Kirjoitin kirjan, jonka otsikkona on ”Pandemiasta taantumaan – luovan tuhon vuosi 2020. Taantuma vei meidät aikoihin, joita televisiomme vahvistaa esitellen viihdettä vuosien takaa. Uutta kun ei voi tuottaa. Puuttuvat katsojat, pelkkä päällenauraminen ja pahvikuvat eivät kuitenkaan tahdo riittä. Kaivataan elävää yleisöä, eikä sekään riitä, että vanhojen kertauksessa ainoat naurajat ovat sen esiintyjiksi palkatut kirjailijat. Vanhat leffat ovat nekin vain taantumaa syventäviä, eikä kukaaan jaksa yksin asunnossaan vanheten niitä yhtenään kelata. Tätä tautia vastaan haetaan nyt vasta rokotetta, jota kukaan ei ole vielä keksinyt. Kuulun juuri näihin luovan taantuman edustajiin ja kuljen nyt sen eturintamassa. Kokemusta kun on josta riittää myös jaettavaa.
Vastaava taantuma koettiin 2010 -luvulla ja sitä jatkettiin pitkitettynä kiusaamisenamme aina vuosikymmenen loppuun saakka. Kirjoitin siitä blogeissani ja ilmiö alkoi sen jälkeen helpottaa. Tosin blogien rinnalla vaadittiin myös kaksikin kirjaa ja niille valikoitu lukijajoukko. Rokotusjärjestys on nyt vain toinen kuin vuosikymmen sitten. Ikä ja alueellisuus, rokotepassi, ovat vain osa tätä uutta yhteiskunnallista ilmiötämme.
Oma työpaikkani Hämeessä, Maatalouden tutkimuskeskuksessa (MTT), oli muuttunut painajaiseksi ja kirjailija Arto Paasilinna oli auttanut minua, tekemällä aiheesta aiemmin myös hauskan kirjankin. Se kertoi miehestä, sisäministeriön salaisesta poliisista, joka lähetettiin ottamaan selvää, mitä ihmettä tapahtui suuressa luomutilan elämässä, jonne katosi ihmisiä kuin maan nielemänä.
Toki mainio poliisi katosi lopulta itsekin sen syviin vesiin ja luolastoihin, jonne sijoitettiin kansakunnan vaikempia hoidettavia, heitä samalla oikaisten kohti parempaa elämää. Samaan aikaan samalle kustantajalle ja kustannustoimittajalle juttujaan remeltänyt kirjailija puolestaan ohjasi itsensä syytettyjen penkkille hänkin ja häpäistiin kirjallisista varkauksista.
Muistelmia kirjoittaessani sivuutin ikävät asiat ja viittasin kintaalla tai ohitin tekstillä, joka löytyi toki aiemmista kirjoistani ja artikkeleista, tuhansista esseistäni ja blogeistani. Oulussa ja Haukiputaalla vielä asuessani Veikko Vennao luki niitä ja kertoi minun käyttävän peitettyjä sanakäänteitä. Niitä lukivat kovin harvat Hämeessä ja Bulevardissa julkaisten ne tulivat muutamalle tutuiksi. Nyt ne vaikuttavat hyvinkin tuoreilta taantuman vaihtuessa luovuuteen, uuteen uljaseen aikaan, jossa sankareita ei tehdäkään vanhan mallin mukaan, vaan kokonaan uudella tavalla, sankaruutta vältellen ja näin parempaa elämää myös muille luovan työn innovaattoreille hakien.
Oheinen kirjoitus on ajalta, jolloin jahtasimme olemattomia rikollisia ja vältyimme näin hakemasta oikeita ja todellisia rötöstelijöitämme. Se on hyvin perinteinen slaavilainen malli ja tuolloin se palveli taantumana sekä oman moraalimme tarkkailuna eläen vanhoja rötöksiä aina vain uudelleen ja toistaen samat virheetkin kuin aiemmat sukupolvet. Tarttumatta kuitenkaan enää aseisiin tai kirkkoveneitten hukuttamiseen.
lauantai 27. maaliskuuta 2010
Omituisia oikeustaisteluja
En aio nyt puhua Alpo Rusista niin omituinen kuin hänen oikeustaistelunsa on ulkopuolisen kokemana ollutkin. Sen kääntyminen parhain päin edellytti hieman onnea ja hyviä ystäviä näkyvillä paikoilla. Passiivisempi ja flegmaattisempi ihminen olisi niin ikään hävinnyt tuon oikeuden tai päätynyt itsetuhoiseen loppuun ja alkoholisoitunut Rusin veljen tapaan.
