kovuudella, vanhusten tekoreippaudella.
Käytännössä se syntyy kehässä lyönneistä, jotka ovat nyt ikään kuin varjonyrkkeilyä, jossa jatkuvat tappiolliset vaalit ja gallupit supistavat sitä valtaa, jota traditionaalinen poliittinen instituutio on aiemmin äijäkulttuurille tarjonnut. Vanhusten kohdalla tällä kehityksellä ei ole merkitystä silloin, kun mukana ollaan ikään kuin brittien lordeina ylähuoneessa istuen. Nuorempien kohdalla tällainen valta ei kuitenkaan miellytä. Naisten kohdalla sen imitointi on johtanut jatkuviin ylilyönteihin.
Tuosta äijäkulttuurista ovat lainausta vaikkapa naisvaltaisten työpaikkojen jatkuvat kiusaamistapaukset. Lasten mukana nämä siirtyvät myös jatkuvasti kouluihin. Rauhattomuus juuri kouluissamme on hyvin suomalainen ilmiö sekin ja tulos kasvavasta mediakulttuuristamme.
Ase kädessä – kulttuuri
Jo pelkkä aseen kantaminen luo tutkimusten mukaan mielikuvan aseesta myös muiden kantamana. Ventovieraan kädessä vaikkapa jäätelötikku muuttuu aseeksi. Poliittinen kenttämme on täynnä kuvitteellisia uhkia, joita mediat levittävät ympäristöömme ja syntyy mielikuva jännitteistä, joita ei ole olemassakaan.
Uudessa mediayhteiskunnassa virtuaalikulttuuri siirtää näitä ”aseita” koko ajan kokemattomiin käsiin. Näin vanhusten varjonyrkkeilystä tulee jopa uskottavaa olkoonkin, että ase vanhuksen kädessä onkin vain harmiton jäätelöannos.
Näin yllättävät vetäytymiset kehästä ovat rationaalisia ja ymmärrettäviä, jolloin vanhaa rakennelmaa pitävät yllä enää kehään unohtuneet veteraanit. Kun valta ja varallisuus, poliittisen vallan käyttö, ovat siirtyneet pois puolueinstituutiolta, myös sen kyky hakea uskottavia johtajia ja ehdokkaita vaaleihin, etenkin kuntavaaleihin, alkaa olla todellinen ongelma ja puheenjohtajia haetaan vuosikymmenien takaisista johtajistamme, varjonyrkkeilijöistä ja kehäraakeista.
Elämme murroskulttuurissa, jossa Mari Kiviniemen kaltainen ratkaisu selittyy lähinnä vain myöhäsyntyisenä ”heräämisenä”, kasvuprosessina, siinä missä Paula Lehtomäen ”herääminen” tapahtui jo jonkin verran aikaisemmin.
Tutkimusten mukaan ihminen ei hahmota omia ratkaisujaan ja asemaansa, eikä osaa suhteuttaa sitä muiden ratkaisuihin tai asemaan yhteiskunnassa. Niinpä vaikkapa testeissä, jossa on mitattu älyä, lahjoja, mentaaliälyä jne. liki kaikki pitävät itseään muita hieman parempina, keskitason yläpuolella olevina, vaikka tulos olisi kuinka kehno tahansa. Jos tulosta ei heille kerrota.
Ja miksi se olisi kerrottava? Koulu ja elämä pitävät siitä kyllä huolen ja maailma on aina rakennettu keskivertoihmisen elettäväksi. Yli sen meneville ominaisuuksille ei ole juurikaan käyttöä. Vai olisiko sittenkin?