Kirjoitin vuonna 2016 useita esseitä liittyen kerronalliseen oman aikamme median viihteeseen sekä vihamielisiin purkauksiimme. Niistä toki varoiteltiin ja pandemia johti kokonaan uudenlaiseen arvioon omasta ja globaalin maailman tilasta. Palaan yhteen luetuimmista kirjoituksistani nyt uudelleen:
On 16 May, 2016
Kiinassa käydään läpi mennyttä maailmaa ja Maon aikaa kriittisesti. SE on ollut julmaa aikaa. Suomessa suurin pelon aihe on nuori karhu. Koko maa herätetään hälytyksin karhujahtiin. Miksi ei varoiteta kapakasta poistuvista ja ratin taakse hilautuvista juopoista? Yleinen hälytys soisi ja piippaisi koko ajan ja koko touhun lapsellisuus tulisi ymmärretyksi. Meillä on todellisia uhkia ja sitten kuvitteellisia ja lapsenmielisille tarkoitettuja narratiivisia kertomuksia.
Narratiivinen on käsite, jota nyt opetetaan suomalaisille medioissamme. Olisi tullut opettaa kansakoulussa. Media kun on tulvillaan narratiivista kerrontaa ja siis pääsääntöisesti täyttä puppua, politiikassa populismia. Eniten sitä on politiikan, kulttuurin ja urheilun sivuilla. Vähiten nekrologeissa ja kuolinilmoituksissa.
Aikamme tärkein ilmiö
Narratiivinen kertomus on aikamme ilmiö ja uusi käsite monelle. Itse olen käynyt tätä narratiivista kerrontaa läpi tutkijana. Seurannut erilaisia narratiivisia kertomuksia ihmisiä, tuhnsittain, haastetelleen yli neljän vuosikymmenen ajan. Yleensä ne ovat samansuuntaisia samoilla seuduilla mutta aina löytyy poikkeus ja poikkeuksen poikkeus. Ja ne kiinnostavat, residuaalit, virhepoikkeamat yleisestä narratiivisesta kielestä. Niiden takaa kun löytyy aina sellaista, jota salataan, pelätään, mediat kavahtavat, puolueet vaikenevat ja usein se johtaa uuteen sosiaaliseen innovaatioon tai enteilee onnettomuutta, keskiaikana ruttoa ja sotia.
Sen teurastukseen kun on käytetty luvattomia keinoja, rikoksia ja niiden peittelyä. Petosta petoksen päälle. Jos organisaatio on hierarkinen, tai yhteisön yhdessäolo-organisaatio, yhden polun tavoittaminen auttaa löytämään koko rakenteen, koko röröstelevän kulttuurin trauman. Terroristit varovat tätä ja toimivat toisistaan usein tietämättä. Maon Kiinassa toimittiin näin. Lopulta terroristit ovat toistensa kimpussa. Nykyisin välinein tätä prosessia voi nopeuttaa. Elämme globalisaatiossa joka on uskomattoman haavoittuva.
Narratiivinen tutkimus
Narratiivisessa tutkimuksessa ihmisten toiminnan ja ilmiöiden merkitykset nähdään rakentuvan erilaisissa kertomuksissa, joiden tutkiminen on siksi tärkeää.
Wikipediassa on esitetty narratiivisen tutkimuksen kehä. Tosin ei täydellisenä.
Narratiivi tarkoittaa kertomusta. Narratiivisessa tutkimusstrategiassa ollaan kiinnostuneita siitä, millaisia kertomuksia tutkimuskohteesta kerrotaan tai millaisena kertomuksena tutkimuskohde on olemassa kulttuurissa tai yhteiskunnassa. Strategian perustana on kielen ja kielenkäytön näkeminen ensisijaisena merkitysten tuottamisessa. Se on siis lähellä hermeneutiikka filosofiana.
On muitakin kuin puhuttu kieli ja tämä on nykyisin tärkeää tutkimukselle. Se etenee nyt hurjalla vauhdilla ja muuttaa narratiivista tarinaa sisältä käsin. Näin uusi sukupolvi ei ole aina vanhan narratiivisen tarinankerronnan vankina. Ikäihmiset eivät enää tiedä mistä nuoriso puhuu tai miltä maailma näyttää.
Narratologia viittaa hyvin laajaan ja monialaiseen tutkimukseen ja tieteeseen. Se on nyt erityisen pinnalla kiitos sosiaalien median, hybridiyhteiskunnan sekä kyberrakenteiden käyttämän vallan. Siirtymä mediavallasta ja sen hybridistä seuraavaan vaiheeseen on kuin pandemian odottelua tekemättä kuitenkaan sen hoitoon mitään erityistä.