En aio kirjoittaa myöskään maahamme tahtovista isoäideistä tai lapsista, joiden vanhemmat ovat riidoissa keskenään, tai kansainvälisestä politiikasta, jonka osapuolena ovat yksityiset henkilöt ja myös pienet lapset. Se että yksityiset ihmisen joutuvat pingispalloksi muiden peleissä, on joko huonoa onnea tai osa elämää. Se tuo mieleen Oulun yliopiston ja sen Maantieteen laitoksen 1980-luvulta. Terveisinä sinne ja koettakaa aikuistua.
Jostakin syystä on ihmisiä, joilla on erityisen suuri taipumus joutua näihin tilanteisiin. Tuntemattomassa Sotilaassa vänrikki Koskela suositteli korpisotureille pienimmän vaivan periaatetta jatkosodan muuttuessa uuvuttavaksi, vuosia kestäneeksi arkipäivän elämäksi juoksuhaudoissa.
Otsikkoa seuraten kiusaus olisi kirjoittaa yksityisen ihmisen ja yhteiskunnan välisistä yhteenotoista, jossa institutionaalinen valta vie monelta niin kodin kuin kasvuympäristönkin. Omakohtaisimmat kokemukseni liittyvät energian tuotantoon ja tekoaltaisiin, yhteisen edun vaatiessa pienen ihmisen ja yhteisön perääntymistä allasevakkoina teollistuvan hyvinvointiyhteiskunnan hakiessa energiaa Lapin koskista ja vanhan loheen rakentuneen kulttuurin kadotessa.
Sen tutkiminen ja rikosten oikaisu oli moraalinen kysymys kohdallani, kun Pohjolan Voiman perustajana mainittiin Enso Gutzeitin johtoa, Ilmari Luostarista. Hänellä ei ollut osaa eikä arpaa tuohon rötöstelyyn. Usein minulta kysytäänkin, missä hän oli sotiemme aikana ja etenkin vaiheessa, jolloin saksalaisilla oli taipumusta väheksyä juutalaisia.
Hänen perheensähän oli juuri Venäjän juutalainen, nimekäskin vielä vaimon kautta. Mitä hän tiesi sellaista, josta minulla oli vain aavistus. Se aavistus kun perustuu sukuni juuriin, veronmaksajiin luostarilaitokselle ja hänen, Ilmarin kasvattajien sosiaaliselle pääomalle. Kaikkea ei pidä kertoa, kun käytettävissä on sanat, onomatopoeettiset ja salatut sanakäänteet.
Roolivaihdos piristää
Joskus on viisasta hävitä sota ja pyrkiä voittamaan näissä taisteluissa itselleen rauha. Kansanviisaus, jossa väitetään kertarutinan olevan paremman vaihtoehdon kuin ainaisen vikinän, ei ole välttämättä loppuun saakka pohdittua. “Mieluummin kauhea loppu kuin loputon kauhu” on sekin sellaisen diplomatian tulosta, jossa ei ole oikein maratonjuoksijan viisautta.
Yksi hävitty erä ei tarkoita toki koko pelin häviämistä, eikä hävitty peli vielä merkitse koko kauden päättymistä kehnosti. Ja aina huonon kauden jälkeen voi petrata seuraavalle kaudelle, siirtyä pelaajavalmentajaksi tai urheilutoimittajaksi. Kovin harvoin tapaa ammattinsa eteen työtä tekevien urheilijoiden kyselevän toimittajalta tämän valmentautumisesta, päivän kunnosta ja syistä kehnosti tehtyyn selostajan työn valmisteluun.
Tekikö toimittaja varmasti parhaansa ja oliko tulos häntä tyydyttävä, nykykunnon mukainen ja olisiko ehkä jatkossa odotettavissa jo jotain parempaakin. Nykyisen uusmedian aikaan voisi odottaa näiden roolien välillä myös vaihtuvan. Yliopistomaailmassa tutkijan ja tieteen tekijän uran väärin valinneet siirtyvät hallintoon, ja alkavat ohjata sitä kautta vaikeana kokemaansa ahdistavaa maailmaa. Se miten siinä opettajana ja tutkijana olet onnistunut, on se konkreettinen, joka nyt näkyy ympärilläsi.
Kahdeksan kunnian miestä
Vuosituhannen vaihtuessa medioillamme ympäri maapallon syntyi oiva idea hakea vuosituhannen suuria kansallisia hahmojaan. Näin tietysti tehtiin myös Suomessa ja kolmen kirkkaaseen kärkeen, ohi kulttuurimme suurten hahmojen, nousivat poliitikoista ja presidenteistämme, sodan ja rauhan miehistä, odotetusti Mannerheim ja Kekkonen sekä loppuvaiheessa kiriä tehnyt Risto Ryti. Ryti ohitti lopulta Kekkosen ja olisi kilpailun jatkuessa ohittanut mahdollisesti myös Mannerheimin. Olisi voittanutkin, jos olisimme tienneet koko historiamme kätketyt totuudetkin.
