03.01.2023
Politiikka on tulossa politiikan sisälle. Tällainen lausahdus on meille tuttu takavuosilta mutta vielä tutumpia olivat Veikko Vennamon huomautukset: ”Kyllä kansa tietää” ja ”Pelin politiikkaa”.
Helsingin Sanomat on sen sijaan ajan hermolla ja valtimolla heti vuoden alusta. Pääkirjoitus kertoo jo otsikossaan, kuinka kyllä kansa tietää ja politiikan olisi oltava taas politiikkaa.
Tämä sama ilmiö tuli esille presidentti Sauli Niinistön puheesta, mutta siitä vaiettiin. Sen sijaan tietokone ja robotiikka oli lahjomaton ja nämä kaksi ylimääräistä ”faktoria” ja tai oikeammin faktoripoisteiden klusterit paljastivat puheen poliittisen ydinsanoman.
Toki nämä samat klusterit ja sisältö löytyivät myös presidentin puolison poliittisia puolueitamme ansiokkaasti käsitelleestä väitöskirjastakin. Veikko Vennamoa lainaten ne on esitelty ”peitetyn sanakääntein”. Tätä samaa sanaparia hän käytti myös omien kirjoitusteni kohdalla. Muuta mahdollisuutta ei tuon ajan Suomessa ollut, vain peitetyt sanakäänteet.
Vennamo, lakitieteen lisensiaatti ja puolueensa (SMP) perustaja, piikki suomalaisen politiikan muuten tuon ajan kovin suomettuneessa ja kekkoslaisessa ilmapiirissä, oli kokonaan oma lukunsa. Tuolloin osa toimittajistamme kysyikin, kuinka kauan kansalla on varaa vain yhteen Vennamoon.
Meillä ei ole kohta varaa nykyisenkaltaisiin hyvinvointipalveluihin. Samaan aikaan nykyisistä poliitikoistamme ei ole tämän asian korjaajiksi. Niinpä kansa vastaa, kun siltä kysytään. Ihmisten on otettava omakohtaista vastuuta ja samaan aikaan velkaantumiskehitys on pysäytettävä.
Näin vastatessaan ”kansa tietää” ja seuraavat vaalit ovat vakava huomautus omalle demokratiallemme ja sen toimivuudelle. Kuinka moni vielä luottaa heihin ja lähtee ylipäätään vaaleihimme. Yli puolet meistä jätti aluevaalimme jo väliin. Poliittinen uskottavuus kun oli menetetty.
Maakuntia yhdistellen tilanne olisi ollut hieman valoisampi mutta nyt se jatkuu kituliaana yhden onnettoman puolueen alkaessa tehdä viimeistä voitelua vaille olevaa politiikkaansa pitääkseen itsensä edes henkitoreissa.
Pohjanmaalla pelattiin jo pelkästä väliaikaisesta yhdestä salkusta ja sen antamisesta ”pelin politiikassa” sotaministerilisänä jo entuudesta painavaa salkkua kantavalle. Vaalipiirin suurimman äänimäärän saanut haluttiin pitää ulkona ”pelin politiikalla” ja puolueessa, jonka kannatus oli romahtanut alle kymmenen prosentin. Muistutti kommunistien tavasta pyrkiä aiemmin pitämään näkyvin ehdokkaansa Lapissa ulkona eduskunnasta.
Tällainen politikointi ei oikein sovi sellaiseen aikaan, josta presidenttimme käytti oman uudenvuoden puheensa. Tai hänen puolisonsa väitöskirjasta lukien se kunnolla puolueitamme analysoidenkin.
Väestö ikääntyy, vain noin 30 suurempaa kaupunkikuntaa selviää kuiville yli kolmensadan kuntamme kohdalla vertailtaessa vuosittaista syntyvien lasten ja kuolleitten lukumääriä. Lähes jokaisessa kunnassamme kuolleitten määrä ylittää reippaasti syntyvien määrän. Miten sellainen kunta, seutukunta tai maakunta mahtaa menestyä jatkossa? Missä ovat sen elättäjät, veronmaksajat? Hehän ovat hautausmaalla.
Työperäinen maahanmuutto on yksi ratkaisu, mutta ei likimainkaan ainut ja jokaisen liki 300 kunnan käytettävissä. Tosiasioita on nyt katsottava suoraan silmiin suomalaistenkin. Sitä varten meillä ovat vaalit. Ei vain jakaen vaalilupauksia ja puppusanoja viljellen. Numeroille kun ei voi mitään. Ne eivät valehtele.
Suomen tuottavuuskehitys on valtaosassa maata olematonta ja muualla kituliasta. Yhä useampi eläkeläinen pakkaa matkalaukkunsa ja muuttaa Suomesta. Muita keinoja ei ole olemassakaan. Väestö kun ikääntyy kaiken aikaa ja samalla hoivapalvelujen tarve kasvaa ilman hoivaajia. Työvoimaa kun ei ole olemassakaan. ”Kyllä kansa tietää”. Mitä tietämistä tässä on, kysyisi Veikko Vennamo nyt?
Kun samaan aikaan velkataakkamme kasvaa kohisten, ketkä nämä velat maksavat? Samalla mahdollisuus käyttää rahaa parempiin kohteisiin, myös tuottaviin on kadonnut. Rahaa ei ole edes näihin hoitotarpeisiin.
Totta kai me kaipaamme koulutusta ja aina vain parempaan elintasoon nostavaa korkeakoulutusta, luovia innovaatioitakin. Ongelmana on vain julkisen talouden tasapaino ja sen valuminen eurooppalaiseen keskikastiin ja kohta sen kehnoimpaan kolmannekseen.
