Onnettomat onnen etsijät
Demokritoksen etiikan avainkäsitteitä olivat ilo, tyytyväisyys ja mielihyvä. Epikuros kehotti hankkimaan onnea välttämällä pelkoja ja harhoja, ympärillemme asetettuja esteitä. Maltillinen ja kohtuullinen elämä välttää nautintojen tiellä olevia harhoja. Epikuros jäi oppinsa vangiksi ja maine tahrautui mässäilevänä tai irstailevana onnen onkijana.
Epikuros ei ollut mässäilyn ystävä. Tämä harhakuva on syntynyt nähtävästi joko väärinkäsityksenä tai jumalia ja kuolemanjälkeistä elämää koskevista kirjoituksista. Atomiteoriat olivat aikanaan liian lennokkaita. Epikuroksen jumalat elivät omaa atomista elämäänsä vailla pienintä mielenkiintoa ihmisiin. Jumalten elämä muistutti buddhalaista ajattelua. Ehkä syy oli myös tapa hakea nautintoa välttämällä turhaa tuskaa. Mitä kristillisyys olisi ilman uhria ja tuskaa? Onni jalostuu tuskan kautta ja uhrata voi melkein mitä vaan. Me uhraamme toisillemme jopa aikaa. Uhrattu aika on jalostettua laatuaikaa. Narsistinen aika on omaa aikaamme ja sitä on rajallisesti. Se on käytettävä hedonistisiin harjoituksiin.
Suomalaisissa herätysliikkeissä ja etenkin Paavo Ruotsalaisen edustamassa körttiläisyydessä on runsaasti antiikin filosofiaa. Pietistiset liikkeet pyrittiin toki vaientamaan. Ne olivat uhka kansalliselle yhtenäisyydelle Ruotsista katsottuna. Itäinen maakunta oli hankala puskuri kohti Venäjää. Skandinavian ainoat uskonsa vuoksi maasta karkoitetut olivat Pohjanmaan talonpoikia.
Heidänkin seikkalunsa löytyy tänään netistä. Mukana on vajaan sadan joukossa myös omia sukulaisiani kaukaa kuuden sukupolven takaa. Tietysti kirkon miesten lapsia. Isak Philmannista piti tulla Suome ensimmäinen piispa. Isak oli Ruotsin kuninkaan edustaja ja yliopiston professori Helsingissä ja Turussa. Aiheet liittyivät tietysti pyhiin kieliin . Vaimona oli Ståhlberg.
Lapset olivat omaperäisen itsepäisiä uskossaan. Onnea seurasi onnettomuudet. Suurimmat kuitenkin Lustaristen kautta, jossa kirkoveneen kaatuminen Kalaveteen oli hukuttaa koko suvun. Isoisän isä jäi eloon 15 vuotiaana orpona poikasena. Talo meni tuon ajan käytännön mukaan naapurille.
Laatokalta lähteneet Luostariset kohatsivat Lapinlahdella Turusta tulleet pietistit. Tämän jälkeen onnea haettiin myös muualta kuin luottaen kirkon tuomaan lohtuun. Varmaan sekin oli osa onnea, mutta ei koko elämä. Idän ja lännen kohdatessa uskonto muuttui taas lähemmäs tiedettä ja taloutta. Onnea haettiin hajauttaen ja poimien sieniä useampan koriin, koulutus kuitenkin päällimäisenä ohjenuorana. Ja hyvin vahvan naisen ohjaamana.
Epikurosta mukaillen onnen taustalla on yksinkertainen, miltei askeettinen, ulkopuolisista ärsykkeistä mahdollisimman riippumaton elämä. Onni ei saanut olla muiden manipuloima tunne. Jopa rakkautta oli varottava muiden tekemänä. Epikuros kehitti hyveellistä luonnetta kiinnittäen huomiota itsekuriin. Miltei mikä tahansa negaatio oki kielletty, jopa kielteiset sanakäänteet. Savolainen puhe jättää tulkinnan kuulijalle. Negaatiot pyritään välttämään. Siitä seuraa kieli, joka on tuttua vaikkapa brittien käyttämänä.
