Perinteinen ”luomu” kirja vain jotain vallan muuta?

Kirjailijaelämää valvomisen sunnuntaina vuonna 2024
Mistä käsite ”Valvomisen sunnuntai” on alkujaan syntynyt ja mitä se merkitsee meille vuonna 2024. Samaa voidaan kysyä myös kirjailijasta ja hänen tuotteistaan. Aleksis Kivi ei edusta sitä tyyppiä kirjailijana, jossa yhdistyy oman aikamme perinteiset retroversiot hakien retrofuturista aikaa omalaatuisena hybridinä omassa tuotannossaan sen esitellen.
Kirjailija etsii paikkaansa retrofuturistisena hybridinä: Algoritmikirjailija vastaan luomukirjailija

Kirjailijaelämää II
Taivaan mitalla – Toto caelo

Et ole kirjailija ellet kirjoita kirjailijaelämästäsi. Jos elämänkokemukset rajoittuvat kovin ahtaalle ja alat kuvata oman elämäsi sijaan muitten kertomuksia, mielikuvituksen lentoa, sinua kutsutaan korpikirjailijaksi. Jos taas elämänpiirisi on ollut globaali ja et ole keskeyttänyt opintojasi muutamaan harvakseltaan hankittuun havaintoon maata tai maailmaa kiertäen, sinulla ei ole eväitä mistä kirjasi kokoat.

Tästä vallitsee äänetön yksimielisyys. – ”Tacitus consensus”. Elämän ikävyydestä (Taedium vitae) kirjoittaminen ei ole kenenkään lukijan mieleen, vaikka tahtosi olisi kuinka kiitettävä – ”Tamen est laudanda voluntas”. Niin suuri on vaiva (Tantae molis era) saada aikaan uskottavaa tekstiä, vaikka tahtosi olisi kuinka kiitettävä (Tamen est laudanda voluntas). Kirjailijana sinä olet ollut koko ajan suurten riitojen sovittaja (Tantas componere lites), jolloin tuloksesi syntyy siitä, miten pitkän ajan kuluessa nuo onnettomat tapahtumat ovat kansakuntaan tai pienempään yhteisöön pesineet (Tanto intervallo).

Hyvin perinteinen tapa tarttua kynään ja onnistua kerronnassa on tarttua uskontoon. Niin suuriin kauheuksiin on juuri uskonto saattanut ihmisiä kehottaa (Tantum religio potuit suadere malorum). Ja jos samalla kannat vasikkaa, kannat myös härkää (Tarum tollet, qui vitulum sustulerit). Ja jos samaan aikaa elämme kovia aikoja, ystävä hyvä, sinulla on eväät onnistua, – ”Tempora aspera vivimusm, amice bone”. Ellei näin ole, heittämäsi keihäs on ilman pistoa singautettu ja tulokseton ”Telum imbelle sine ictu”, tiesi jo Vergilius aikanaan.

Tarinaa kertoessasi, sinua viehättävät omasi ja minua omani – ”Te tua, me delectant mea” valisti Cicero meitä aikanaan. Juuri nyt elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. (Tempora aspera vivimus, amice bone). Ruton raivotessa on tehty komeita kertomuksia. Samoin sotien aikana. Ikävä kyllä aika vain on asioiden ahmatti. ” Tempus edax rerum”. Tämä Oviduksen oppi on arvokas muistettava.

Aika pakenee. – ”Tempus fugit”. Kuitenkin on suloista viettää aikaa ja kuluttaa elämänsä peltoja viljellen. – ”Tempus in agrorum cultu consumere dulce est”. Tämä Oviduksen havainto on samalla varoitus kirjailijalle. Agropoliittana olet varmasti suunnitelmassasi lujasti pysyvä (Tenax propositi). Tässä Horatius oli oikeassa. Samalla olet kolmin ja nelinverroin onnellinen vuodenaikoja seuraillen. – ”Ter quaterque beatus”. Hiottu ja sileä kirjailijaksi (Teres atque rotundus).

Moni varoo ja jopa pelkää yhden kirjan lukijaa. – ”Timeo lectorem unius libri”. Tuomas Akvinolainen oli tehnyt terävän havainnon. Vergiliukselle juuri tämä pelko antoi siivet. ”Timor addidit alas.” Augustinus taas kehotti lukemaan, ota ja lue, ota ja lue! hän pauhasi (Tolle,lege, tolle, lege!). Ja tämän jälkeen kerran vuodessa sieti myös hullutella – ”Tolerabile est semel in anno insanire.”

