Linnassa juhlivat ystävät ja poliittiset tukijat, otsikoi Helsingin Sanomat presidenttiparimme itsenäisyyspäivän juhlahumua. Niin toki on ollut aina ja myös edellisen presidenttimme aikana. Suomalaisten työt ja teot välittyivät jälleen kerran iltapuvuista ja niistä julkimoista, joiden tehtävänä on kertoa mitä mennyt vuosi oli etenkin urheilussa. Vaatimaton ja vailla arkkitehti Oscar Niemeyerin muistoa.
Teatraalinen elämä
Virallinen juhla välittyy tavalla, jossa on jotain 1970-luvun alun tunnelmaa. Toki sotaelokuva oli nyt siirretty hieman myöhemmäksi, mutta niin se oli toki 1970-luvullakin. Keski-ikäiset näyttelijät kuvaamassa suomalaisten sotia ovat kuin populistista pulinaa ja väliin mahtuu ohjaajalle tyypillistä fiktiivistä historiankirjoitusta, jossa mukana on jo Iisalmen Koljonvirralta kuvattujen kohtausten omituisuuksia Suomen sodan ajalta, jossa Döbeln ratsasti aukkoja katsellen. Silloin vielä kaikki puhuivat moitteetonta Suomea teatraalisessa tapahtumassa.
Leif Wager ja Veikko Sinisalo edustivat kahta ääripäätä, jossa toisella oli hyvä sydän jonka luoti saattoikin lävistää, mutta samalla huono alusmaan kansalaisen pää, odotetusti ja leimallisesti suomalainen. Tuntemattomassa heimokuvaukset ovat nekin 1970-luvun hengen tuotetta ja Väinö Linnan tapaan niitä topeliaanisesti ruokkien.
Ohjaaja Edvin Laine tunsi tuon ajan suomalaiset ja välitti teatraalisen korpisoturin vaikutelman, josta tuli pysyvä fiktio sodista joissa kaatui 18-20 -vuotiaita poikia, ei keski-ikäisiä naurusnaamaisia näyttelijöitä. Vasta Hollywood -tuotanto Vietnamin sodasta alkoi välittä sodan sellaisena kuin se olisi tullut ymmärtää myös Suomessa.
Alivaltiosihteerin virallinen totuus
Valtion virallinen totuus on Pekka Himasen “Sinisen kirjan” sisältö, kirjoittaa Jukka Relander ja on siinä oikeassa. Siinä on samaa sokeutta kuin Edvin Laineen sotakuvissa. Manuel Castellsin läheinen ystävä jatkaa samaa propagandaa jossa 1990-luvun klassikoista tulee myös 2020-luvun klassikkoja, vaikka ne eivät sinne mitenkään sopisikaan muuna kuin historiankirjoituksena. “The Information Age: Economy, Society and Culture” olivat lainattuja teoksia myös itselläni 1990-luvun aikana, mutta eivät nyt enää. Ja kritiikkiä ne ansaitsivat jo 1990-luvun aikanakin.
Castellsille Suomi edusti yhtä kolmesta tietoyhteiskunnan perusmallista. Kaksi muuta olivat Singapore ja Kalifornia. Suomessa vain kaikki oli kohdallaan, korkean osaamisen rinnalla sosiaaliturva ja demokraattiset vapaudet. Kaliforniassa sosiaaliturva ontui, Singaporessa demokratia.
Nyt Suomessa kriisissä ovat niin poliittiset instituutiomme, korporaatiot, kykymme ylläpitää siedettävää sosiaaliturvaa tietoyhteiskunnan tukipylväinä. Luova osaaminen Oscar Niemeyerin vapautena yliopistojen sekä tutkimuslaitosten toimesta sekä niiden rinnalla toimiva Nokian tuotekehityksen veturi ovat kadonneet nekin. Ne korvasi sokea ahneus ja näköalattomuus, oman toimintaympäristön ymmärtämättömyys ja ylimielisyys.
Informationalismin puppusanat
“Suomen tietoyhteiskuntamalli” Castellsin ja Himasen hengentyönä ei noussut koskaan maailman suurten luettujen kirjojen joukkoon yliopistoissa muualla kuin Suomessa. Syntyi sotaromaanin ja sen elokuvan tapainen teatraalinen tulkintavirhe jota korporatiivinen valtio alkoi pönkittää.
Kun sitä jatketaan vuosikymmenet, Nokia katosi taivaanrannan taa ja tarvittiin Himankaa ja sinistä kirjaa. Filosofi alkoi kirjoittaa valtiotieteilijänä yhteiskunnan niistä muutoksista, jotka olivat hänelle vieraita. Se oli kuin virallinen totuus sodistamme, jota Väinö Linna aikanaan muutteli pois sodan johdon tulkinnoista lähemmäs rintamaelämää ja sai Helsingin Sanomien murhaavan kritiikin osakseen.
Näköalattomuus syntyy kun “informationalismi” nostetaan muiden “ismien” rinnalle sosialismin, kapitalismin, liberalismin ja industrialismin jatkeena. Samalla mediayhteiskunnan ja hybriditalouden monet muodot ja vallankumous esitellään ikään kuin vain teollisen tuotannon rinnalle syntyneinä tieto- ja palvelutaloutena.