Kun henkilö nostetaan kansakunnan kaapin päälle Rytin tapaan, ja sen liki kansakunnan kirkkaimmaksi tähdeksi toisen maailmansodan lopun sotasyyllisyystuomioistuimen tekemien vääryyksien ja marttyyrin osansa seurauksena, on enemmän kuin omituista, että tällaisen henkilön kohdalla puhutaan kunnian palauttamisesta. Miten sellaisen henkilön kunnian voi palauttaa, jonka asema on kaikkia muita kunniakkaampi kansakunnan sosiaalisessa muistissa ja tajunnassa?
Eikö ole pikemminkin riski, että tällainen slaavilaismallinen rehabilitointi omana aikanamme nostaisi poliittisen kilpalaulannan häntä paljon vähäisempien omien poliitikkojemme kilpaillessa postyymisti tavasta kerätä irtopisteitä, ja osa syyllistyisi myös vääristelyyn, typerään populismiin. Neuvostoliiton Suomessa aikanaan toteuttaman ja Andrei Zdanovin valvoman oikeudenkäynnin uudelleenlämmitys olisi lopulta vain vahingoksi niin Rytille kuin Rangelille, Linkomiehelle, Tannerille, Kivimäelle, Ramsaylle sekä Kukkoselle ja Reinikalle.
Jos ihminen on jo huipulla, matka sieltä jatkuu vain yhteen suuntaan, alaspäin. Ikääntymisen ikävin piirre on tämän asian myöntäminen.
Murhamysteeri ja Bodom järven -legenda
Hetki takaperin meillä käytiin aivan oikeaa murhaoikeudenkäyntiä ja syytettynä oli eläkkeellä oleva vanhus, joka vuosikymmeniä takaperin oli selvinnyt hengissä ainoana traagisesta joukkomurhasta, jossa hänen kohtalonaan oli maata murrosikäisenä poikana vaikeasti pahoinpideltynä, mutta henkensä säilyttäneenä, surmattujen ystäviensä päällä telttakankaalla tajuttomana. Oli hyvinkin loogista päätellä hänen olevan murhaajan.
Hiven samaa oikeudenkäyntiä käytiin lapsena kotikylässäni, jossa sittemmin vaimoni oli mukana, tuolloin vain muutaman vuoden ikäisenä. Hänen vanhemman sisarensa murhasta Helsingissä kun tuli pysyvä sekä kylän että vaimoni suvun ikuinen trauma kirjoineen ja elokuvineen. On ihmisiä, jotka haluavat menestystä ja huomiota juuri näiden traumaattisten veritöiden kautta. Se on moraalitonta peliä.
Bodom järvi ja sen murhamysteeri, myöhemmin legenda, oli aikanaan suuri uutinen sodan jälkeisessä Suomessa. Samoin Pikko Ryhäsen murha. Ne nostattivat pintaan suuren ikäluokan murrosikäisten ja heidän perheittensä kaupungistuvan ja kaupunkilaistuvan Suomen yhteiset, kollektiiviseen traumaan yhdistetyt, muuttuvan maailman pelot, joista omana aikanamme tyypillisiä ovat koulusurmat tai Yhdysvalloissa käsite kaksoistorneista ja terrorismista. Kun sellaisessa pelon yhteiskunnassa aseita on paljon, niitä myös käytetään pelon lisääjinä, ei poistajina. Vain rutto ja virukset kykenevät samaan, jos aika on mediayhteiskunna hybridi, globaali kaaos.
Sellaisessa yhteiskunnassa vallitsee omituinen logiikka ja matematiikka, epärationaalinen ajattelu. Kun vuonna 1950 syntynyt jää 65-vuotiaana eläkkeelle, siis vuonna 2015, vuotta aiemmin syntynyt jää vuotta aikaisemmin jne. Aivan riippumatta siitä, nostetaanko eläkeikää vuodella tai parilla. Eläkeiän nostaminen on keinotekoinen ja populistinen tapa välttää todellisen ongelman kohtaamista ja saada mainetta yhteiskunnallisena uudistajana.
Ainut keino välttää eläkkeen maksuja on siirtää eläkeikää niin kauas, että luonnollinen poistuma on vienyt vanhukset suoraan työelämästä hautaan, jolloin nuoret ovat samaan aikaan odottaneet vuoroaan työttöminä ja osa vieraantunut koko yhteiskunnasta. Tämän asian oivaltaminen ei vaadi korkeampaa matematiikkaa.