Epikuroksen elämänihanne ei juurikaan poikkea Timo Airaksisen ”Onnellisuuden oppaasta” (2006). Airaksinen lainaa oivalluksissaan buddhalaisuutta. Tällöin erillinen ja yksinäinen minuus ovat harhakuvia ja kaikki on perimmiltään yhteydessä kaikkeen. Harmonia syntyy vasta kun ihminen oivaltaa olevansa osa kaikkea, maailmankaikkeutta. Tässä hän lähestyy Platonin ja Aristoteleen stoalaisia hyve-etiikan edustajia. Platonin raivo Epikurosta kohtaa saattoi johtua tämän kyvystä oivaltaa ensin luonnonfilosofiset lait. Mikään ei loukkaa omahyväistä ihmistä niin kuin lähellä oleva kilpailija. Antiikin filosofit hakivat lopulta viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Se oli inhimillinen erehdys.
Demokritoksen ja Epikuroksen (2006) suomennetut ”Riippumattomat nautinnot” ja Diogenesin ”Merkittävien filosofien elämät ja opit” sekä ”Epikuroksen mietelmät” ovat Airaksisen kirjan (Onnellisuuden opas) ohella sopivaa loppukesäistä luettavaa.
Jostakin syystä funktionalismi, pienet harmoniset nautinnot ja elämän ilot, kohtuullisuuden ystävien stoalaiset tarinat, kaaosteoreettiset pohdinnat ovat kesän hittejä. Niissä luontoa ja ympäristöä pilaava ja saastuttava ihminen saastuttaa samalla itseään, onnellisuus vaatii koko luomakunnan ymmärtämistä osana yksilön onnea, globaalin hyvinvoinnin edellytysten toteutusta. Tuskan kokeminen ja näkeminen missä tahansa päin maailmaa on poissa omasta onnesta. Kadotettu Libanon alkoi varjostaa Suomen onnea EU -puheenjohtajana.
Länsimainen filosofia on avautumassa antiikin kautta idän viisaudelle. Kirjoja on nyt mahdoton polttaa. Sähköinen kirja on hankala viestinä narsistiselle vallankäytölle, etiikalle ja arvojemme muokkaajille uutena riippumattomana instituutiona. Kirkovene ei nyt kaadu aallokossa. Näyttäisi siltä että enää kohtaaminen ei tapahdu yksin lännen ehdoilla. Jopa luovuudessa ja innovaatiotoiminnassa on oivalettu taloudellisen edun olevan yhteisen, ei nollasummapelin.
Innovaatio suosii kulttuurien synergiaa. Luovan prosessin vaatima sisäinen todellisuus on idässä meitä pidemmällä tai pikemminkin olemme sen kadottaneet. Alkuperäinen yhteinen koti löytyy toki Antiikin Kreikasta. Hiekasta kaivetaan yhä uusia kätkettyjä kirjoituksia. Sellaisia, jotka yhteinen sosiaalinen pääoma ja muistimme voi avata. Tai joita ei ole enää syytä salailla, se ei ole enää perusteltavissa tai mahdollista. Kadotettu Libanon löytyy jälleen.
Epikuroksen mukaan jopa rakkautta on vältettävä sen narsistisena ilmiönä. Se johtaa väistämättä ihmissuhdekriiseihin, terveyshaittoihin ja lopulta rahan menoon. Läntinen hedonistinen tapa hakea onnea seksistä, viinasta, huumeista, ruuasta, viihteestä ja tavaroiden tolkuttomasta kulutuksesta on Airaksisen viestinä samaa perua kuin antiikin ajattelu mutta nyt idästä tulleena. Libanon löytyy kun hallitusten strategiat ja missiot, turhanaikainen diplomatia korvautuu taloudella ja tiedepuistojen innovaatioita vaattivalla kasainvälisellä investointipolitiikalla. Rauha on yksitystettävä riskirahoituksella. SE on ainut vakaan onnen tae Palestiinassa.
