En aio nyt puhua Alpo Rusista niin omituinen kuin hänen oikeustaistelunsa on ulkopuolisen kokemana ollutkin. Sen kääntyminen parhain päin edellytti hieman onnea ja hyviä ystäviä näkyvillä paikoilla. Passiivisempi ja flegmaattisempi ihminen olisi niin ikään hävinnyt tuon oikeuden tai päätynyt itsetuhoiseen loppuun ja alkoholisoitunut Rusin veljen tapaan.
En aio kirjoittaa myöskään maahamme tahtovista isoäideistä tai lapsista, joiden vanhemmat ovat riidoissa keskenään, tai kansainvälisestä politiikasta, jonka osapuolena ovat yksityiset henkilöt ja myös pienet lapset. Se että yksityiset ihmisen joutuvat pingispalloksi muiden peleissä, on joko huonoa onnea tai osa elämää. Jostakin syystä on ihmisiä, joilla on erityisen suuri taipumus joutua näihin tilanteisiin. Tuntemattomassa Sotilaassa vänrikki Koskela suositteli korpisotureille pienimmän vaivan periaatetta jatkosodan muuttuessa uuvuttavaksi vuosia kestäneeksi arkipäivän elämäksi juoksuhaudoissa.
Otsikkoa seuraten kiusaus olisi kirjoittaa yksityisen ihmisen ja yhteiskunnan välisistä yhteenotoista, jossa institutionaalinen valta vie monelta niin kodin kuin kasvuympäristönkin. Omakohtaisimmat kokemukseni liittyvät energian tuotantoon ja tekoaltaisiin, yhteisen edun vaatiessa pienen ihmisen ja yhteisön perääntymistä allasevakkoina teollistuvan hyvinvointiyhteiskunnan hakiessa energiaa Lapin koskista ja vanhan loheen rakentuneen kulttuurin kadotessa.
Roolivaihdos piristää
Joskus on viisasta hävitä sota ja pyrkiä voittamaan näissä taisteluissa itselleen rauha. Kansanviisaus, jossa väitetään kertarutinan olevan paremman vaihtoehdon kuin ainaisen vikinän, ei ole välttämättä loppuun saakka pohdittua. “Mieluummin kauhea loppu kuin loputon kauhu” on sekin sellaisen diplomatian tulosta, jossa ei ole oikein maratonjuoksijan viisautta.
Yksi hävitty erä ei tarkoita toki koko pelin häviämistä, eikä hävitty peli vielä merkitse koko kauden päättymistä kehnosti. Ja aina huonon kauden jälkeen voi petrata seuraavalle kaudelle, siirtyä pelaajavalmentajaksi tai urheilutoimittajaksi. Kovin harvoin tapaa ammattinsa eteen työtä tekevien urheilijoiden kyselevän toimittajalta tämän valmentautumisesta, päivän kunnosta ja syistä kehnosti tehtyyn selostajan työn valmisteluun. Tekikö toimittaja varmasti parhaansa ja oliko tulos häntä tyydyttävä, nykykunnon mukainen ja olisiko ehkä jatkossa odotettavissa jo jotain parempaakin. Nykyisen uusmedian aikaan voisi odottaa näiden roolien välillä myös vaihtuvan. Yliopistomaailmassa tutkijan ja tieteen tekijän uran väärin valinneet siirtyvät hallintoon ja alkavat ohjata sitä kautta vaikeana kokemaansa ahdistavaa maailmaa.
Kahdeksan kunnian miestä
Vuosituhannen vaihtuessa medioillamme ympäri maapallon syntyi oiva idea hakea vuosituhannen suuria kansallisia hahmojaan. Näin tietysti tehtiin myös Suomessa ja kolmen kirkkaaseen kärkeen, ohi kulttuurimme suurten hahmojen, nousivat poliitikoista ja presidenteistämme, sodan ja rauhan miehistä, odotetusti Mannerheim ja Kekkonen sekä loppuvaiheessa kiriä tehnyt Risto Ryti. Ryti ohitti lopulta Kekkosen ja olisi kilpailun jatkuessa ohittanut mahdollisesti myös Mannerheimin.
