Kun ihmisen identiteetti omaan alueeseen katoaa, syntyy kaksi hieman erilaista ihmisryhmää, kulkuri ja turisti. Niinpä Zygmunt Bauman, joka oli puolanjuutalaissyntyinen sosiologi, joka tunnetaan erityisesti holokaustin merkityksen tulkinnasta suhteessa moderniin sekä postmodernin konsumerismin tutkimuksesta, kuvasi nämä yhtenä ryhmänä mutta faktoriratkaisussa ja klusterianalyyseissä syntyi kavereistani Facebookissa kaksi ryhmää, jotka ovat kuvattuna myös väitöskirjassani. Siis jatkona aiemmin jo kuvaamilleni pelureille ja konfliktiteoreetikoillemme.
Seuraava teksti on yhdeltä tai kahdelta väitöskirjani sivulta. Sivuja on kaikkiaan 288 ja lähteitä 34 sivua, joista omiakin kirjoja tai artikkeleja neljä sivua. Edellisessä väitöskirjassa määrä oli pienempi. Luonnontieteissä väitellään eri tavalla kuin ihmistieteissä. Oikeastaan niitä ei pidä sotkea toisiinsa ”tieteinä” lainkaan. Niin erilaisia ne ovat kuin yö ja päivä omana aikanamme.
Olen siis aiemmin jo kuvannut Facebook kavereistani (5000) kahta ryhmää, pelureita ja konfliktiteoreetikkoja. En palaa heihin nyt enää. Heitä oli siis runsas puolet ja aika harva seuraa minua päivittäin, jos koskaan. Kunhan ovat satunnaisotannalla kavereiksi joutuneet liki vuosikymmenen aikana.
Se ei estä minua heitä seuraamasta erittäin tiiviisti tutkijana ja etenkin ryhmän ydintapauksia. Ryhmää edustava voi vältellä kertomasta itsestään paljoakaan mutta se ei ole tarpeenkaan. Hän on etenkin ryhmän ytimessä tietokoneen tiedossa ja vastaisi kaikkiin kysymyksiin täysin ennustetavalla tavalla. Nuorempana tutkijana se tuntui liki noituudelta. Ei nyt enää.
Lisäksi tietokone liittää meidät robotteina kaikkiin mahdollisiin meitä koskeviin tietoihin ja tiedostoihin täydentäen näin osaamistaan meistä. Facebook myy näitä tietoja eteenpäin ja ansaitsee miljardeja. Omalla kohdallani näin kävi myös potilastiedoilleni. Seurasin omalta koneeltani, ei mikä tahansa kone, koska näin tapahtui ja miten se tukkeutti kaikki mediayhteyteni. Tutkiessani miksi näin kävi, vajaan puolen tunnin aikana, minulle selvisi kuinka mukana oli robotteja yli sadasta valtiosta. Käyttävät siis samoja koneita ja ohjelmistoja, niiden toimittajia. Näin tekevät myös sairaalat ja yliopistot jne.
Olemme suomalaisina tässä ehkä noin pari vuosikymmentä jäljessä aikaamme. Ehkä enemmänkin. Siksi katsoin viisaaksi kirjoittaa siitä myös kirjani. Kustansin ne itse Saksassa. Myöhemmin niiden myynti lopetettiin kuin seinään. Tiedostot hävitettiin. Tai näin minulle ainakin kerrottiin.
Tein siitä rikosilmoituksen Forssassa, josta se siirtyi Hämeenlinnan kautta Tampereelle. Sitä ei tutkittu. Nyt koko maailma tutkii ja etenkin Yhdysvalloissa samaa rikollisuutta. Rikollinen toiminta digiajan medioissamme ja demokratiaamme halveksivat rikolliset on päästetty vapaasti irti eikä poliisilla ole minkään maailman alan osaamista.
Se keskittyy katupartiointiin, on kielitaidotonta ja pitää Helsingin tyhjänä kun Putin ja Trump vierailevat maassamme. Myös poliisin sisältä löytyy outoa rikollisuutta. Äärimmäisen vaikeat asiat jäävät kyberturvallisuudessa ja hybridimaailmassa vaille osaajaansa. Vai kuvitteleeko joku, että juuri valituista poliitikoistamme joku tästä jotain ymmärtääkin? Kuka ja missä puolueessamme? En minä tiedä.
