Ovatko suomalaiset ruotsalaisia kuten meille väitettiin propagandassa. On väitetty aina. Vai ovatko suomalaiset lähtöisin Uralilta, kuten olemme koulussa joskus oppineet. Volgan mutkasta, vanhoja Volgan lauttureita Ilja Repinin maalauksen tuttuja hahmoja, ryysyläisiä. Joskus ehkä muuttaneet näille seuduille.
Osa kuitenkin myös lännestä ja osa asui täällä jopa yli viimeisen jääkauden saamelaisina, alkuperäiskansana. Ikään kuin odottaen suomalaisten saapumista luvattuun maahan mutta ilman Moosesta johtajanaan. Hän johti maan Brysselin ytimeen ja syliin, alusmaana. Ja samalla meni ruotsalaisten maahan tuoma puolue alamäkeen. Aina savolainen supliikki ei onnistu. Inhorealismi iskee kasvoille, kansa kaikkivaltias perustaen oman puolueensa, perussuomalaiset. Sellainen ottaa pannuun vanhaa puoluetta, eliittiä. Mitä tämä rahvas kuvittelee? Asiat kun ovat mutkikkaita ja maailma katala. Täällä viihtyy vain joku Jokeripomo Harkimo, tavallinen Donner ja Nalle Wahlroos. Nämä eivät tähtiä tavoittele.
Ketä ovat nämä suomalaiset? Ovatko naiset Kreikasta ja miehet Siperiasta? Ruotsalaiset puhuivat joskus suomalaisten mongolipoimusta kunnes tuli Armi Kuusela ja poimu katosi. Jos tänään olisi jotain aasialaista, kiinalaista osaamista, siitä ei taitaisi olla ainakaan vahinkoa. Tulee sekin aika jolloin halutaan näyttä aasialaisilta.
Delfiinin geenit ja norpan aivot, suden jolkutus
Suomalaisten geeneistä, DNA-rakenteista 98 % , on yhteisiä delfiinien kanssa ja niinpä tunnemme suurta veljes- tai sisarrakkautta myös Saimaan norppiin. Nämä kun asuivat täällä myös yli jääkauden ja ovat maan alkuperäisväestöä. Suomalaiset ovat aina rakastaneet alkuperäistä ja ensimmäistä. Miten valittu kansa voisi olla jotenkin ruotsalainen? Suomen kallioperäkin on maailman vanhinta. Mille kalliolle ruotsalaiset olisivat nousseet merestä tai Nooan arkista? Uskoi mihin tahansa oppiin, tieteeseen tai Raamattuun, Ruotsi ei ole voinut olla ensimmäinen kotipaikkamme.
Alkusuomalaisten viha ja raivo ei syntynyt ruotsalaisesta kansanpuolueesta. Tuo tunne syttyi kun tapasimme matkoillamme saalistavia susilaumoja kilpailemassa luonnon antimista, mutta sinnekin suuntaan yhteisiä geenejä on reippaasti enemmän kuin erottavia. Profiilissa lukee 90 % ja ylikin yhteistä. Rooman perustajat, Romulus ja Remus, imetettiin naarassuden toimesta ja ihmissusia nyt tapaa tuon tuosta raatelemassa kiusaajana lähimmäistään. Häpäisemässä heidän saavutuksiaan alfa -ihmisinä. Siinä omegat saavat kyytiä ja itsesääli iskee pintaan. Varikon pilttuita haetaan oikomuun kuhmut ja vaihtamaan rispaantuneet kumit, tankkaamaan pölisevät tankit.
“Sus sinunatkoon” ei tarkoita kuitenkaan petoa vaan Jeesusta. Sudenkorento on sekin Jeesuksen korento, ei pedon. Missä tapaa niin taajaan romuluksia ja remuluksia kuin Suomessa? Irlannissa. Se on samantapainen kiusattu kansa ongelmineen. Kun kaksi kulttuuria, katolinen ja protestanttinen, törmää toisiinsa syntyy terroria. Jos toinen kiusaa toista, alfa uros omega parkaa. Suomalaisten sisällissota oli Euroopan verisin. Jotain on hampaankolossa vieläkin.
Kielemme on täynnä väärinymmärryksiä ja ei vähiten käännettäessä vaikkapa Raamattua. Kielellä me kuitenkin ajattelemme, uneksimme ja tulemme ymmärretyksi. Ja se ei ole lähelläkään ruotsin kieltä. Meidän maailmankuvamme, hermeneuttinen elämämme kielen kautta hankittuna, eroaa sekin rajusti lännestä ja Ruotsista.
Jos olisimme ruotsalaisia, olisimme olleet jo aikoja osa Venäjää. Koko Skandinavia olisi samaa itäistä naapuriamme. Puskurivaltio puuttuisi, suomalaiset. Tämä on totinen tosi. Ruotsi olisi osa itäistä kulttuuria eikä Pohjolan demareiden sosialistinen hyvinvointivaltio jota porvarit nyt johtavat, kiusaavat. Sen näkee kaduilla Malmössä.
Kun porvarit johtavat pankit kaatuvat. Kun demarit johtavat, työväki kärsii. Kun vihreät johtavat, ydinvoima voittaa ja kun maalaisliitto on ruorissa alkaa talonpojan tappolinja. Sen saat mitä pakenet, tietää kansa. Ja kansa todellakin tietää. Mutta mistä?
Jesuiitta Paavina Etelä-Amerikasta – Argentiinasta
Kun Paavien kirkko hajosi, se kiersi idästä ja pysähtyi lopulta Suomen rajalla kohtaan, jossa läntinen puoli kirkosta oli rajansa miekalla piirtänyt. Pähkinäsaaren rauhan raja piirrettiin miekalla 12.8. vuonna 1323. Se kulkee liki samalla kohtaa kuin tärkein luonnonmaantieteellinen rajamme ja myös antropologinen raja. Takavuosina sitä kutsuttiin myös susirajaksi. Mistä noin sattuva nimi?
Se on vyöhykkeellä, josta lähtevät suuret juoksijamme, painijamme, keihäänheittäjämme ja rallikuskimme. Kiusatut yhden ilmeen jäämiehet. Ilme kun kertoo sielun tilasta, narsismin häiriöstä geeneissä. Se on eri asia kuin sirkustella idols -ihmisenä. Ei pidä sotkea näitä kahta narsismia toisiinsa. Irlannissa tapaa yhden ilmeen ihmisiä. Vain alkoholi tuo näkyville toisen ilmeen. Kuolemannaamio on se kolmas. Mannerheimilla se valettiin jopa kipsiin.
