pelon provosoijat ja voittajat

Pelon voittajat ja provosoijat

Simon kunnanjohtaja Esko Tavia lähettää Suomen Kuvalehdessä (30/2006:59) pääministerille avoimen kirjeen. Lohta tulisi hänen mukaansa hyödyntää Suomessa norjalaisten tapaan elämyksenä Simojoessa ja Tornionjoessa, ehkä myös Kemi- ja Iijoessa, ei merialueella pyytäen. Norjalaisethan eivät lohta merestä pyydä. Marketeista ostamamme norjalainen lohi on turistien sinne pyytämää elämyslohta. Simon kunnanjohtaja lupaisi 20-30 miljoonan euron matkailutulot, kun nyt merialueella on vain 50 ammattikalastajaa ja lohi vain 0.5 % ammattikalastuksesta saatavasta elintarvikekalasta. Lohi on siellä vasta seitsemäs kalalajeistamme.

Kunnanjohtajat ovat puheissaan maan suola. Simon kunnanjohtajan havainto on vuosikymmenten takaa. Pohjoisten jokilaakojemme kunnat ovat olleet suuria lohen tuottajia elämyksenä tai ilman. Lohi on ollut monelle pääelinkeino. Jokien valjastaminen pilasi tämän ”elämyksen”. On ihan oikein pyrkiä lisäämään lohen poikastuotannon ohella pohjoisten jokiemme luontomatkailun mukanaan tuomaa elämysarvoa. Se on varmaan suurempi kuin Simon kunnassa laskettu arvo koko Tornionjoen, Tenojoen, Kemijoen, Iijoen latvavesien ja upean Ounasjoen valuma-alueilla. Olen ne kaikki taloudet haastatellen käynyt läpi, jokaisen talouden ja joitakin useampaan kertaan vaivaten. Elinkelpoisuus ei ole kiinni tilojen koosta ja koskiosuuksista, tukien suuruudesta, vaan isäntien ja emäntien elinkelpoisuudesta. Kylien elinkelpoisuus syntyy asukkaiden omasta toimeliaisuudesta, kertoo Humppilan kunnanjohtaja Esko Tonteri. Tämä varaan on leader -ohjelmien myös innovaatio-ohjelmat rakennettu.

Herää kuitenkin yksi kysymys. Miksi Tavia havahtuu vasta nyt?

Olen nähnyt toki tuon saman kirjoituksen samassa lehdessä aiemminkin, mutta jostakin syystä siihen ei tartuttu silloin kun koskiensuojelulaki saatiin jo 1980-luvulla valmiiksi ja Simojoki oli vapaa muutenkin luontomatkailun kehittämiseen. Miksi alueen yrittäjät, kuntatalous, maakunta ja lääni eivät toimineet 1980-luvulla toteuttaakseen tätä huikeaa mahdollisuutta luontomatkailun ja ekologisen yrittäjyyden edistäjinä? Oulun yliopisto oli valmis panostamaan jopa kaikkien tiedekuntiensa tuella Iijoella jokivarren omaan instituuttiin jo 1980-luvun alussa!

Nyt kaikkia luonnonvaratutkimusta ja –kehittämistä hoitavia valtion laitoksia ollaan ajamassa alas. Ne keskittyvät jatkossa vain perusinfrastruktuurinsa ylläpitoon ja palaavat juurilleen pieninä maa- ja metsätalouden perusosaamisen koepaikkoina. Sikäli kun yliopistot niitä sellaiseen tarvitsevat.

Valtion oma hallinto ministeriöissä Helsingissä on sen sijaan paisunut ja eniten juuri maa- ja metsätalousministeriössä, jonne panostamme myös EU rahamme nettomaksajina. Kuinka monta ministeriötä tarvitsevat yrittäjät, entä luonnonvarain hoito ja ympäristö, pienen maan hallinto ja sivistystoimi, olematon kulttuuri ja koululaitos? Eikö 4-5 ministeriötä hoida tämän
kaiken ja helpota samalla niin yrittäjää kuin opiskelijaa, vanhusta terveyden hoidossa. Miksi ongelma olisi pienissä kunnissamme? Entä jos se onkin Helsingissä? Entäpä jos pienet ovat jo verkostuneet mutta seltoriministeriömme eivät kykene hoitamaan tehtäviään?

Eikö ole parempi että on sentään jotain jossakin tapahtumassa kuin vain tyhjiä puheita ja paperia sieltä, missä mitään edistystä ei ole tapahtunut vuosikymmeniin ja koskiensuojelulakikin oli kuin käärmeen ajamista pyssyyn? Onko Tavian kirje puhtaasti Suomen Kuvalehden pääkaupunkikeskeistä omaa politiikkaa.