Nokiaa katsellaan ylhäältä tai sivuraiteelta ja kuljetaan sen mukana suohon. Vallankumousta ei huomata lainkaan ja eletään ikään kuin sodasta sivuun jäänyt Jaroslav Hasekin kunnon sotamies Josef Sveik. Toistellaan vanhoja omistajamantroja, lääkkeitä tautiin joka on jo vienyt potilaan Kreikassa letkuista saattohoitoon ja on osa Suomen omaa kuoliotamme. Olemme ulkona kartalta Himasen tapaan.
Näköalaton visio
Kun pohdinnan näköalattomuus on kenen tahansa havaitsema tai visio perustuu valtiovarainministeriön antamiin korporaation kouristuksista kertoviin lukuihin, ilmiö johon Nokia ajautui ei näytä kiinnostavan kirjoittajaa lainkaan sen enempää kuin koko euroalueen kriisi.
Ainut anti on pohtia miten kansantalouden tuottoa voisi hoitaa siirtämällä paloja peiton toisesta päästä toiseen. Muodikas ekologinen tuotanto toki vilahtaa mukana. Kestävyysvajeen analysointi onkin myös Relanderin tulkinta kirjan varsinaisena pihvinä.
Mutta miten ympäristöystävällinen talous liittyy siihen valtavaan sosiaalisen median talouden ja strategian muutokseen, jonka olemme kokeneet 1990-luvun ja Nokian nousun ja tuhon jälkeen? Miten kadoksissa on liki kaksi vuosikymmentä ja se ennakointi, jonka tämä aika olisi meiltä ja Pohjolalta vaatinut? Kun “älypuhelimeen” ei kukaan puhu, eikö sen käsitteen edes nimenä voisi jo muuttaa?
Missä sosiaalisen median talous ja strategia?
McBisness perustuu tuotemerkeille, verotulojen välttelylle ja rojaltitulojen ohjaamiselle Sveitsiin, kirjoittaa toimittaja Jyrki Hämäläinen (HS 7.12). Ilmiö muistuttaa hieman tietotekniikka-alaa, mutta siinä ei ole mukana robotteja. Ne on korvattu toimitilojen vuokratuloilla. Tässä taloudessa on varottava, ettei Pohjola jää ikään kuin gorillat sodan jalkoihin Ruandan sademetsissä.
Sellainen malli, jossa gorillat pelastetaan humanitaarisista syistä ja ympäristöön vedoten, ei ole enää maailmaa kiinnostava kauppatavara. Suomi tällaisena kauppatavarana on ilmiönä uusi ja muistuttaa sotien aikana odottamaamme apua ja sääliä muun maailman antamana. Ei sellaista tullut silloin eikä 1990-luvun lamassamme. Miksi Kreikasta ja markkinatalouden riskeistä tehtiin Ruandan gorilloja?
Oscar Niemeyerin perintö
Olin 1990-luvulla useaan otteeseen Brasiliassa kutsuttuna luennoijana. Niin myös Brasilian valtion täyttäessä tasavuosia ja myös Meksikon investointipankin vuosijuhlassa. Helsingistä minulle tuli tutuksi vain Vantaan lentokenttä. Brasiliassa tutuksi tuli nimi Oscar Niemeyer, silloin yli 90-vuotias virkeä vanhus sekä maan kymmenet Agropolis-strategiaa käyttäneet uuden mediayhteiskunnan hybridit.
Niemeyer tunnetaan Brasilian uuden pääkaupungin julkisten rakennusten arkkitehtina. Hänen töitään on toki ympäri maailmaa ja eniten Rion naapurikaupungissa Niteroissa jossa niitä kutsutaan Niemeyerin tieksi. Komein on nenäliinalle muutamassa hetkessä luonnosteltu taidemuseo. Niiden muodot syntyivät brasilialaisen luonnon ja naisvartaloiden sensuaalisista kerroksista, kertoi Oscar esitellessään erikoista lyyrisyyttä ja vapautta esittelevää kotiaan, Casa das Canoasia. Siellä on todella uusia muotoja, kaunista ilmaisuvoimaa ja yllättävää arkkitehtuuria.
Oscar Niemeyer pakeni maastaan sen oikeistodiktatuurin ajaksi Pariisiin ja palasi takaisin Brasilian demokratisoiduttua. Hän toimi hetken jopa maan kommunistisen puolueen johtajana ja Fidel Castro piti häntä ainoana kommunistina itsensä lisäksi.
Toimittaja Vesa Siren ei unohda kertoa kuinka Helsingin Sanomat tapasi Niemeyeriä aivan äskettäin ja että hän oli luomisvoimainen aina viimeisiin kuukausiin saakka kuoltuaan nyt 105 -vuotiaana vanhuksena munuaisvaivoihinsa.
Suomen eläkeikää olisi ehkä vielä pohdittava ja liitettävä se samalla työpaikoillamme uuteen luovuuteen, lyyrisyyteen ja sellaiseen vapauteen, jossa Niemeyerin tie on myös konkreettinen ja näkyvä esimerkki ilmaisuvoiman iättömyydestä. Siinä iättömyyttä haetaan vain ehdolla, jossa se koskee meistä jokaista, ei vain Oscaria.