On joku poikkeus joka vahvistaa vain säännön. Sama koskee myös muita, etenkin savokarjalaisia merkkihenkilöitämme. Ja heitä on paljon. Jonkun mielestä ehkä liiankin paljon etenkin politiikassamme. Mikä johtaja Jyrki Katainen tai Olli Rehn on Urho Kekkosen jälkeen? Löytyykö Veikko Vennamon vertaista puhujaa? Ei löydy. Kansa tietää.
Ei erottaja vaan yhdistäjä
Tämä suuri raja kulki vanhoja vedenjakaja-alueita ja korpimaita, jossa susikaan ei viihtynyt. Majavia ei vielä silloin maassa ollut ensikään suden ravinnoksi. Ne ovat siirtosuomalaisia kuten moni muukin verrattain myöhään maahan levinnyt laji, joko ihmisen tuomana kulttuurilajina tai etenkin idästä levinneenä ja luontoomme juurtuneena lajien kirjona.
Jääkauden jälkeen leviäminen alkoi ensin hitaasti ja jatkuu kaiken aikaa eikä loppua ole näkyvissä omana aikanamme vaikka kuinka lajeja hävitetäänkin ihmisen toimesta lopulliseen hautaansa ja sukupuuttoon. Tämä oma aikamme muistetaan juuri tästä, sukupuuttoon kuolevista lajeista, geenivarannoista. Ihmisiä miljoonia vuosia vanhemmista maapallomme asukkaista.
Näistä vain mehiläisen katoamista pelätään. Mehiläisten katoamista pelätään mutta ei muurahaisten. Pääosa välttämättömästä elämästä on merissä ja maan alla möyrimässä. Tämänkin kansa tietää ja on aidosti huolissaan. Geenit huutavat.
Maa ja vesi ovat eläviä siinä missä ilmakin. Luontoa muka tunteva suomalainen ei tunne kasveja ja mikrobien elämää juuri lainkaan ja on äärimmäisen ihmiskeskeinen, ihmissovinisti. Vihreän liikkeen luontoymmärrys on sekin keskiluokkaista turhamaisuutta ja ylensyönnin aiheuttamaa pahoinvointia. Heidi Hautala on tässä kehno ristiinnaulittava, ellei nyt Messiaalle sallita uhrina rötöksiä ja vallan halua, oman edun tavoittelua.
Suomi on osa kalottia ja napa-alueella matkat ovat olleet kalotilla lyhyitä. Päälaki on kalotti ja täin kulkemat matkat ovat lyhyitä. Matka tapaaman alapään karvoituksen elämää on pitkä. Nämä saivareet suomalaista kiusaavat. Ei saa edes sanoa suoraan sitä mitä ajattelee.
Merialueen lajit, esimerkkinä siivekkäät lokit, ovat samaa alkuperää mutta kuitenkin eri lajia kalotin saarilla ja rannikoilla majaillen. Keväällä järvenlahdella muuttoaikaan voi tavata useita eri lokkilajeja. Ne voivat jopa risteytyä keskenään, kertoo joku biologi havainneensa.
On nähty suurempiakin ihmeitä. Hybridinen eläin, muuli. Elämme hybridien aikaa ja yhteiskuntaa mediayhteiskunnan rinnalla. Tuliko Jeesus aasin jälkeläisellä ratsastaen Jerusalemiin? Oliko valittu eläin siis sittenkin hybridi, hevosen ja aasin risteymä, muuli? Olisiko se ollut vihje meille?
Ihmisten kohdalla muutot ovat olleet pitkiäkin vaelluksia ja napa-alueilta on jatkettu poikki Pohjois-Amerikan aina Andeille ja Etelä-Amerikkaan saakka. Ihminen kun on ollut koko ajan liikkeessä ja vaihtanut asuinpaikkaansa luonnonolojen muuttuessa. Näin Jesuiitta munkki Argentiinassa voi hyvinkin olla viikinkien jälkeläisiä. Eivätkä viikingit ainoita matkaajia olleet. Ainostaan aggressiivisimpia ja häijyjä ryöstäjiä. Ei suomalaiseen luonteeseen sellainen sopinut. Viikingit pilasivat suomalaistenkin mainetta.
Oliko argentiinalaisen jesuiitan valinta Paaviksi vihje meille suomalasille? Lukiko joku kirjan Arctic Babylon? Luki kyllä mutta ei ehkä huomannut viestiä. Eläkkeelle jäävää Paavia. Väärin asiansa ymmärtänyttä. Löytyikö se kirjasta? Kyllä se löydettiin ja jäätiin odottamaan jahka tuo ihme kohta tapahtuisi.
Historiaan jälkensä jättävät vain sotaisat kansat ja tapahtumat. Rauhalliset tapahtumat ja kansojen liikkeet jäävät kirjaamatta kokonaan. Totuutta on vaikea löytää jos ei kulje sen teitä.
Kulttuurien rajapinta
Kun roomalaiskatolinen maailma ja idästä tullut uskonto kohtasivat toisensa käännytystyö ja muu aggressiivinen vallankäyttö sekä ryöstely olivat sama asia. Heimonujakat ja laajemmat sotaretket eivät toki erottuneet paikallisen väestön kokemana julmuutena. Kaskeava kansa huuhtakuninkaineen eli omaa elämäänsä ja siirtyi paikasta toiseen sekä pyrki sopeutumaan rauhattomuuksiin. Suomalaiset rakastivat rauhaa. Räyhähenget siirrettiin Siperiaan. Siihen riitti yksi ruma vallesmanni.
Niin mekin pyrimme elämään läpi jatkosodan ja Eurooppa ei Napoleonin retkistä paljoa piitannut Pohjolassa. Ruotsalaisten ja suomalaisten retket läpi Euroopan aina Turkkiin saakka olivat pienen ryöstelevän miesjoukon seikkailua, jossa muonitus hoidettiin matkan varrella. Kuningas palasi retkeltään vuosikymmenen kuluttua yksin. Miehet jäivät matkalle ja jollakin palanneella oli mukana perunasäkki.
Kirjoitin niistä blogeissani kuvatessani kuninkaitamme, keisareita ja presidenttejä ennen presidentinvaaleja. Niistä taisi tulla parikymmentä pitkää artikkelia. Meillä on ollut todella omituisia vallanpitäjiä ja heidän tarinansa on ollut vierasta kertomusta esi-isillemme Suomessa. Pääosa kertomuksista on myyttisiä ja sepitteellistä mytologiaa. Vain kertomus perunasta on tosi.