Kun henkilö nostetaan kansakunnan kaapin päälle Rytin tapaan, ja sen liki kansakunnan kirkkaimmaksi tähdeksi toisen maailmansodan lopun sotasyyllisyystuomioistuimen tekemien vääryyksien ja marttyyrin osansa seurauksena, on enemmän kuin omituista, että tällaisen henkilön kohdalla puhutaan kunnian palauttamisesta. Miten sellaisen henkilön kunnian voi palauttaa, jonka asema on kaikkia muita kunniakkaampi kansakunnan sosiaalisessa muistissa ja tajunnassa?
Eikö ole pikemminkin riski, että tällainen slaavilaismallinen rehabilitointi omana aikanamme nostaisi poliittisen kilpalaulannan häntä paljon vähäisempien omien poliitikkojemme kilpaillessa postyymisti tavasta kerätä irtopisteitä ja osa syyllistyisi myös vääristelyyn, typerään populismiin. Neuvostoliiton Suomessa aikanaan toteuttaman ja Andrei Zdanovin valvoman oikeudenkäynnin uudelleenlämmitys olisi lopulta vain vahingoksi niin Rytille kuin Rangelille, Linkomiehelle, Tannerille, Kivimäelle, Ramsaylle sekä Kukkoselle ja Reinikalle.
Jos ihminen on jo huipulla, matka sieltä jatkuu vain yhteen suuntaan, alaspäin. Ikääntymisen ikävin piirre on tämän asian myöntäminen.
Murhamysteeri ja Bodom järven -legenda
Hetki takaperin meillä käytiin aivan oikeaa murhaoikeudenkäyntiä ja syytettynä oli eläkkeellä oleva vanhus, joka vuosikymmeniä takaperin oli selvinnyt hengissä ainoana traagisesta joukkomurhasta, jossa hänen kohtalonaan oli maata murrosikäisenä poikana vaikeasti pahoinpideltynä, mutta henkensä säilyttäneenä, surmattujen ystäviensä päällä telttakankaalla tajuttomana. Oli hyvinkin loogista päätellä hänen olevan murhaajan.
Bodom järvi ja sen murhamysteeri, myöhemmin legenda, oli aikanaan suuri uutinen sodan jälkeisessä Suomessa. Se nostatti pintaan suuren ikäluokan murrosikäisten ja heidän perheittensä kaupungistuvan ja kaupunkilaistuvan Suomen yhteiset, kollektiiviseen traumaan yhdistetyt, muuttuvan maailman pelot, joista omana aikanamme tyypillisiä ovat koulusurmat tai Yhdysvalloissa käsite kaksoistorneista ja terrorismista. Kun sellaisessa pelon yhteiskunnassa aseita on paljon, niitä myös käytetään pelon lisääjinä, ei poistajina.
Sellaisessa yhteiskunnassa vallitsee omituinen logiikka ja matematiikka, epärationaalinen ajattelu. Kun vuonna 1950 syntynyt jää 65-vuotiaana eläkkeelle, siis vuonna 2015, vuotta aiemmin syntynyt jää vuotta aikaisemmin jne. Aivan riippumatta siitä, nostetaanko eläkeikää vuodella tai parilla. Eläkeiän nostaminen on keinotekoinen ja populistinen tapa välttää todellisen ongelman kohtaamista ja saada mainetta yhteiskunnallisena uudistajana.
Ainut keino välttää eläkkeen maksuja on siirtää eläkeikää niin kauas, että luonnollinen poistuma on vienyt vanhukset suoraan työelämästä hautaan, jolloin nuoret ovat samaan aikaan odottaneet vuoroaan työttöminä ja osa vieraantunut koko yhteiskunnasta. Tämän asian oivaltaminen ei vaadi korkeampaa matematiikkaa.