Bodom -mysteeristä tehtiin romaani, ehkä useampiakin, ja tietysti elokuva. Samoin Pirkko Ryhäsen murhasta. Yhden romaaneista kirjoittanut lääkäri-kirjailija koki tehneensä virheen, tarkkanäköinen ja viisas ihminen kun oli, ja pyysi julkisesti anteeksi virhettään sekä kohdistaen sen syytetylle.
Kansa äänesti medioissa uutisköyhänä kesänä aiheesta, ja pääosa oli valmis tuomitsemaan vanhuksen, nuhteettomasti koko aikuiselämänsä eläneen autonkuljettajan pohtimatta, mistä tuossa prosessissa oli kysymys, tai miksi ihmiset yleensä eristetään vuosiksi Sörnäisten kaltaisiin laitoksiin, jossa myös sotasyylliset istuivat omaa tuomiotaan. Historia on aina ollut sodan voittajien kertomaa historiaa.
Haudanavaajien aika
Kirjoitin blogiini vuonna 2006 ajasta, joka muistuttaa haudanavaajien aikaa. Kun suuri joukko ihmisiä vanhenee samaan aikaan, yhteisten kokemusten siirtäessä heidät eläkkeelle, syntyy omituisia oikeudenkäyntejä. Siinä haetaan samaan aikaan sekä hyvitystä että syntipukkeja, ja silloin diplomatia on tärkeämpää kuin aihetta ruotivat medioitten kirkuvat otsikot, gonzo -journalismi ja huomiotalouden opit, kenttäoikeus kolmannessa tai neljännessä sukupolvessa.
Suomessa Huhtiniemen joukkohaudat, 1800-luvun alkupuolen ortodoksinen sotilashautausmaa Lappeenrannassa, mahdollisesti kulkutautiin kuolleet venäläiset sotilaat ja heidän esiin kaivetut luunsa, nostivat pintaan juuri tällaisen ajallemme tyypillisen medioissa kiertäneen huhun, jossa alueella olisi toiminut laiton salainen kenttäoikeus jatkosodan loppuhetkinä.
Syntyi Bodom -järven legendaan ja salaliittoteorioihin rinnastettava ilmiö, joissa syväkurkut ja kirjailijat yhdistivät voimansa, fakta ja fiktio alkoivat hakea uutta kerronnallista legendaa ja nämä ainekset jäivät lopulta elämään omaa elämäänsä.
Huhtiniemen legendan synnyttäjinä olivat aikanaan mm. Veijo Meri, Paavo Haavikko ja Heikki Hietamies, jolloin syntyi uutta “historiaa”, josta tunnemme mm. oman kansallisen historiamme monet myyttiset ainekset ja etenkin 1800-luvun tapahtumat ennen kansallisen itsenäistymisemme virallista vaihetta 1900-luvun puolella.
Näistä legendan rakentajista monet nousivat “kipsikuvina” kansallisen identiteetin näkyviksi osiksi, ja juuri sitä kautta tunnistamme heidät suurimiehinämme ja nimeämme myös sellaisina oman kansallisen kulttuurimme kärkihahmoiksi. Ilman tuota kerronnallista “lahjaa” heitä ei olisi olemassakaan. Tapa kertoa tarina teki heistä juuri historian merkkihenkilöitä ja sen paaluttajia vaikkapa Väinö Linnan tapaan. Ratkaisevaa ovat narratio, sen muistelmissani kuvatut keinot sekä niin ikään sosiaalinen päomamme, sen kuvaukset samoissa muistelmissani. Kaikki muu on kyllä kerrottu muissa kirjoissani sekä nyt avattavissa esseissäni ja blogeissa.
Epärationaalinen ihminen
Aina heidän työnsä tai henkilönsä ei kestä kriittistä tutkimusta, saati oman aikamme oikeuden käyntejä, kenttäoikeutta, jolloin on parempi jättää muuttamatta sellaista historiaa, jonka merkitys on omalle sosiaaliselle pääomallemme erityisen merkityksellistä, kuin hävittää se pohtimatta, millaisia vaikutuksia historian muuttamisella, fiktiivisenäkin, on oman aikamme todellisuuden rakenneosina.
Elämä ei ole vain rationaalinen, tieteessä kiinni oleva totuus, vaan myös fiktio, narratio, jossa yksi työvuosi lisää ennen eläkkeelle jäämistämme voi muuttaa suurten ikäluokkien tapaa jäädä eläkkeelle ,toisin kuin ikäkohortit heidän kohdallaan osoittavat. Tai lakosta, sen oikeutuksesta puhuminen, väärin arvioidusta toimintamallista, sen kohtuuttomista odotuksista, saattaa osa toteutua mentaalisena, ja olla mielikuvaharjoitelmana voiman osoituksena hyödyllisempi kuin arvaammekaan.