Kaikki alkaa kertomuksesta
Narratiivi (lat. narrare) tarkoittaa kertomusta. Narratiivi voi olla suullinen tai kirjallinen, mutta laajassa mielessä narratiiveina voidaan pitää myös mainoksia ja elokuvia, koko mediayhteiskunnan tuotteista syntyvää yhteiskuntaa. Narratiivilla on alku, keskikohta ja loppu. Hyvä narratiivi on juonellisesti eheä, olkoonkin, että se voi olla myös hyvin polveileva ja tulkinnallisesti koko ajan monikerroksisempi. Kirjassani “Arctic Babylon 2011” on yhdistetty kolmen eri kirjani narratiivit yhdeksi ja samalla neljänneksi tarinaksi. Boccaccio teki näin sadalle tarinalle Decameronessa ruton raivotessa Euroopassa. Syntyi ensimmäinen novellikokoelmamme pikkuriettaita tarinoita.
Keskeistä narratiiville on se, että tapahtumat järjestyvät ajallisesti peräkkäin, vaikka tapahtumien järjestyksen ei tarvitse olla kronologinen. Narratiivin kertojan tulee ottaa lukija huomioon ja kertomus on kerrottava siten, että se muodostaa selkeän kokonaisuuden lukijan mielessä. Hyvä narratiivi on ymmärrettävä, mutta samalla myös eri tavalla lukukokemuksensa hakevia samaan aikaan palveleva. Omana aikanamme ongelmia on enemmän kuin koskaan aikaisemmin tällaisen yhteisen narration rakentamisessa.
Jo pelkästään oppimiemme sanojen määrissä on valtavia eroja. Populisti poliitikona käyttää muutamia avainsanoja, lyhyitä lauseita ja toistaa niitä yhtenään. Toki näin tekee myös moni menestyvä viihdekirjailija ja liki jokainen toimittaja. Ihminen ei tahdo päästä irti narratiivisesta rakenteestaan. Se on kiinni oppimisgeeneissämme ja ne sulkeutuvat varhain lapsena. Koneäly otti meidät kiinni juuri tästä taipumuksestamme ja samalla heikkoudestamme.
Vuorelman neljä kategoriaa
Johanna Vuorelma on jäsentänyt kirjoituksessaan narratiivisen neljään kategoriaan. Niitä voisi olla enemmänkin ja paremmin ymmärretäviä käyttäen narratiivista psykologiaa tukena. Lisäksi nämä kategoriat ovat nykyisin sisäkkäisiä ja monelle jopa oma narratiivinen kudelma vaikeasti hahmotettava. Siis hybridi, joka on kokijalleen liian vaikea ymmärrettävä ilman tukea ilmiön jäsentelyssä.
Elämme liian monen kategorian hybridissä ja meitä pommitetaan tarkoituksella sekoittaen narratiivisen minämme omaelämänkerralinen kansalliseen ja globaaliin sekä virtuaaliseen narratiiviin. Trollit sotkevat näitä siinä missä sosiaalisen median, minkä tahansa median, monet vallakäyttäjät. Näin meillä ei ole enää omaa kertomusta, vaan muiden tekemä, ja olemme ikään kuin aivopestyjä sekä vailla omaa identiteettiämme. Trollit tekevät tätä myyräntyötä siinä missä mainostoimistotkin. Näin tosipaikan tullen, ruton iskiessä, olemme avuttomia ja etsimme johtajaa.
Ensimmäisenä ovat omaelämäkerralliset narratiivit. Tämä lähestymistapa painottaa ”oman äänen” tärkeyttä. Ääni voi kuulua joko tutkimuskohteelle tai tutkijalle – tai molemmille. Erityisesti vähemmistöille ja niille ryhmille, joiden ääni ei ole perinteisesti kuulunut valtavirtaisessa tutkimuksessa, halutaan antaa ääni. Suomessa ja Euroopassa tämä ääni on kokonaan muuta kuin Kiinassa tai Yhdysvalloissa. Kaupungeissa toinen kuin maaseudulla jne. Pandemian iskiessä emme tiedä kuka pelaa ja kenen pussiin.