Se, mistä kautta Savossa ja Hämeessä raja ylitettiin, kertoi paljon tulijasta. Idän kauppiaat ja “laukkuryssät” etenivät eri reittejä kuin rosvojoukot. Elämä oli rajavyöhykkeellä väkivaltaista ja savolaiset oppivat kielen, joka muistutti raja-alueiden tapaa vältellä konflikteja. Väärän puun takaa tullut kieli oli savolaista sielunmaisemaa.
Kielteisiä ilmaisuja välteltiin ja saatiin maine sanapyörittäjien maakuntana ja myöhemmin piällysmiehinä. Kielestä tuli keskeinen väline eikä sillä ollut juurikaan tekemistä Ruotsin tai Venäjän, Novgorodin kanssa. Totta kai lainasanoja oli, kuinkas muuten. Niin on nytkin.
Suomessa elettiin kuitenkin hyvin sulkeutunutta elämää, jossa geenit toki vaihtuivat mutta ei tavalla, josta nyt saatamme kuvitella. Väkeä kun oli vain murto-osa nykyisestä ja asuttiin pienissä kylissä eikä kaupunkitaajamia ollut. Matkat olivat pitkiä ja vaarallisia. Teitä ei tarvittu. Vesitiet riittivät. Välillä veneet nostettiin harteille.
Hämeessäkin teitä oli lopulta vain härkätie ja Novgorodin hallitsemilla alueilla geneettinen rakenne pysyi kokonaan toisena kuin nykyisessä Lounais-Suomessa. Ero on nykysinkin, DNA:lla mitaten, vielä suurempi kuin eurooppalaisten valtioitten välillä havaitaan. On käytettävä tieteen välineitä kun eroja pohditaan ja niiden syntyä. Ei sepitteellistä tarinointia ja faktoja, jotka on itse keksitty pönkittämään sepitteellistä fiktiota.
Kiven pyörittäjistä sanan pyörittäjiin
Hämeessä kieli sai toisenlaisen asun ja vesistöjä linnoitettiin ja suojattiin omia kansalaisia toisin kuin Savossa, jossa vesistöt yhdistävät rikkonaista saaristoa eikä linnoittaminen joka rannalta ollut edes mahdollista. Oikeammin linnoitustyöhön suomalaiset eivät itse ryhtyneet vaan ulkopuolinen vieras, valloittaja. Linnat ja niiden läänitykset kertoivat herroista joista ei pidetty. Ei pidetä tänäänkään. Sotilastilat tai kirkon ylläpitämät, torppareitten riesat, olivat yhtä epämiellyttäviä. Omaa kulttuuria häpäisevä vallankäyttäjä, kiusaaja, ei ollut suosiossa.
Kartanoilla olivat omat torpparinsa ja luostarilaitoksella lampuotinsa. Kloster, Kluostari, Kluostarinen, Luostarinen kertoi luostarilaitoksen lampuoidin saamasta sukunimestä idässä asuen. Sukunimen syntyä ja siirtymistä voi seurata aina 200-luvun Turkkiin. Idässä oli Valamo ja lännessä kokonaan toisen kirkkokunnan luostarilaitos. Niissä ei vain hiljennytty munkkien tapaan vaan opiskeltiin, viljeltiin maata, hoidettiin sairaita, käytiin kauppaa, pidettiin myös kuria ja järjestystä jne. Luostariin kajonnutta ryöstäjää haettiin vaikka maailman sivu ja kosto oli verinen. Ei tarvittu jesuiittaveljiä.
Niin tehdään tänäänkin. Suomessa luostarilaitos ja katolinen kirkko jäivät vaatimattomiksi. Uskonpuhdistus kohdistui liki pakanauskoon, ei niinkään katoliseen kirkkoon ja sen juonitteluun ja vallankäyttöön. Ei Suomi ollut toki ruotsalainen. Suomea ei ollut oikein olemassakaan sellaisena kun sen nyt koemme. Oli vain Välskärin kertomukset ja satusetä Topeliuksen sepitteellinen Suomi, Maamme kirja.
Jonka toinen satusetä, Juhani Aho, käänsi sata vuotta myöhemmin ja kokonaan uudella kielelläkin. Ja kolmas iisalmelainen elokuvantekijä modernisoi 1950-luvun välinein ja kielellä Koljonvirralla. Siinä oli jo monta sepitteellistä satua päälletysten.
Ei suomalainen kulttuuri ollut erityisen aggressiivinen, päinvastoin. Se pyrki pysymään omillaan ja varoi konflikteja. Geenit olivat kuin delfiinin geenit ja kyky sopeutua luontoon oli kuten sudella laumaeläimenä. Jos kosto oli välttämätön, se tarjoiltiin kylmänä.
Jumaluus oli sekin luonnosta ja kieli onomatopoeettinen, luonnon ääniä matkiva. Kielessä lirisi, lorisi, sirisi, sorisi ja leppälintu oli veren punainen siinä missä leppäpuun pinta. Siinä kielemme muistutti vaikkapa kiinan kieltä. Siinäkin on paljon onomatopoeettisia symboleja. Alkuperäiskansoilla kielessä on paljon ilmaisuja, jotka kuvaavat luotoa hyvin personoivalla tavalla ja antaen sille ihmisille tyypillisiä piirteitä. Niin oli myös omassa kielessämme ja ihmisten maailmankuvassa.
Kiusatun alusmaan ja luonnonkansa normit sekä moraali
Normit tulivat sieltä, luonnosta ja kielestä, sekä moraali, ei toki aikoihin yhdeltä suunnalta vaan monelta suunnalta sitä integroiden. Niin toki tapahtuu myös tänään ja poikkeuksellisen nopeasti kiitos sähköisten viestimiemme. Aiemmin vain kehitys ei kehittynyt vaan pysyi samana ja elämän tarkoitus ei ollut tehdä työtä ja ansaita palkkaa, hakea elintasoa tai rikastua, rakastua, viihdyttää itseään.
Oma kulttuuri taisteli vierasta kulttuuria vastaan ja menestyi siinä hyvin. Vastaan otettiin sellaista, joka hyväksi koettiin ja siihen osallistui koko kansa, ei vain eliitti. Tosin kansaa ei tietenkään ollut eikä valtiota käsitteenä. Se on syytä aina muistaa.