Ihan hyvä neuvo, mutta ei nyt ammattinsa hallitsevalle kirjailijalle algoritminen kanssa kilpaa kisaillen. Kirjailijan elämä on elämän kaaren mittainen kypsyyskoe. – ”Testimonium maturitatis”. Ja maailma teatteri: ”Theatrum mundi”.

Jokaista meitä vetää hänen oma halunsa – ”Trahit sua quemque voluptas”. Tämä Vergiliuksen havainto oli aikanaan todellinen ja uskottava. On siten kokonaan siinä kiinni. ”Totum in eo est”. Kaikin voimin – ”Totis viribus”. Niinpä kun olet kuollut, et ole enää minkään arvoinen. – ”Tu mortuuses, tu nugas es.” Lisäksi tämä tapahtuu vielä omasta tahdostasi. – ”Tua sponte”. Aleksis Kivi ei tätä hyväksynyt ja elää yhä. Hänen taustallaan vaikutti äärimmäinen kurjuus. – ”Ultima misera”. Se on myös menestyneiden kuninkaiden viimeinen keino. – ”Ultima ratio regnum”. Viimeinen toivo. – ”Ultima spes”.

Niinpä ylenpalttinen uskollisuus ei tee sinusta suurta kirjailijaa. – ”Uberrima fides”. Niinpä kun tappion näyttää jo varmalta, on parempi antaa periksi. ”Ubi vinci necesse est, expedi cedere.” Tämä Quntilianuksen oppi on monelle lohduton, mutta vapauttava samalla.

Tällainen äärimmäinen kurjuus (Ultima misera) on myös kuninkaiden viimeinen keino (Ultima ratio regum). Ketään ei voi velvoittaa enempään kuin hän pystyy. – ”Ultra posse nemo obligatur”. Voitettujen ainoa pelastus onkin olla toivomatta pelastusta. – ”Una salus victis nullam sperare salutem.” Tämä Vergiliuksen havainto on lohduton mutta samalla myös vapauttava.

Kukaan ei kysele, mistä olet lahjasi tai omaisuutesi hankkinut, mutta molempia täytyy olla. – ”Unde hebeas, quaerit nemo, sed oportet habere”. Tässä Juvenalis on uskollinen omille opeilleen. Ikävä kyllä luonto nyt on vain antanut jokaiselle luodulle jonkin vian. – ”Uni cuique dedit vitium Natura creato”. Tämä Propertiuksen havainto on yleismaailmallinen ja myös kirjailijaa koskeva.

Se muistuttaa mystistä yhtymistä – ”Unio nystica”. Niinpä kun tunnet yhden kirjailijan, tunnet kaikki – ”Unum cum noveris, omnes noveris”. Terentius oli tässä havainnossaan nero. Hän oli yksi monista. – ”Unus multorum”
Myös kirjailijan elämässä järki on eräänlainen elämän valo. – ”Ratio quasi qaedam lux lumenque vitae”. Ciceron havainnot ovat surullisella tavalla aina oikeaan osuvia. Niinpä elämää on helppo halveksia, kun menee oikein kurjasti. Vain rohkea uskaltaa myöntää surkeutensa. – ”Rebus in angustis facile est contemner vitam. Fortiter ille facit, qui miseri esse potest.”

Tässä Martialis oli oikeassa. Asioiden ollessa kurjalla mallilla. – ”Rebus sic stantibus”. Oikein ja ihanasti. – ”Recte et suaviter”. Tässä haisevan öljylampun elämässä (Redolet lucerna) ahneus hallitsee (Regnat avaritia). Rakkauden uudistaminen (Redintegratio amoris) kaipaa lunastajaa (Redemptor). Kuninkaallista suuruutta ja lahjaa (Regia maiestas, Regium donum). Hallitse asiasi, kyllä sanat seuraavat. – ”Rem tene, verba sequwntur.” Tämä hetki ei ole otollinen veltolle mielelle. – ”Rwemissio animo”. Kertaus on jälleen kerran opintojen äiti mestarillekin. – ”Repetitio est mater studiorum.”

Lopulta asia on jälleen kerran saranassa. (Res in cardine est). Asia itse puhuu (Res ipsa loquitur). Jopa kodin ahdas tilanne laukeaa (Res angusta dioni). Muisti on siinä kaikkien asioiden vartija. – ” Rerum omnium custos memoria”. Jälleen Ciceron opit palaavat käyttöön. Sielu on kuninkaamme – ”Rex noster est animus” (Seneca). Tai Zachris Topeliusta lainaten: Kuningas on kuninkaalle kapinallinen – ”Rex regni rebellis”.

Kirjailijaelämää – maratonjuoksijan mukana maailmalla.