Ja minun se pitäisi kai tietääkin kohta puoli vuosisataa yliopistoissamme opettaneena ja tutkineena aihetta sekä julkaisten maailmalla luettua kirjallisuuttakin. Sata kirjaa on melkoinen määrä kun mukana on tuhansia artikkelejakin ja useampi väitöskirjakin. Onko tämä nyt se todella OIKEA FOORUMI asiaa ihmetellä?
Mikä ero on kulkurilla ja turistilla tai miksi annan tällaiset nimet näille ryhmille? Jotenkinhan heitä on kuvattava lyhyesti luonnehtien.
Erona on lyhyesti kuvaten se, että kulkuri liikkuu jonkin voiman työntämänä, vaikkapa työttömyyden tai on pakolainen, turisti taas uskoo liikkuvansa tavoitteellisesti, hän uskoo hakevansa uusia kokemuksia, suuria elämyksiä mutta turvallisessa paketissa. Molemmat ovat kuitenkin sisäisesti juurettomia ihmisryhmiämme.
Ei ole oikein puoluettakaan, tienpäällä kesät, ympäristö avautuu säyseänä ja kesytettävänä. Haetaan kertakäyttö duunia tai kokemuksia. Kaverit vaihtuvat Facebookissa ja muistoja vältellään, ovat kasvottomia eivätkä itsestään paljoa kerro kavereilleen Facebookissa. Ovat opiskelleet elämän kovassa koulussa eli yrityksen ja erehdyksen kautta vanhentuen. Siinä ei tiedemaailman ihmeet paljoa ole avautuneet hybridimaailman robottien kanssa seurustellen ja deittaillen keksityillä nimillä ja ammateilla.
Noin runsas neljännes 5000:sta kaveristani kuuluu elämän kulkureihin tai turisteihin. Etenkin maaseutu on kadotettu osana juuria ja ”tuska” muistosta on piilossa ja jopa nykyinen ”koti” on tätä seikkailijan nykyistä ympäristöä, turvapakettia.
Jonathan Swarzin turistilla on kahdenlaista ikävää. Toinen syntyy nostalgiasta ja toinen kaipuusta kotiin. Suomessa he ovat suurten ikäluokkien lapsia. On mukana toki myös heidän vanhempiaankin. Etenkin omissa kavereissani. He ovat eksykissä paikattomuuden tuskansa kanssa ”perusvihreinä” ihmisinä ja osa kaipaa vanhaa puoluettaankin. Sitä äänestetään vanhasta muistista mutta hieman pettyneenä ja itsekin ihmetellen, miksi ihmeessä.
Lapset voivat etsiä mitä tahansa puoluetta ja populismi on tämän tuskan takana. Vanhemmilla kun ajan ja paikan käsitys on edelleen absoluuttinen ja paikattomuuden tuska kaupungissa asuen, lähiössä. Sen sijaan lapsilla, näillä keski-ikäisillä, sosiaalinen muisti on kadoksissa ja ”turisti” on ikään kuin eksyksissä ja ”ulkona” uudesta suhteellisen ajan ja paikan käsitteestä.
Hän on sokkona hänelle uudessa normiston, moraalin ja arvojen vieraassa maailmassa. Ihmisten turvattomuus ja identiteetin katoaminen on ilmiönä pysyvää elämää ja siten pysyvä ”turistimatka”, jossa koti on huonon identiteetin ”korvike”, jossain muualla kuin maaseudun lähtöalueella, kaukana 1960-luvulla.
Elämäntapa on markettien ”flaneeraajan” elämää ja turismi on sekin elämäntapa. Työ ja koti ei ole sama asia kuin vanhempien saati isovanhempien työ oli maaseudulla. Turha sitä on sellaisena maaseudulla tai pienissä seutukaupungeissamme heille markkinoida, markettien flaneerajille, kavereilleni, joita on vaikea saada lukemaan näin pitkää juttua edes heistä itsestään.
Flaneeraajan esittelen ryhmänä myöhemmin. Pelästyvät siitä ja tunnistavat siinä jotain liiankin tuttua. Forssalta ja Iisalmelta, miltä tahansa lähtöalueelta, vaaditaan kokemuksena yhä korkeampaa kynnystä. Tuotteesta ollaan kyllä valmiita maksamaan, mutta ei nyt sinne pesää tekemään.