Narratiivin kertoja voi olla lapsisotilas, afroamerikkalainen aktivisti tai köyhä maanviljelijä. Myös he ovat kansainvälisten suhteiden toimijoita siinä missä valtiot ja kansainväliset järjestötkin, ilmastomuutoksesta tiedottaa nuori tyttö Ruotsista. Näin puurot ja vellit menevät sekaisin ja oma identiteetti syntyy kokonaan muualla kuin korviemme välissä takavuosien niukassa mediaympäriostössä eläneenä ja Urho Kekkosen aikoja muistellen.
Catharine MacKinnon on kritisoinut lähestymistapaa siitä, että se tavoitteensa vastaisesti entisestään marginalisoi niitä ryhmiä, joiden narratiiveja kerätään moniäänisyyden nimissä. Väitteessä on vinha perä ja se on osa ikävää segregaatiota samalla.
MacKinnonin mukaan vallitsevien toimijoiden tarinoita ei kutsuta narratiiveiksi. Niistä on tullut sosiaalista todellisuutta. Afrikkalaisella maanviljelijällä on narratiivi omasta elämästään ja washingtonilaisen ajatushautomon johtajalla puolestaan todellisuutta edustava näkemys Yhdysvaltojen tulevaisuudesta. Näin inklusiivinen lähestymistapa johtaakin vallitsevan valta-aseman vahvistumiseen.
Ilmiö on luonnollinen mutta harvoin sitä ajatellaan oman maan, maakunnan, kunnan tai kylän kohdalla syntyvänä narraationa ja lähiyhteisön identiteettinä. Maailma on vain se miltä se lähiympäristössä lapsena näyttää ja oppimisgeenimme sulkevat sisäänsä. Se on naiivia mutta niin me vain tahdomme menetellä vielä vuonna 2016. Miten sellainen mahtaisi toimia suuren pandemian hetkellä?
Toinen omaelämäkerrallisen narratiivinen traditio liittyy tutkijan oman äänen löytämiseen. Tässä traditiossa lähtökohtana on, että perinteisesti kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on pyritty hiljentämään tutkijan oma ääni, mikä on ongelmallista sekin.
Tutkijan kokemukset ja tausta vaikuttavat kuitenkin olennaisella tavalla tutkimuksen syntyyn ja sisältöön. Omaelämänkerrallinen kirjoittaminen – heittäytyminen aiheeseen koko persoonalla – voi avata aihetta aivan uudella tavalla. Ilmiö on tuttu jo Kreikan filosofien ajalta ja sitä lähestyttiin silloin varoen liioittelemasta omaa ääntä ohi koulukuntaisen narraation. Yliopistot ovat täynnä koulukuntaista ajattelua ja sen tuottamaa valmista narratiivista kertomustamme. Löydämme aina samat luut uudelleen, joita olemme itse kampusalueellemme piilottaneet.
Tieteissä on toki aktiivisesti pyritty ottamaan etäisyyttä omaan tutkimukseen. Kirjoitetaan siitä, mitä tämä tutkimus osoittaa, eikä siitä, mitä minä tutkijana osoitan. Omaelämäkerrallinen lähestymistapa narratiiveihin pyrkii eroon tästä. Käytännössä tämä on kuitenkin pääsääntöisesti itsepetosta ja harhaa.
Todellisuus on narratiivia ja se on hyvä myöntää ja käyttää yhtenä tutkimusmetodina ja hakien samalla poikkitieteistä koulutusta. Se että tutkija tietää yhä enemmän yhä vähemmästä ja toimittaja yhä vähemmän yhä enemmästä, on vaarallinen yhdistelmä silloin, kun kaipaamme oikeaa tietoa ja monitieteisenä sitä meille tuottaen.
Narratiivin myöntävä elämä
Toinen lähestymistapa narratiiveihin lähtee siitä, että hahmotamme todellisuutta narratiivien kautta. Ihmismieli tekee kaoottista todellisuutta ymmärrettäväksi kertomalla siitä tarinoita, jotka rakentuvat juoneen sopivista tapahtumista. Pääsääntöisesti lähtöhetki ja tapahtuma voi olla kaoottisessa maailmasa liki mikä tahansa. Se on kuin aivastuksesta leviävä virus.
Tämä on tuttua vaikkapa oikeudessa, jossa tapaus on rajattava alkaneeksi jostakin ja johtaneen johonkin rajattuun narraatioon. Kirjassani Arctic Babylon eroava pariskunta käynnistää tapaamisensa sairaalassa kompastumiseen käpyyn, käpytikkaan ja Adidas merkkisiin lenkkitossuihin. Ilman niitä tapahtumasarja ei olisi ollut mahdollista, eikä olisi avioliittoa, lapsia joiden huoltajuudesta riidellä. Kaaosteoria ei tarkoita kaoottista maailmaa vaan tutkijan työympäristöä, jonka hän myös hallitsee.