Kun lohitalouteen perustuva ekologinen yrittäjyys maastamme hävitettiin, sen etujoukoissa toimi sama media, joka nyt puhuu sellaisen puolesta, jota ei enää saada toteutumaan ilman saariston ja merialueittemme yksittäisten ihmisten omia uhrauksia ja osaamista. Onneksi sitä on vielä vähän jäljellä. Sekin on poistumassa siinä missä muukin luonnonvarojen käytön pienyrittäjyys ja sen luova, usein elämyksellisenä Helsingissä koettu osaaminen. Sen elämyksellisyys on vain turistin silmissä lyhyenä kesäsesonkina. Toimittajatkin palaavat ryppyrannoiltaan vakavamman asian pariin, politiikan toimittajana.

Jertta Blomstedt kirjoittaa samassa lehdessä (SK30:58) lainaten emeritusprofessori Matti Klingen päiväkirjoja. Klinge on huolissaan mahdollisesta uraanikaivoksesta kotiseudullaan Pusulassa. Saman päivän Forssan lehdessä ja Someron, Salon seudun paikallisessa mediassa ollaan niin ikään huolissaan Somerolle kohdistetuista kaivoshankkeista. Kukaan ei halua uraanikaivosta kotiseudulleen. Siinä tuskin on mitään kummallista. Kirjoitusten sävy on vain alistunut. Kuten kolonialismissa kuuluu ollakin. Toimittaja valmistelee kansaa väistämättömään. Lohen katoaminen oli ”väistämätön”. Ihmisen katoaminen ei sitä ole. Sävy Suomen Kuvalehdessä Imatran koskista kirjoitettaessa ja Kemijoen Isohaaraan kohdalla oli täsmälleen samantapainen ja sisältökin kertoi samasta asiasta. Teollisuuden voitosta, koneiden vallasta, tekniikan riemuvoitosta, jumalallisesta talouden mahdista, työpaikoista. Missä ne työpaikat nyt ovat??

Entäpä jos lopetamme näide paperilehtien tilaamisen, luemme sähköisiä lehtiä ja lähdemme kalastamaan? Olisiko kolumnistin työpakka uhattuna? Kuka äänestäisi poliitikkoa, joka ei saa tietokonettaan auki tai jonka äänestäjät eivät sitä osaa avata? Löytyisikö lohelle paikka nuorempien sukupolvien itsestäänselvänä lajitoverina selittelemättä sen taloudellista mahtia ja työvaltaista tapaa nousta kutualueilleen? Miksi tämä olisi Sailaksen asia? Miksi lohen nousua kutujoelleen tullee puolustella talousnumeerisin mittarein? Ruotsalaiset olivat opettaneet lohet kiertämään samaa lukulaitetta nousujoen tekoportaikon kohdalla tehden niille laskujoen sivummas. Se oli ”porsaanreikä”pitää lajitoveritkin hengissä.

Blomstedin piikin kohde on kuitenkin Klinge ihmisenä. Aivan kuten Helsingin sanomien heinäkuun kuukausiliitteen kuusivuinen hyökkäys. Yli 70 -vuotiaasta vanhuksesta on tullut median yhteinen ”lemmikki”, jota piikittelemällä haetaan lukijoiden suosiota kalastellen sameissa vesissä ja energiapolitiikan uraania haistelevassa viimeisessä ”lohityöryhmässä”.

Paperilehden kriisi näkyy tavassa, jossa suomalaista kulttuuria näyttäisi nyt kuvaavan parhaiten Hesarin otsikko ”Matti vaatimaton Vanhanen ryyppyraatojen maasta”. Nyt näitä raatoja haetaan jälkiomaksujina ja viimeisenä keinona laskea tyyli heille sopivaksi. Näin hävitettiin aikanaan maasta lohijoet kun etelä tarvitsi sähköä sellutehtaisiin, joita kohta ei enää ole, sekä kasvaville kuluttajajoukoilleen. Tällöin Hesari ja Suomen Kuvalehti kuvasi Imatranjoelle tulleita luonnousuojelijoita, ”kaunosieluiksi”, jotka eivät ymmärrä talouden rattaita.

Moderniosaatio ja teollisuuden voittokulku villistä luonnosta kuvattiin Kemijoella kaivinkoneen kaulan kurkea muistuttavana, kaiken voittavana ja esteet raivaavana pysähtymättömänä voittokulkuna hulluna raivoavasta koskesta. Silloin nämä ”klingeläiset” tulivat Suomeen tietysti Ruotsin kautta. Ruotsi halusi estää Lappia rikastumasta koskistaan ja tulevista teollisista työpaikoista. Missä ne teollisuuslaitokset Kemijoen verresta nyt löytyvät? Entä Iijoen alajuoksun voimalaitosten paljon puhutut sellutehtaat? Lohellahan nekin tuli ostaa?

Näin jatkuu nyt kun samat energiantuottajat tarvitsevat uraania ja lisäksi kallista säätöenergiaa samoille seuduille ja vain toimittajat ovat joko vaihtuneet tai hieman nuhjaantuneet ”ryppyraatojen” maassa. Paperimedian vanha sosiaalinen muisti ja pääoma ei näyttäisi muuttuvan vaikka sähköinen media on jo kauan toiminut keskiössä. Puoli Suomea on toimittajalle edelleen tuntematon, luonnonvarojen antaja ja erämaa ilman ihmisiä sähköisen median käyttäjinä.