Bodom -mysteeristä tehtiin romaani, ehkä useampiakin, ja tietysti elokuva. Yhden romaaneista kirjoittanut lääkäri-kirjailija koki tehneensä virheen, tarkkanäköinen ja viisas ihminen kun oli, ja pyysi julkisesti anteeksi virhettään sekä kohdistaen sen syytetylle. Kansa äänesti medioissa uutisköyhänä kesänä aiheesta, ja pääosa oli valmis tuomitsemaan vanhuksen, nuhteettomasti koko aikuiselämänsä eläneen autonkuljettajan pohtimatta, mistä tuossa prosessissa oli kysymys, tai miksi ihmiset yleensä eristetään vuosiksi Sörnäisten kaltaisiin laitoksiin, jossa myös sotasyylliset istuivat omaa tuomiotaan. Historia on aina ollut sodan voittajien kertomaa historiaa.
Haudanavaajien aika
Kirjoitin blogiini vuonna 2006 ajasta, joka muistuttaa haudanavaajien aikaa. Kun suuri joukko ihmisiä vanhenee samaan aikaan, yhteisten kokemusten siirtäessä heidät eläkkeelle, syntyy omituisia oikeudenkäyntejä. Siinä haetaan samaan aikaan sekä hyvitystä että syntipukkeja, ja silloin diplomatia on tärkeämpää kuin aihetta ruotivat medioitten kirkuvat otsikot, gonzo -journalismi ja huomiotalouden opit, kenttäoikeus kolmannessa tai neljännessä sukupolvessa.
Suomessa Huhtiniemen joukkohaudat, 1800-luvun alkupuolen ortodoksinen sotilashautausmaa Lappeenrannassa, mahdollisesti kulkutautiin kuolleet venäläiset sotilaat ja heidän esiin kaivetut luunsa, nostivat pintaan juuri tällaisen ajallemme tyypillisen medioissa kiertäneen huhun, jossa alueella olisi toiminut laiton salainen kenttäoikeus jatkosodan loppuhetkinä.
Syntyi Bodom -järven legendaan ja salaliittoteorioihin rinnastettava ilmiö, joissa syväkurkut ja kirjailijat yhdistivät voimansa, fakta ja fiktio alkoivat hakea uutta kerronnallista legendaa ja nämä ainekset jäivät lopulta elämään omaa elämäänsä.
Huhtiniemen legendan synnyttäjinä olivat aikanaan mm. Veijo Meri, Paavo Haavikko ja Heikki Hietamies, jolloin syntyi uutta “historiaa”, josta tunnemme mm. oman kansallisen historiamme monet myyttiset ainekset ja etenkin 1800-luvun tapahtumat ennen kansallisen itsenäistymisemme virallista vaihetta 1900-luvun puolella. Näistä legendan rakentajista monet nousivat “kipsikuvina” kansallisen identiteetin näkyviksi osiksi, ja juuri sitä kautta tunnistamme heidät suurimiehinämme ja nimeämme myös sellaisina oman kansallisen kulttuurimme kärkihahmoiksi. Ilman tuota kerronnallista “lahjaa” heitä ei olisi olemassakaan. Tapa kertoa tarina teki heistä juuri historian merkkihenkilöitä ja sen paaluttajia vaikkapa Väinö Linnan tapaan.
Epärationaalinen ihminen
Aina heidän työnsä tai henkilönsä ei kestä kriittistä tutkimusta saati oman aikamme oikeuden käyntejä, kenttäoikeutta, jolloin on parempi jättää muuttamatta sellaista historiaa, jonka merkitys on omalle sosiaaliselle pääomallemme erityisen merkityksellistä, kuin hävittää se pohtimatta, millaisia vaikutuksia historian muuttamisella, fiktiivisenäkin, on oman aikamme todellisuuden rakenneosina.
Elämä ei ole vain rationaalinen, tieteessä kiinni oleva totuus, vaan myös fiktio, jossa yksi työvuosi lisää ennen eläkkeelle jäämistämme voi muuttaa suurten ikäluokkien tapaa jäädä eläkkeelle toisin kuin ikäkohortit heidän kohdallaan osoittavat. Tai lakosta, sen oikeutuksesta puhuminen, väärin arvioidusta toimintamallista, sen kohtuuttomista odotuksista, saattaa osa toteutua mentaalisena ja olla mielikuvaharjoitelmana voiman osoituksena hyödyllisempi kuin arvaammekaan.