Olennaisinta on, että narratiivit eivät ole tietoista strategisointia tai oman äänen tuomista esiin vaan tapamme elää. Yksilöiden ja yhteisöjen identiteetit rakentuvat narratiivien varaan. Tämä on syytä oivaltaa etenkin nyt kun narratiiveja syntyy virtuaalisen todellisuuden varaan ja niitä manipuloidaan tarkoituksella.
Niinpä esimerkkinä vaikkapa kansainvälisten suhteiden tutkijan tehtävänä on tällöin osoittaa, millaisten diskursiivisten rakenteiden varassa valtioidentiteetit ja suurvaltaoletukset roikkuvat, ja kuinka niitä horjutetaan. Hybridiyhteiskunnan kyberturvallisuus on vain osa oman aikamme uusia ilmiöitä.
Kysymys ei ole siitä, miksi valtioilla on narratiiveja, vaan siitä, miten ne toimivat ja minkälaisia vaikutuksia niillä on kansainvälisessä järjestelmässä. Narratiivit aloittavat sotia, mutta ne luovat myös toimivat puitteet kansainväliselle yhteistyölle. Niitä ei kuitenkaan pidä sotkea omaan identiteettiin ja antaa yksilön kasvoja silloinkaan, kun kun hän on Barack Obama tai Putin, Mao Kiinassa tai oman aikamme johtajat.
Siksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen tulisi ottaa narratiivit tosissaan ja varautuen kriiseihin, jotka ovat hetkessä syntyviä, pandemian luontoisia sekä alkavat muistuttaen kaaosteorian todellisuutta.
Narratiivi on strategiaa, jossa maailman politiikka kietoutuu yksilön elämään ja saa sieltä viisuvoittonsa tai Nobelilla palkitun romaanin.
Valtaa tukeva narratiivi
Narratiivinen käänne kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa viittaa myös siihen, että poliittiset toimijat tietoisesti luovat valta-asemaansa tai päämääriä edistäviä narratiiveja. Tutkijat puhuvat mobilisoivista narratiiveista tai tapahtumien poliittisesta manipuloinnista ja strategisesta kehystämisestä.
Poliitikot ovat tällöin niin sanottuja narratiiviyrittäjiä (narrative entrepreneurs), joiden tarkoituksena on kääntää julkinen keskustelu ajamansa uudistuksen taakse. Tutkijan tehtävänä on osoittaa, millä tavalla esimerkiksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa luodaan uhkakuvia tai minkälaisia narratiiveja löytyy Euroopan unionin ulkosuhteissa. Näin tutkija rajaa itsensä narratiivisen maailman ulkopuoliseksi hahmoksi ja tekee virheen muuttuessaan jumalhahmoksi. Sama pätee politiikkoon, joka ei ymmärrä olevansa osa kertomusta populistisena hahmona, usein myös koomisena ja sellaiseksi narriksi myös tarkoituksella pukeutuenkin.
Poliittiset toimijat ovat yhä taitavampia narratiiviyrittäjiä, joten strategisesti suunniteltujen narratiivien tekeminen näkyväksi on todellinen vastavoima hegemoniselle valtapolitiikalle, kirjoittaa Johanna Vuorelma ja liioittelee poliitikon roolia oman aikamme yhteiskunnassa. Narraation merkitys oman identiteettimme synnyssä on niin valtava, ettemme tahdo ymmärtää sen merkitystä demokraattisen yhteiskuntakoneiston ja korporaatioiden synnyssä. Rajaamme sen sielläkin oman ymmärryksemme ja siis narraation tasolle.
Jos edellinen lähestymistapa lähtee siitä, että emme voi elää ilman narratiiveja, tässä lähestymistavassa olemme niiden uhreja.
Näin narratiivi on myös metodi, mutta samalla myös erittäin petollinen, ellei hyväksy omaa identiteettiään ja narraatiota sen synnyssä. Moni hyväksyy ja on ongelman ratkaisijan sijaan osa ongelmaa.
Geneettinen koodisto taustalla
Neljäs tapa hahmottaa narratiivi, Johanna Vuorelman tapaan ja etenkin kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa, on käsitellä sitä tutkimusmetodina. Pääpaino on tällä kertaa narratiivin rakenteissa paremminkin kuin käyttövoimassa.