Opintomatkoja tehtiin Eurooppaan ja Pietariin, innovaatio oli diffuusinen, leviävä. Elämä muuttui pragmaattiseksi ja hyväksyi pietistisiä liikkeitä ja protestanttisuuden. Ilmiöt, uudet tuulet ja liikkeet, tulivat pääosin Ruotsin kautta mutta myös suoraan Euroopasta ja yhä enemmän luonnollisesti Pietarista. Pietarin vaikutus näkyi vahvana.
Ruotsalaisten kuningas lähetti pohjalaisia jopa uskontonsa vuoksi maanpakoon. Mukana oli myös oman sukupuuni pietistisiä esi-isiä. Vain kerran on maassa näin toimittu ja pakolaiset saivat sympatiat mukanaan pitkälle retkelleen, josta myös palasivat. Antti Tuuri kirjoitti matkasta kirjan.
Environmentalistinen maailmankuva
Suomalaisen kulttuurin ja elämänmuodon synty oli tiukasti sidottu luontoon ja se kävi aktiivisesti kauppaa jokaiseen ilmansuuntaan ja eniten vuosituhansien saatossa liikuttiin luonnollisesti vesillä.
Siinä suomalainen muistutti norppaa tai delfiiniä, nisäkästä, joka osasi käyttää vettä ja sen reittejä valaan tapaan liikkuen ja tiedottaen liikkeistään pitkin jokia, järviä, merenlahtia ja myös talvista jäätä. Talvella oli helpoin edetä pitkiäkin matkoja eikä talvisia oloja pelätty. Siinäkin ihminen muistutti valasta. Sillä ei ollut Pohjolan luonnossa merkittäviä uhkia kun mukana olivat varusteet, keihäät ja kirveet sekä yhteisöllinen tapa käyttäytyä. Viestit näkyvät tarvittaessa kauas.
Muu luonto haistoi ihmisen jo peninkulmien päästä ja väistyi. Valaiden ja delfiinien tapaan ihminen oli sosiaalinen eläin, älykäs, viestitti paljon ja poikkesi muista maanisäkkäistä. Kädellisiä sukulaisia ei Pohjolassa ollut tropiikin tapaan. Jos olisi ollut, se olisi auttanut ymmärryksen synnyssä.
Syntyi kaukaisia siirtokuntia ja tutustuttiin outoihin kulttuureihin hyvinkin kaukana lähtöalueelta. Savolaiset Etelä-Savosta asuttivat Oulujoen suistoa mutta myös pohjoisen Ruotsin. Koti oli siellä mihin se pystytettiin. Pysyvän ja maata viljelevän sekä kiertävän elämän välinen raja oli kauan kuin veteen piirretty viiva. Pohjanmaalla ja lännessä elettiin toisin kuin idässä.
Harva asutus piti taudit kurissa ja väkiluku tuplautui useaan kertaan nopeammin kuin muualla Euroopassa joita rutot ja epidemiat vainosivat. Turku toki paloi mutta ei sekään yhtenään, kuten monet Euroopan tiheään asutut kaupungit, joissa tulipalot olivat jatkuvana riesana. Yhdyskuntarakennettaan pohtiessaan Suomi ei seuraillut idässä millään tavalla ruotsalaisten mallia. Miten olisi voinutkaan?
Ruotsin Lappi alkaa jo Vaasan korkeudelta ja raja kulki niiltä kohden mennen pitkin vedenjakoalueita aina Laatokalle saakka. Savosta matkanneet toivat omat mallinsa mukanaan. Ne levisivät myös Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Suomalaisen arkkitehdin suunnittelema Gateway Arch Mississippin rannoilla St Louisissa esittelee museossaan näitä Pohjolan tuomisia.
Modernin ajan nomadit
Osa meistä on Suomessa läpikulkumatkalla tänäänkin ja maan sisällä muuttaa joka vuosi yli miljoona ihmistä. Paikkaan sidottuja ihmisiä ja ammatteja, areaalisia elinkeinoja, on luonnonvarojen käytössä vähän. Pääosa ammateista on lokaalisia, jossa sijainti voi olla mikä tahansa. Palvelut vallitsevana elinkeinona tulivat kuvaan mukaan myöhään ja silloin Suomi oli jo kaukana siitä mallista, jota ruotsalaisuus oli edustanut kahdeksan vuosisadan aikana.
Suomi siirtyi liki keräilytaloudesta maatalouteen ja teollisuuden kautta palveluelinkeinoihin ja informaatioyhteiskuntaan parin sukupolven aikana. Tämä on muistettava myös silloin kun puhutaan kaupungistumisesta ja kaupunkilaistumisesta alkaen 1960-luvulta. Ei pidä sotkea sepitteellisiä tarinoita ja vuosisatoja toisiinsa kuten kirjassa joka esittelee da Vinci koodia.
Puheet ruotsalaistumisesta ja Suomesta osana Ruotsia ovat omalaatuisella tavalla koko historiamme vääristäviä Välskärin kertomusten tapaan. Satua sadun päälle. On pikemminkin pohdittava sitä, miten kaukana läntinen naapuri on Suomesta ja sen historiasta verrattuna niihin kansakuntiin, jotka asustavat Keski-Eurooppaa. Jopa suomalaiset ovat geneettisesti kuin kaksi eri kansakuntaa.
Kun rajoja piirrellään, karttaharjoitelmia tekevät yleensä sellaiset ihmiset, joille regionaalinen alue on maataloudesta tai metsätaloudesta tuttua tai ihmiset ovat syntyneet vaikkapa kaivoskaupungeissa, hiilipölyssä, ja ovat kalvakoita. Kannattavat samaa jalkapallojoukkuetta koko ikänsä. Maailma näyttää siltä kuin miltä lähiympäristö näyttäytyy yhteisöineen. Se ei ole totuus maailmasta ensinkään.
Sepitteelliset alueet ja sisäsyntyinen elämä
Näin syntyi käsite spatiaalisesta ja mentaalisesta alueesta erona kartalle piirrettävään regionaaliseen alueeseen. Alue syntyi geenien tuottamana ja sisäsyntyisesti mutta samalla myös myöhemmin rationaalisesti ja opittuna, sepitteellisinä aluehenkinä.
Kansallisuusaate ja sen tunnukset olivat näitä sepitteellisiä alueita siinä missä maakunnat ja kunnat. Ne opetettiin kouluissa, maakunnallisissa medioissa ja kirjallisuudessa, omilla symboleilla ja mukana oli usein kilpailua. Oma alue oli oltava jossakin parempi kuin muut sepitteelliset aluehenget. Aluehengillä pönkitettiin maan haurasta itsetuntoa. Kylien väliset tappelut olivat tätä vaihetta ja omat pesäpalloseurat, alueellinen identifioituminen sepitteelliseen yhteisöhenkeen.