Nykyinen ”koti” kun on paikka, joka on samaan aikaan sekä turvallinen että pelottava sitoja; todellisen ”unelman” hävittävä peikko. Tämän paradoksaalisen elämänsä turisti ja kulkuri on siirtänyt lapsiinsakin. Heillä taas faktat ja fiktiot eivät enää erotu toisistaan ja syntyy omituinen ahdistus, jota lääkärit hoitavat sekä poliitikot keräten ääniä ja uutta ”koulua” rakentaen. Lapset sinne haetaan hoitokodeista, sijaisvanhemmiltamme.
Jos seikkailu ei miellytä, turisti palaa aina kotimaahansa ja kesämökilleen, jossa elämän kokemusten ”turvapakettia” hoidetaan sisältä erakkona, siis kulkurina. Kulkurilla ja turistilla on selvä ero eikä heitä pidä sotkea tutkimuksessa tai kirjallisuudessa toisiinsa. Poliitikon on oltava tarkkana kummalle puheensa pulinat osoittaa populistina.
Toinen kun vain purkaa matkalaukkunsa ”kotona” ja on latautumassa uuteen ”seikkailuun”. Se sukupolvi, joka syntyi sotien aikana ja muutti 1960-luvulla, on eri juttu kuin 1990-luvun muuttajat. Tämän myöhemmän muuttajan elämä ja ikävä – toisin kuin vanhempiensa – on luonteeltaan koko ajan futuurissa ilman, että siltä menisi viehätys ja houkutus.
Se on muistettava, kun heille tarjotaan matkallaan seikkailua ja turvallista pakettia sekä huonon paikkaidentiteetin ”korviketta”. Koko ajan lisäten ärsykkeitä mutta sittenkin aina turvallisessa paketissa. Turisti kun kulkee marketissaan hakien samaan aikaan kotia, jota kohti hän kulkee kuin suojapaikkaa hakien ja peläten samaan aikaan ”vankiselliä”.
Syntyy paradoksaalinen konflikti, joka on siirtynyt lapsiin ja heidän fiktiiviseen elämään, josta siirtymä moraalittomaksi peluriksi on mahdottoman lyhyt. Suomessa nämä ryhmät ovat syntyneet suurten ikäluokkien taajamissa, lähiöissä syntyneistä lapsista, ensimmäisen polven kaupunkilaisista. Uusia turisteja tehdään koko ajan metropolipolitiikan nimellä ja houkutellen ja pakottaen maalta ja seutukaupungeistamme Helsinkiin.
Pohjoisessa Oulu oli tällainen puolen Suomen keskitysleiriksi kutsuttu paikka 1970-luvun puolella, jonne itsekin jouduin muuttamaan. Ihminen ei edes ymmärrä lapsena tai nuorena asuvansa keskitysleirissä ja siirtyvänsä sieltä takaisin pieneen seutukaupunkiin ja sen ahdistavaan kokemukseen, takaisin Iisalmeen tai Forssaan, jossa turistit kaipaavat pelureiden tuottamia kokemuksia.
Ne ovat edelleen niitä samoja, joita lapsena oppi pelkäämäänkin ja ahdistui. Niiden korjaamiseen vaaditaan ihmisryhmiä, joita esittelen kohta lisää. Siis kavereitani Facebookissa, joita en ole ikinä tavannut ja jotka eivät tunne minua lainkaan.
Ja mukana on myös robotteja ja pelkkiä huijareita, jotka tietokone heittää roskiin heti ensimmäisestä lauseesta kun sen näin ohjelmoin. Tietokoneen huijaajalta kun vaaditaan muutakin kuin pelurin moraalitonta maailmaa. Ihan vain tiedoksi pankeille ja vakuutusyhtiöille, koneitten käyttäjille asiakkaitaan huijaten ja joku autoaan kaupaten. Ei teille vastata silloin kun seulojana on tietokoneet. Kirjeet menevät suoraan roskiin. Mihin teitä tarvitaan? Robotteja jotka neuvottelevat kohta keskenään ja kaikki nyt eivät ala terroristien kanssa edes neuvotella. Näin moraaliton pelaaja turistin kanssa keskustellen sivullani on kuin konfliktiteoreetikon märkä päiväuni tai kulkurin painajainen.