Suomi sai yllättävän haasteen juuri kun oletimme EU -puheenjohtajuutemme menevän harmaana virkamieshallituksena. Erkki Tuomioja sai viimeinkin tehtävän, joka on tärkeä. Yhteydenpito Syyriaan ja Iraniin, Libanonin palauttaminen suvereenien valtioiden joukkoon ja uskottavan palestiinalaisvaltion luominen ovat lopulta oikealle henkilölle tarjottuja haasteita, johon Matti Klingen oppilaat voivat myöhemmin puuttua historiankirjoituksessa.

Mauno Koivisto kauhisteli tätä syntynyttä tilannetta televisiossa. Kaukopartiomies oli tottunut liikkumaan linjojen takana piilossa. Ei hävitystä luoden ja hyökäten, vaan tehden havaintoja ja pysytellen samalla hengissä. Sellainen politiikka ei nyt oikein sovi. Paasikiven luoma ”reaalipolitiikka” ei ole EU:n imperialistien luomus saati Yhdysvaltain mieleen.

Pienen maan johtajuus on kuin Simon kunnan puheet lohen kalastuksesta tai Ranuan hillasta, jos hillan ympärille ei synny todella toimintaa, yrittäjyyttä, luonnonvarat jalostavia yritysryppäitä ja korkeaa osaamista, jossa myös markkinat ovat muualla kuin Oulun tai Rovaniemen seudulla, Hesarin tai Suomen Kuvalehden levikkialueilla. Niiden toimittajat ovat maalasityttöjä ja -poikia siinä missä Erkki Tuomioja kaupunkilaispoika uuden tehtävän ja haasteen edessä. Tehtävän keskiössä puheet YK -joukoista ja EU:n turvallisuustakeista muuttuvat, pommit eivät valikoi kohteitaan ja Nato tulee uudelleen ymmärretyksi. Ei ole digiarmeijaa, jossa Rokka, Määttä ja Rahikainen räjäyttelevät panssarivaunujen sijasta uutispommeja.

Kun kolonialismi iski etelästä, lohen nousu jokiimme päättyi, eikä sitä edes tiedetty jokien ylälatvoilla. Vielä 1960-luvulla ja ennen sitä tieto ei levinnyt pohjoisessa satojen kilometrien matkalla sähköisin välinein. Vasta muutaman vuoden kuluttua alajuoksun voimalaitoksen rakentamisesta tieto lohen nousun estymisestä kulkeutui joen latvavesille ja ymmärrettiin alueen taloutta ylläpitäneen elinkeinon kadonneen.

Lapin allasevakot Sompiossa, 600 ihmistä, saivat alasaluelakinsa kuusi vuotta altaiden veden nousun jälkeen. Ei sellainen maa voi hoitaa Euroopan asioita. Senkö Klinge on sanonut ja se loukkaa? Ei Kiinassakaan ihmisiä häädetä altaiden alta tavalla, jossa nämä eivät edes tiedä mitä tapahtuu ja missä. Ja kyse oli 1970-luvun Suomesta. Nykyiset johtavat virkamiehemme ja toimittajat olivat toki silloin jo aikuisia ihmisiä ja yliopistoissa. Missä nämä piileksivät silloin, kun Sompion altaat rakennettiin ja koskisodat käytiin Kemi- ja Iijoella? Pelastamassa Koijärven lintujako Hämeessä? Sompio nyt oli vähän kaukana kaikesta.

Nyt kolonialismia on vaikea kätkeä edes globaalin maailman sisällä. Siinä median oma kriisi tahtoo tunkeutua kaikille elämänaloille. Lähi-Itä on kolonialisteille hankalaa aluetta. Klinge tietä Bliomstedtia paremmin tekeekö Tuomioja historiaa ja millaisin välinein. Siinä on ero emeritusprofessorin ja piikittelevän oppilaan välillä. Klinge on uskottavampi kuin Blomstedt. Ja se on paljon se.

Matti Nykänen kertoo pysyvänsä sairaalassa kunnes hänen sairautensa on selvitetty. Se vie aikaa. Kata Kärkkäinen kertoo kuinka hän kulkee aina kohti pelkojaan, provosoi ne esiin ja toteuttaa ne rohkeasti näin poisoppien samalla. Punaisella mummon mökillään Kata Kärkkäinen on nyt käyttämässä käsiään, jottei aivoja tarvitse rasittaa. Käsityöläisyys on hänelle aivojen lepuuttamista. Viimeinen pelko ja provosoitava on kuolemanpelko. Kaikki muut hän ja Nykänen ovatkin jo onnistuneet voittamaan. Klinge ja Koivisto tuskin tätä lääkettä kaipaavat. Hetken sankarit erottuvat kyllä täyspäiväisestä harrasmiehestä. Heitä ei voi provosoida saati että pelkäisivät.

28.7.06

Matti Luostarinen