Kansallisuusaate ja ruotsalaisuus olivat sama asia ja niin syntyi sepitteellinen tarina Suomesta osana Ruotsia. Ruotsista tuli kielenä virallinen pakkoruotsi kouluumme siinä missä koko outo ruotsalainen kulttuuri oli opiskeltava historiallisena sepitteenä. Suomalainen itsetunto pidettiin mahdollisimman alhaalla ja nöyryyttäen sitä juuri näillä itsenäistymisemme ajan ruotsalaisten sepitteellisillä kertomuksilla. Syntyi ruotsalaisen näköinen Suomi ja sen sepitteellinen historia ja ylväät pittoreskit maisemakuvat. Topelius maalaili heimoille stereotyypit ja niihin jopa uskottiin.
Nyt samaa sepitteellistä kertomusta viljellään Brysselistä ja aiemmin Neuvostoliitosta. Kyky ottaa vastaan sepitteellisiä ja mytologisia viestejämme on hyvin suomalainen ilmiö ja liittyy juuri heikkoon kansalliseen itsetuntoon ja kiusaamiseen, kartano- ja herrakulttuurin mukanaan tuomaan eliitin tapaan käyttää valtaa ja viedä kansan omaa sosiaalista ja kulttuurista itsetuntoa. Syntyi ammattikiusaajien ja masentajien eliitti. Kiusaamisesta tuli kansantauti.
Euroopassa kansakunnat ovat jälleen stereotyyppejä, joita johtaa omalaatuinen euron sidottu ydin sekä medioiden kuvaama salaperäinen strategia feodaaliajan tapaan eläen. On tapahtunut syvää taantumaa, jota viihteellinen media tukee topeliaaniseen tapan stereotyyppejä rakennelleen kansakuntien kohtaloista. Puhutaan pohjoisen valtiosta ja näiden samankaltaisesta liitosta mukana vaikkapa Suomi ja Hollanti. Media pelin rakentajana on tyypillinen kasvoton peluri päätoimittajansa takana.
Kolonialismista tuttu hajota ja hallitse kiusaamiskulttuuri
Tätä samaa menetelmää britit, ranskalaiset, espanjalaiset jne. käyttivät alusmaihinsa ja sitä kutsuttiin imperialismiksi, kolonialismiksi. Hajottaminen ja hallitseminen, kansallisen itsetunnon hävittäminen, sosiaalisten sekä kulttuuristen saavutusten mitätöinti, kuului tähän menetelmään, jolla alkuperäiskansat ja niiden kulttuurit hävitettiin, luotiin alkoholismia, masennusta ja kyvyttömyyttä vastata häpeän tunteeseen.
Tunteillaan käyvät ihmiset alkavat ajatella tunteillaan järjen käytön sijaan. Taantuma kääntyy frustraatioksi ja toivottomuudeksi. Tämän taudin suomalaiset tuntevat ja oivaltavat sen synnyn vähäisetkin hiljaiset signaalit. Nyt näitä signaaleja satelee ilmassa.
Häpeä muokataan masennuksen kautta päihdeongelmiin, uupumukseen, krooniseen ärtyisyyteen ja mielen vikaantumiseen. Näin syntyvät laajennetut itsemurhat, kouluampumiset, terrorismi, perhesurmat ja kiusattu kulttuuri alkaa taantua.
Mikään ei vaikuta ihmiseen ja kansakuntaan enemmän kuin häpäisy laumassa ja laajemmassa kuvassa maineen pilaaminen. Valta perustuu juuri tällä pelottelulla luotuun ja sen synnyttämään neuvotteluasemaan. Alsumaan kansalainen ei siedä tätä kokemusta ilman vastarintaa. Niin heikoilla Suomi ei ole.
Tähän perustuu EU ja sen imperialistinen luonne alusmaan elämää eläneessä Suomessa. Suomessa euro ja Eurooppa ovat tunteeseen vaikuttavia emotionaalisia ongelmiamme. Uutta eurooppalaista eliittiä ei siedetä aiemman ruotsalaisen ja venäläisen rinnalle. Eikä tulekaan sietää. Se kun veisi kansakunnan syvään taantumaan.
Media vallan käyttäjänä ei poikkea mitenkään poliittisesta vallankäytöstä ja häpäisemisestä. Se pyrkii jopa ottamaan kansalaismediat omaan käyttöönsä. Toki tähän pyrkii myös poliittinen vallankäyttäjä. Välineet ovat vain vanhoja, tuttuja.
Taantuma eläimeksi
Eläimeksi taantuva laumadynamiikka on alfojen tapa hoitaa pahansuopuuttaan ilkkumalla, nolaamalla, vähättelemällä ja kieltämällä kokonaan toisen olemassaolo katsomalla ohi. Suomalaisessa lukiossa Iisalmessa jopa rehtori käytti tätä menetelmää jakaen oppilaat neljään luokkaan, joista viimeisintä hän ei nähnyt lainkaan. Se jätti monelle syvän ja pysyvä haavan, arpeutumattoman.
Alistava kulttuuri pyrkii aina hakemaan rikoskumppaneita, yleisöä itselleen. Lopulta uhri kieltää itseltään luvan rakastua, kerjää lisää kuritusta, Suomessa kirjaimellisesti kysymällä, olenko minä nyt varmasti kolmen A:n kunnossa?
Kiusattu kansakunta ja sen joutuminen alusmaana väärän vallankäytön kohteeksi vaatii kiusaamisen nostamisen arvovaltaiselle agendalle. Tähän kuuluu EU ja euro sekä sen asema osana kiusaamiskulttuuria, häpäisemistä. Hallitus ja sitä myötäilevä media häpäisevät koko ajan oppositiota ja halveksivat omaa kansaansa. Periferiaan karkotukset, ostamiset ja myymiset, selän takana sopimiset ovat keinoja myydä valta-asemaa mitään alhaisuuden muotoa kaihtamatta.
Ruotsalainen kulttuuri käytti tätä häpäisyä koko ajan ja etenkin suomalaisten kohdalla myös eliittinä. Hyväksytyksi tuleminen vaati nöyrtymistä siinä missä tsaarin ajan Venäjällä ja EU:n sisällä sitä vaativat vähäisimmät vätyksetkin virkamiehinä Suomessa.