Nautinnon haku pinnallisesti johtaa kierteeseen, joka on kuin elämä ja kuolema, vastinparien väistämätön seuraus. Nautintoa seuraa tuska, juomista krapula. Tanskalaisen Kirkegaardin opit ovat palaamassa. Halu ei täyty koskaan vaan johtaa outoon intohimoon, jossa rikas on yhä ahneempi omalle kyltymättömälle narsistiselle tavalleen täyttää tyhjää elämäänsä. Siinä ahneus ja tyhmyys ovat samaa asiaa. Kuoleman synnistä tulee intohimo, oli se mitä tahansa ja kohtuuttomasti nautittuna. Aineellisen elintason epätasainen jakautuminen lisää vain globaalia ja samalla omaa yksilön tuskaamme. Emme osaa yhdistää asioita hajonneessa palapelissämme. Sotapeli väsyttää myös Lähi-Idän kriisissä. Vastuuntuntoiset poliitikot ja siviliväestö toivoo vain rauhaa. Yhdysvaltain toiminnasta ei ole enää ihanteellisia näkemyksiä. Hizbollah uhraa viattomia epämääräisten tavoitteiden takia. Kukaan ei enää usko korulauseisiin. Romantiikan aika on ohi. Kirkkovene on hukkunut.
Suomi tehköön selvityksen. Tahto on olemassa ja ulkopuolinen apu sen saavuttamiseksi.
Platon vihasi hedonismista ja atomiopeista tunnettuja aikalaisiaan. Demokritoksen opit oli poltettava. Epikuros opetti naisille ja orjille. Vastustajat levittivät tietoa kevytmielisestä elämästä ja kristillinen etiikkaa leimasi filosofian nautiskelijoiden synniksi. Kun oleellinen osa palapelin paloista puuttui, syntyi hedonistinen, narsistinen kulttuuri. Lähi-Itä on ollut sen ylläpitämä pirun piironki, Hefaistoksen kirous ja Pandoran ruukku, ristiriitaisuuksien kudelma ja Yhdysvaltain tapa veljeillä sellaisten diktatuurimaiden kuin Egyptin ja Saudi-Arabian kanssa.
Platon onnistui hävittämään kilpailijoittensa opit siinä missä kristillinen kirkko ja sen alkuseurakunta aikanaan Juudaan evankeliumin ja myös muita opinkappaleita. Niiden kadottaminen näyttäisi liittyvän valtapeliin, jossa kyseessä ei ollut vain gnostilaisista liikkeistä. Keskeinen rooli oli alkuseurakunnan naisella ja naisen asemalla. Juudaksen evankeliumissa hänen kohtalonsa ei ollut kavaltajan vaan päinvastoin. Hän oli läheisin uskottu opetuslapsista ja toteutti vain kohtaloaan. Oidipus teki samoin omassa kohtalossaan, jonka hän tunsi kuten Juudas omansa. Se oli hänelle ennustettu. Freud käytti näitä hyväkseen tallentaessaan oppinsa kansakunnan muistiin. Äidit tekevät näin lapsilleen lukiessaan ja toistaessaan kertomuksia, satuja, rukouksia, kuvia jne., joiden he toivovat kantavan läpi koko elämän. Rukous on näistä varmasti kulttuureja eniten yhdistävä ja niissä on eniten samoja elementtejä. Missään ei rukoilla niin paljon kuin Lähi-Idässä. Ase kädessä rukoilu ei tuo onnea.
Opaskirjat onneen ovat luovuuden ja ihmisen henkisten voimavarojen ymmärtämistä, kulttuurisen integrointia ja vanhan, kadotetun oman kulttuurimme muistin uudelleenkirjoittamista. On kiintoisaa kuinka historia ei ole aina vain voittajan historiaa vaan myöhemmin myös hävinneen osapuolen, jonka kirjat on poltettu ja totuus esitetty vain sen yhdestä ikkunasta katsottuna. Entäpä jos sen kadotetun ikkunan avaisi nyt Suomi?
2.8.06
Matti Luostarinen