Tutkijat ovat kiinnostuneita siitä, mikä narratiivi lopulta on. Jos narratiivi on sama asia kuin tarina tai diskurssi, miksi edes käyttää koko termiä?
Narratiivi on toisin sanoen tulkintaväline, joka koostuu tietyistä rakenteista. Narratiivilla on tietyt kriteerit. Yksinkertaisimmillaan narratiivista puhutaan silloin, kun tekstistä on löydettävissä alku, keskiosa ja loppu, toteaa Vuorelma ja oikaisee oleellisen, eli kielen osana hermeneuttista elämäämme. Kielen synty on vain kovin lyhyt kausi geneettistä taustaamme. Tutkija, joka ei tätä oivalla ja käytä metodeissaaan, on varnmasti harhapoluilla hänkin.
Narratiivinen tutkimus ja kerronta medioissamme on tapahtumien juonellistamista, ketjuttamista tai arvottamista. Narratiivi antaa työkalun tekstin rakenteiden avaamiseen ja analysoimiseen, mutta myös sisällön elämällemme. Hyvä kirja jää eloon ja oikein hyvä pitää meitä elossa. Kehnot kirjat unohtuvat hetkessä. Toki sama pätee elokuvaan tai musiikkiin.
Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kentän hahmottaminen eri käänteiden kautta parhaimmillaan selkeyttää vaikeasti hallittavaa artikkeleiden ja akateemisten puheenvuorojen sekamelskaa, kirjoittaa Vuorelma ja on oikeassa lähestyen samalla mediatutkimuksen muodikkaita käsitteitämme.
Se on myös tapa luoda tai vahvistaa alan hallitsevia rakenteita ja toimijoita esittämällä joidenkin tutkijoiden ja julkaisujen artikkelit käänteentekevinä. Käänteet sattuvat tapahtumaan aina samoissa julkaisuissa. Tämäkin pitää paikkansa ja liittyy pikemminkin geneettiseen koodistoomme kuin sosiaaliseen pääomaan tai muistiin, normistoon tai moraaliin. Moraalin kohdalla aika on edelleenkin suurin laillistajamme ja yhä harvempi meistä antaa johdatella itseään hyveen harhapoluille, Oscar Wildea lainaten.
Voikin sanoa, että narratiivinen käänne on jo itsessään narratiivi tai oikeammin se on sisään kirjattu koodisto ja geneettinen silta. Ymmärrämme ja hyväksymme sen etologiassa mutta ihmisen kohdalla alamme tutkia ikään kuin geeneistään poikkeavaa nisäkästä hakien. Sellainen on mahdotonta. Jos olet epävarma tekosi hyvyydestä tai huonoudesta, jätä se tekemättä. Juuri tämä Zarathustran neuvo tekee meistä usein saamattomia nahjuksia.
Narratiivisen kerronnan voi nähdä osana laajempaa tarinaa kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kentästä. Se on myös yksi tulkintamalli kaoottisesta akateemisesta todellisuudesta. Tämän lisäksi termiä voi käyttää strategisesti oman tutkimuksen kehystämiseen tieteenalan keskiöön. Olettaen, että keskiössä majailee saman narraation sisäistäneistä kollegoja, ja myös perimä on kunnossa. Omantunnon pisto opettaa meitä pistämään siinä maailmassa, jossa idealisti kulkee varpaillaan ja materialisti kynsillään. Jos me rakennamme itsellemme nyt tietoisesti maailmaa, joka muistuttaa helvettiä, se on narratiivinen kokemuksemme ja pikemminkin mielentila kuin Eino Leinon kuvaama ihminen, jossa kukaan ei ole paha, toinen on vain heikompi toista.
Lopuksi 29.3. 2020
Kesäajan alkaessa muista oleellinen. Kun me nyt varsin luultavasti mobilisoidumme ”sotaan” koronaa vastaa, pitää muistaa, että tauti on meissä sisällä. Se on näkymätön. Vihollisena mahdoton. Sijaistoiminnasta ei saisi tulla päätarkoitus. Resurssit pitää suunnata viisaasti sairaaloihin, testaamiseen, ruokahuoltoon sekä pandemian jälkeisessä maailmassa pärjäämiseen.
Nyt otetaan mittaa myös maailman onnellisimman kansakunnan yhteisestä sosiaalisesta pääomastamme ja kyvystä kantaa yhteisvastuuta. Johtajuutta haetaan ja sitä on löydyttävä myös meistä itsestämme. Kello kohti juhannusta ja kesäaikaa. Hyvää yötä.