Ilmiö ei ole Suomessa uusi. Näin sepitteellinen kertomus toi mukanaan valtaa joka koski aikanaan Ruotsia, Neuvostoliittoa ja nyt Euroopan ydintä.
Sisäsyntyinen alue sen sijaan pysyi geeneissä ja piilossa, ikään kuin takaraivoon piilotettuna. Se tuli kyllä esille vaiheessa, jolloin tämä alue hukutettiin altaan alle, kuten vaikkapa Lokan ja Porttipahdan kohdalla Korvasen, Rieston, Madetkosken, Pillirannan ja Lokan kylissä. Se on viimeinen keino kun kaikki muut on jo käytetty. Sompion hukuttajille ei ole annettu anteeksi.
Alueeseen sidotut ja siitä irtautuneet
Enemmistö ihmisistä on vaeltajia, tai turisteja, flaneeraajia, oman aikamme kulkureita ja paimentolaisia, moderneja nomadeja, vaeltavaan elämään tottuneita ja varovat juurtumista rajojen ahdistamaan alueeseen. Taustalla on pelko joutua juuri alueen ja sepitteellisten henkien kautta häpäistäväksi.
Tutkimuksissa ihmisryhmät on jaettu usein kuuteen tai kahdeksaan pääryhmään. Alaryhmiä on paljon enemmän ja syntyy eräänlainen hierarkinen taksonomia.
Kun flaneeraaja tai nomadi törmää rajojen rakentelijaan, tämä alue jätetään mahdollisimman pian ja viedään oma yritys sekä osaamispääoma mukana.
Rajojaan rakentelevat, areaalisen elinkeinon kasvatit, jäävät siten köyhtyvän ja kuihtuvan maailmankuvansa vankina vararikkoa odottavan ja taantuvan yhdyskunnan vangiksi.
Sosiologiassa Durkheim käytti käsitettä Gemeinschaft kuvatessaan agraaria tai alkuteollista yhdessäolo-organisaatiota. Se oli agraarin ajan tuote ja myös esiteollisen ajan yhdyskunnan kuvausta osana sosiaalista roolijakoa työkulttuurissa. Sellaiseen törmää Suomessa vielä tänäänkin.
Häpäisy ja Gemeinschaft kulttuurin tuotteet tukevat nykyisin kaikkia kiusaamisen slummikulttuurin muotoja. Suurten metropolien vaikutusalueilla näitä syntyy aina. Oireet vievät kohti yhdyskuntarakenteen vararikkoa ja ne tulisi havaita jo pienistä ja hennoista, hiljaisista signaaleista ajoissa. Kansakunnan sisälle syntyvät slummit ovat erittäin vaarallisia.
Peluri johtajana – kyläpäällikkönä
Johtajia yhdessäolo-organisaatioon, slummiin, haettaessa turvaudutaan usein ns. pelurin elämää viettävään persoonallisuustyyppiin. Tällä ihmisryhmällä on kyky laskennalliseen pohdintaan mutta samalla myös tunne-elämältään moraalittomaan peliin. Puhutaan myös saneerausjohtajasta.
Pelaaja aloittaa jossain vaiheessa peliteoreettisen strategian. Hän toimii omilla säännöillään ja sulkee sellaiset ulos, jotka eivät hyväksy narsistisen pelurin moraalittomia sääntöjä. Peluri sulkee lohduttomasta pelistään ulkopuolelle sellaiset, jotka eivät suostu hänen sääntöihinsä. Tätä Suomessa tapaa tänään paljon myös puhtaana häpäisynä ja pitkälle vietynä eristämisenä lääkäreiden puuttumatta niihin lainkaan selvissäkin ja pitkään jatkuneissa tapauksissa.
Areaalisten elinkeinojen yhteyteen pelaajan maailmakuva sopii. Sen sijaan vapaasti elämänsä rakentavat lokaaliset ammatit eivät pelaaja arvosta, tai oikeammin he voivat valita itse työnantajansa, ja lokaalisissa ammateissa johtajan on oltava tunne-elämältään empaattinen, leander -tyyppinen johtaja. Kiusaaja managerina ja pelurina ei saa työlleen, siis kiusaamiselle, yleisöä. Ilman yleisöä ei synny verkostoja.
Ensimmäisenä ulos lähtevät Gemeinschaft -tyyppisestä ja pelurin ohjaamasta narsistisesta yhteisöstä nomadin elämään oppineet nopeaälyiset innovaattorit ja viimeisenä pelurin moraalitonta elämää joutuu sietämään arealaiseen elämään sidotut ihmiset rajoineen ja luonnonvaraelinkeinoineen. Maatiloilla tavattavat omituiset laiminlyönnit selittyvät yhteisön pahoinvoinnilla, kiusaamisella.
Näin rajoista tulee pelin väline ja ne ovat usein sisäkkäisiä himmeleitä. Ei niinkään takavuosien suurimman sosiologisen tyyppiryhmän, flaneeraajan, odottamia keskus- ja valitusalueita kehämäisine rakenteineen ja keskitettyine, hierarkisine hallintomalleineen.
Himmelit vastaan keskus ja vaikutusalueet – keskusta vastaan demarit
Suomessa edellistä mallia alkoivat suosia maalaisliito-keskusta agraarin yhteisön mallina ja jälkimmäistä teollisen yhdyskunnan sosiaalidemokraattiset päättäjät. Ilmiö ei liittynyt mitenkään sen enempää Ruotsiin kuin Venäjälle vaan johti hyvin suomalaiseen yhdyskuntarakenteiden suunnitteluun tai sen puuttumiseen, ajelehtimiseen.
Kompromississa haettiin usein kolmatta mallia ja samalla maaseudun ja kaupungin yhdyskuntarakenteet erkautuivat toisistaan niin maankäytöllisesti kuin ekologisesti järkevän taloudellisen ja sosiaalisen suunnittelun näkökulmasta. Kiusaamiseen kuuluivat maaseutua ja maalaisuutta halventaneet käsitteet, joita lähiöihin muuttaneet kaupunkilaiset käyttivät. Alipalkatut naiset puhuivat suuruuden ekonomiasta ja muistuttivat alfa -urosta jopa madaltamalla ääntään.