Hesaria lainaten plussaa olisi jo se, jos meillä olisi edes jonkinlainen kartoitus tästä työstä. Sitä ei ole. Kurssin muuttaminen olisi kuulunut niille, jotka kantavat vastuun ja ovat olleet poliittisen vallan kahvassa. Kirjani ”Menetetty vuosikymmen” kertoo, miten kymmenen hallitusta pelasi meidät ulos hyvinvointiyhteiskunnan joukosta.
Politiikka muuttui tuulien haisteluksi ja mediapolitiikaksi. Ei media siinä voi pestä käsiään. Mediavalta oli tärkein väline uuden sosiaalisen mediansa kanssa täkyjä järjestellen.
Eivät nämä ongelmamme syntyneet muutaman kuukauden aikana Ukrainassa tai Venäjän sekä koronan aiheuttamana vaan vuosikymmenisen kehityksen tuloksena. Ei pelin politiikalla voi kansaa hämätä. ”Kyllä kansa tietää”. Mutta samaan aikaan kansan käsi on sekä karttuisa että myös kärttyisä.
Kun politiikka vain haistelee, mikä veto on kannattavaa potentiaalisten kannattajien kohdalla, kyse on samalla medioittemme tavasta kuukausittain antaa väliaikatietoja, kuinka ja mihin olisi syytä nyt panostaa parhaan tuloksen saavuttaakseen, ikään kuin raviohjastajia ja Timo Soinin harrastamaa kieltä hillotolpan saalistajana käyttäen.
Vennamo ja vennamolaisuus käytti valtaa mutta myös vastuuta, soinismi oli pelkkää peliä ja pilailua sekä sen rinnalla unelmahöttöä poliittisista viroistamme. Se oli oman aikamme tuote Suomessa eläen.
Hesarin mukaan kansa on tämän huomannut. ”Hunajavoitelu on otettu vastaan, mutta se ei ole kuitenkaan sitä politiikkaa, jota kansa arvosta.” Kyse on poliittisesta viihteestä, ei enää uskottavasta vastuun kannostamme. Kyse on ajan hengestä ja sen tavasta viedä massat mukanaan.
Hesari suosittelee nyt seuraamaan politiikkaa, joka lupaa myös ”verta, hikeä ja kyyneliä”. Ilmiö on sama, johon myös presidenttimme puheet ovat meitä johdatelleet, joskin vain ulkopoliittisena johtajana ja osana pandemiaa ja sotaa Ukrainassa kriisijohtajanamme. Hän ei ole juurikaan käyttänyt asemaansa Kekkosen tapaan sisäpolitiikkaan, jota ei voi mitenkään erottaan ulkopolitiikastamme osana globaaleja kriisejä ja Euroopan unionia ja kohta myös Natoa.
Kekkosta lainaten, jos jommankumman on oltava retuperällä, ulko- tai sisäpolitiikan, olkoon se sitten sisäpolitiikka. Ongelmana on vain tänään näiden kahden kietoutuminen samaan faktoriin, samoihin klustereihimme. Valintoja ei tehdä enää samassa maailmassa kuin Kekkonen aikanaan.
Elämme ajattomassa ja paikattomassa maailmassa. Muutosta kutsutaan paradigmaiseksi, maailmankuvamme muuttaneena. Jos tuota muutosta on paennut, liki 10 miljardia ei sitä ole tehnyt. Kilpailu on epäilemättä kovien paineitten alla kestäenkin.
Kun niistä on kirjoittanut vuosikymmenet, menneen vuoden aikana neljä kirjaa, Saksassa ne julkaisten, ja myös käsitteestä ”Hybridiyhteiskunnan kouristelu” niitä on suomalainen media ja kirjallisuus vältellyt pitäen yllä pelkkää viihdettä. Suomalainen eliitti pysyy pinnalla vain saman käsitteen ja faktorin turvin, jota sen poliittinen eliitti ja media edustavat.
Näin on ollut koko vähäisen historiamme ajan. Tässä ei ole mitään uutta opittavana. Usein ne ovat jopa saman eliitin ja henkilöiden hallussa. Uuno Turhapuro tekemässä niistä pilaa, kansa nauramassa. Savolainen Pertti Pasanen tunsi kansansa. Samassa lukiossa aikaansa viettäen kuin missä minä itsekin tai Keijo Rosberg tai Pakka Hyvärinen, Seppo Kääriäinen jne. Toki myös piispa ja kuplettilaulajakin Jaakko Teppo.
Kukaan heistä ei vain väitellyt tohtoriksi useammassa tiedekunnassa ja vaivautunut kiertämään maailmaa muuten kuin Formularatoja kuluttaen. Onhan siinä joku ero kulkea formularadoilla tai yli sadan kansakunnan yliopistoissa luennoiden.
Politiikka on pitkän linjan ja ohjelmien työtä. Se on kääntöpuoli oman aikamme hetkessä elävälle mediallemme. Näin Hesarin pääkirjoitus (3.1.2022) on poikkeuksellinen ja vastuunsa kantavan toimittajan kirjoitus. Poliitikkojen, niiden, joita valitsemme kolmen kuukauden kuluttua eduskuntaan, tulee olla yhtäällä visionäärejä ja toisaalla kyvykkäitä priorisoimaan, mitä toteutetaan ja missä järjestyksessä.
Niinpä jos teemme pitkän aikavälin valintoja, koskien vaikkapa koulutustamme, julkisen palvelun tehostamista tutkimuksessa ja innovaatiopolitiikassaa, pitää myös uskaltaa tinkiä jossain vähemmän vaativassa ja jätettävä päivittäinen kansan mielialojen mittailu ja peesailu poliittisen viihteen tekijöille. Se kun on juuri tätä Veikko Vennamon nimeämää ”pelin politiikkaa”.