Kansainvälinen globaali toimintojen suunnittelu ja sijaintiehtojen tutkimus, GIS teknologia ja innovointi, ei tullut Suomeen lainkaan. Sitä ei tunnettu kuin hyvin kapean tiedemiespiirin sisällä, eikä sitä opetettu kouluissa lainkaan. GIS esiintyi Suomessa vain kännyköissä ja kulttuuri siellä syntyi Nokian ja suomalaisen innovaatiopolitiikan kautta, jonka valinta tehtiin jo 1970-luvulla eikä sitäkään ohjattu millään tavalla Ruotsista saati Venäjältä. Se oli suomalainen valinta.
Valintaa ja sen kulttuuria ja taloutta yksipuolistaneet ilmiöt ymmärrettiin ja sitä vastustaneet lyötiin siirtämällä heidät periferiaan, häpäisemällä. Näin siitä huolimatta, että kestävän kehityksen ensimmäiset signaalit olivat havaittavissa jo 1950-luvulla.
Suomalainen innovaatio ja Pelle Peloton
Suomalainen, tieteellistekninen innovointi poikkesi organisatorisesta, kulttuurisesta ja symbolisesta innovoinnista ja rajasi sen pelkästään tekniseen löydökseen ja sen sovellukseen.
Suomea pidettiin kulttuurisesti outona maana. Pelurin käyttö johtajana johti kiusaamiseen ja kiusaaminen kilpailevan luovan kulttuurin ahdistamiseen ulos työpaikoiltaan.
Tuloksena oli avaininnovaatioreiden katoaminen ja 1970-luvun arkkitehtuurissa se näkyi betonilaatikkoina, kun muualla maailmalla kaareilevat muodot alkoivat täyttää ympäristön Oscar Nimeyrin tapaan ympäristöä suunnitellen.
Brasilian pääkaupungin suunnittelu oli keskeisin tuon ajan tapahtumista jota Suomessa ei seurattu käytännössä lainkaan. Ei saanut seurata. Oli käytävä salaa.
Suomessa ei näytetty Ranskan kommunistisen puolueen päämajan suunnittelua Oscar Nimeyrin toimesta ja omat työväentalomme saivat toisen suunnan nekin. Suomi jatkoi sulkeutuneen maan politiikkaansa koko Kekkosen kauden. Konsensus kukoisti.
Pohjansodasta sisällissotaan ja kansanmurhaan
Koko sodan jälkeinen aika oli Suomessa poliittisten pelureiden ja sosiaalisesti ahdistavan, sulkeutuneen Suomen aikaa. Puhuttiin Kekkosslovakiasta. Tätäkään oppia suomalaiset eivät toki hankkineet Ruotsista vaan se oli osa suomalaista omaa ahdistusta ja sodan jäkeistä traumaa. Sen käsittelyä välteltiin, pelättiin.
Puhuttiin sankaritarinasta ja Väinö Linna kertoi sen myös sellaisena ja savolainen, iisalmelainen Edvin Laine käsitteli sitä elokuvassaan vuonna 1955 juuri sankaritarinana. Samoin Laine kuvasi myös Suomen sodan 1808-09 aikaisia tapahtumia ja sen taistelukohtauksia Iisalmessa, Koljonvirralla.
Hän romantisoi ne ja esitti ikään kuin suomalaiset olisivat olleet ruotsalaisen armeijan johdossa 1900-luvun koomisia hahmoja ja kieli oli sekin käsitteineen savolaisen kääntäjän työtä. Tyypillistä oli häpäistä maalaista, savolaista. Kääntäjänä toimi kirjailija Juhani Aho 1900-luvun alussa ja käännettävän oli Zacharis Topeliuksen ehkä tunnetuin historiallinen työ, Välskärin kertomukset.
Topelius tunnettiin oman aikansa poliitikkona, lehtimiehenä, kirjailijana, mutta etenkin lasten satusetänä. Hän käytti runsasta mielikuvitustaan mm. Välskärin kertomusten, Rautatien, Maamme kirjan ja lastujen kirjoittajana. Hänelle myönnettiin kunniatohtorin arvo mutta professorin arvosta hän kieltäytyi. Sen sijaan Aho odotti saavansa Nobelin kirjallisuuspalkinnon eikä se aivan katteeton odotus ollutkaan. Aho myötäili parhaansa mukaan oman aikansa vallankäyttäjää, kiusaajaa.
Sepitteellinen ja mytologinen historiallisena totuutena
Suomessa oli näin jo kauan vallinnut traditio, jossa sepitteellisistä tarinoista ja mytologiasta tehtiin omaan aikaansa sopivia uusia sepitteitä ja kansa piti niitä historiallisena totuutena.
Silloinkin kun jopa sanat ja käsitteet olivat väärästä historiallisesta ajasta hankittuja eikä niitä olisi tullut käyttää historiallisen kuvauksen esitykseen. Tyypillinen suomalainen sepite on Yhdysvalloista löytyvä Urho -patsas, joka kuvaa suomalaista pyhimystä “Pyhää Urhoa” karkottamassa heinäsirkkoja suomalaisten viinitarhureitten viljelmiltä.
Tarina on luonnollisesti keksitty ja sen keksijät olivat juopottelevia miehiä hakemassa mainetta maalleen ja etsimässä yhtä ylimääräistä vapaapäivää jatkamaan jo vakiintunutta irlantilaisten juhlapyhää. Tänään tätä juhlapyhää vietetäänkin Minnesotassa monin menoin useissa kaupungeissa ja Pyhän Urhon legendaan kuuluva veistos löytyy mm. Managhasta.
Legendan synnytti suomalainen Richard Matsson 1950-luvulla kilpailemaan irlantilaisten kanssa Pyhän Patricin päivänä. Suomalaiset ja irlantilaiset tunnetaan tavoista, joissa alkoholi ja juhliminen voi jatkua myös keksittyjen ja sepitteellisten tarinoiden tukemana. Irlannissa ja Suomessa alusmaan kulttuurit ja tapa häpäistä muistuttavat läheisesti kiusaamisessa toisiaan ja Pohjois-Irlannissa ilmiö johti katolisten ja protestanttien verisiin yhteenottoihin ja järjestäytyneeseen terroriin.
Totuus on tarua ihmeellisempi
Kun pohjoiset kalottialueet ovat olleet aina vilkasta läpikulkualuetta, maailma on muuttunut siellä geeneineen rajusti. Luonto on joutunut sopeutumaan vuoroin jääkausiin ja vuoroin napojen vaihtumiseen ja trooppiseen ilmastoon.
Soistamme löytyy turvetta, joka on trooppisen ilmaston tuotetta. Sen löytämiseen kairan ei tarvitse upota edes kovin syvälle turvesuota kartoitettaessa. Tiedemiehen totuus on kertomuksena aina paljon mutkikkaampi ja uskomattomampi kuin kirjailijoiden tai toimittajien sepitteelliset, ryyppyjuhlissa keksityt tarinat, Välskärin kertomukset ja Pyhän Urhon maineteot heinäsirkkojen karkottajana viinitarhoilta.
Me emme ole olleet ikiaikaisesti näillä nurkilla ja muutamme koko ajan muualle, viimeistään noin sadan vuoden kohdalla. Näin lyhyen elämänkaaren aikana emme ehdi imeä itseemme kovin monen kulttuurin tuotteita, ellei se ole jo valmiina geeneissämme. Ja se todellakin on tallennettuna geeneihimme. Ilman tätä koodistoa me emme ehtisi saada aikaan lyhyen elämänkaaren aikana juuri mitään merkittävää. Pääosa oppimanamme pitämästä on toki valmiina geeneissämme.
Liskot katosivat taivaalle
Eivät liskot toki sukupuuttoon kuolleet vaan nousivat siivilleen.
Linnuilla, jotka ovat syntyneet liskoista ja jotka kykenevät suunnistamaan maailman ääriin geeniensä opastamana, ei ole kouluopetusta ja kompassia. Tässä ihminen ei poikkea mitenkään lajikumppaneistaan luonnossa.
Me emme ole ruotsalaisia emmekä venäläisiä vaan pikemminkin nisäkkäitä, jotka ovat sopeutuneet pohjoiseen ympäristöön geeniensä avulla. Se näkyy silmiemme värissä ja korvien, huulten koossa, ihossa, ruumiimme ulokkeissa, sisäelimissä, metaboliassa, tavassamme lihoa ja käyttäytyä vuodenaikojen kierrossa. Sen sijaan masennus, alkoholi ja häpäisy ovat vallan käyttöön kuuluvaa kiusaamiskulttuuria. Ei toki geneettinen ilmiö. Suomi on oleellisesti pohjoisempi maa kuin Ruotsi.
Omaa kulttuuriamme ei pidä myöskään muuttaa sellaiseksi elämäksi, joka ei sovi geeneillemme. Ja vain siksi, että joku hupsu hallitus on muuttamassa samaan aikaan rajojamme ja työaikoja miten sattuu ja kysymättä asiantuntijoilta, ihmisiltä itseltään, sopiiko se heille. Lääkärille sopii kaikki joka tuo heille työtä ja vaurautta, sairaaloita.
Jos areaalisen, maahan sidotun elämän, on muututtava lokaaliseksi vain siksi, että muuten koettaan konkurssi, sitten konkurssi on koettava. Niin mahdotonta on muuttaa luonnonvaroihin ja maahan sidottuja elinkeinoja ja siihen geeninsä koulineita ihmisiä joksikin toiseksi, lokaaliseksi todellisuudeksi. Edes häpäisemällä, jollaista vallankäyttöä koko 1970-luku oli.
Miljoonien vuosien tarina
Areaalisista elinkeinosta päädymme aina kohti kiertäviä nomadielinkeinoja ja nisäkkäänä kohti omia juuriamme meressä. Niiden etsiminen Ruotsista on ajan haaskausta. Me löydämme ne aina kohdusta ja sielläkin vedestä. Koemme sikiökaudella kaikki lajinkehityksemme vaiheet, myös kiduskannet ja karvapeitteen.
Elinkeinoa ja juuriaan, vettä elinympäristönään, ei voi muuttaa lokaaliseksi muuten kuin virtuaalisella kartalla. Peluri poliitikkona ja suunnittelijana on hirvittävä virhe ja kansakunnan on korjattava moraalivajeesta syntyvät virheet heti ne havaitessaan.
Jokaisen demokraattisen valtion ainut todellinen voimavara on geeneihin rakennettu ja sukupolvelta toiselle siirtyvä kasautuva moraalipääoma. Sen ikä on vuosituhansissa, ei vuosisadoissa. Sen geneettinen oppi taas on vuosimiljoonien mittainen ja sitä me emme tunnista, vaan pidämme itsestäänselvyytenä ymmärtämättä, miksi.
Peluri voi muuttaa lakia
Tätä taustaamme Pohjolassa ei korvaa mikään laki. Peluri kun voi ne kiertää moraalittomana ja pyytää anteeksi rötöksiään ministerinä, virkamiehenä tai kirkonmiehenä, liikemiehenä. Kertoa olevansa tavallinen rötöstelijä eikä sittenkään parempi ihminen äärivasemmalla, kun oikealla on parempi ihminen puhuen vaikkapa meille vieraampaa ruotsia.
Kun kyse on kielestä, tunnekielestä, sen ymmärtäminen on mahdotonta etenkin jos pidämme omaa kieltämme jollakin tavalla vähempiarvoisena. Tällöin ongelma on emotionaalinen ja liittyy heikkoon itsetuntoon. Se ei korjaudu kiusaamalla muita mutta ei myöskään hyväksymällä häpäisyn, kiusaamisen.
Suomalainen ihminen on pääsääntöisesti kahden ääripään välillä, eikä ole ääri-ilmiö geeneiltään, päinvastoin. Tavallinen, keskiluokkainen ihminen, hakee onnensa pienistä asioista, eikä seikkaile vihreän naisen tapaan äärivasemmalla tai ruotsalaisen miehen tapaan äärioikealla, parempaa ihmistä näytellen ja kansalaismedioillemme nenänsä nyrpistellen ja rahvasta kauhistellen.
Oma tarinamme ruotsalaisina on sepiteellinen ja olemme sen jo oppineet. Se ei ole totta. Zacharias Topelius kirjoitti siitä kirjoja mutta jo ennen häntä kalevalaiset runonlaulajat lauloivat ne käyttämättä kirjoitusta tallentamiseen. Lönnrot taas kirjoitti niistä osan ylös ja sepitteli itse loput. Lönnrot oli lääkäri. Suomalainen luottaa lääkärin sepittämään loruun.
Me elämme geeniemme varassa. Näemme, tunnemme, puhumme ja ajattelemme geeneillämme. Olemme harvinaisen lähellä niitä geenejä, joita napa-alueella ja kalotissa tavataan. Matka tässä suunnassa, meridiaaneja, leveyspiirejä pitkin kulkien on paljon lähempänä meitä kuin edeten kohti Välimerta tai tropiikkia, meitä varmasti häpäiseviä kulttuureja, imperialismia.