Missä olit kun World Trade Centerin tornitalot romahtivat 20 vuotta sitten New Yorkissa?
Tästä kysymyksestä on hyvä käynnistää tänään narraatio, johon voit lisätä heti perään oman kokemuksesi olematta itsekeskeinen tai narsisti kirjoittajana. Itse olin ajamassa MTT labroista ja työhuoneestani (nykyinen LUKE) kohti Forssaan, kun poikani, silloin alta 15-vuotias, soitti minulle kännykkään ja kertoi jotain tosi dramaattista tapahtuvan New Yorkissa.

Hän oli nähnyt vastaavan tapahtuman aiemmin myös leffana, jolloin tämä kokemus oli hänelle ikään kuin teatraalinen tapahtuma ja vaikea uskoa todeksi. Siis Hollywood elämää, mutta nyt kääntyen painajaseksi, jonka seuraukset näkyvät vielä tänään Afganistanissa, Irakissa, Pakistanissa, vuoden 2011 tapahtumissa, eurooppalaisessa terrorismissa, globaalin maailman kouristelussa. Kirjani ”Arctic Babylon 2011” ennakoi sen jo 1970-luvulla kirjoittaen. Meillä on lahjoja ja kykyjä, joista emme mitään tiedä. Ellemme pysähdy niitä tutkimaan ja tarkkailemaan.

Se oli myös sysäys poliittisille uusille liikkeille ja myös Suomi oli osa tätä ilmiötä ja sen kokemuksia myös kouluissamme, ei vain ulkopolitiikkamme hoidossa tai lentokentillä. Näkemänsä ymmärtäminen tuolloin seuraten sitä suorana ympäri maailmaa ja ymmärtäen, kuinka nuo ihmiset noissa torneissa eivät edes tiedä, kuinka HEIDÄN kohtalonsa on sinetöity ja edessä ovat viimeiset tuskaisat hetket. Seuraten sen suoraa lähetystä televisioista Suomessa. Ja vain hetki sitten olin tallustellut noita katuja New Yorkissa.

Edes pelastustyötä tekevät eivät kyenneet hahmottamaan ilmiötä siinä laajuudessa kuin globaali maailma televisioittensa ääressä. Reaaliaikainen maailma ja sen julmuus paljastui meille tavalla, josta olimme kyllä kirjoitelleet ja kertoneet jo silloin myös kyberhyökkäysten luonteesta mukamas ymmärtäen. Tämän terroristit toki oivalsivat. Ottivatko niistä myös oppia, leffasta, joka oli tästä tapahtumasta aiemmin kuvattu ja jätettiin nyt hyllylle.

Tänään televisiomme näyttää elokuvana Vertigon, parhaaksi Hollywood tuotteeksi usein mainitun ja samalla Uuno Turhapuro tulee miehen ikää täyttäen 50 vuotta. Suomalainen Vertigo ja Uuno savolaisen Pertti Spede Pasasen ja aikanaan myös Iisalmen lyseon pulpetteja kuluttaneen tuotannon helminä, ovat ilmiöitä, joita narraatioon on syytä kytkeä yhteen silloin, kun siihen on mahdollisuus. Pasanen oli saman koulun kasvatti kuin minä aikanaan.

Formuloita seuraava kansa, kun muistaa myös Keijo Keke Rosbergin ensimmäisenä todellisena formulatähtenämme ja Iisalmi omana poikanaan. Kun haetaan näkyvyyttä, kunnalle ja kaupungille imagoa, se tapahtuu samalla tavalla kuin mihin terroristi pyrkii omilla teoillaan. Keke ei ollut lukiomme se tähti, joka loisti poikajoukosta kirkkaimpana.

”Pelko on aseeni” on kirjana ja sen nimenä ammattinsa osaavan kirjailijan tuotetta ja taatusti amerikkalaisen. Tämä teksti ja päivä on taas johdantoa kohta sitä seuraavalle tekstillekin, tieteen popularisoinnille koulutustarkoituksessa. Se oli osa ammattiani aikanaan. Voitko kuvitella mitään tylsempää?

Sen esittämiseen oli valittu juuri syyskuun yhdeksäs päivä vuonna 2021. Se ei siis ole sattuma. Sattumaa kun ei ole olemassakaan, jumalat eivät heitä noppaa.

Meillä on taipumusta liittää yhteen ilmiöitä, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään muuten kuin osana sosiaalista pääomaamme ja tätä kautta tarinan kertoja medioissamme ne meille myös syöttää osana sen päivän avainteemaa. Meitä huijataan.

Taitava poliitikko, toimittaja, ottaa niistä kopin ja selostaa kuinka maassa on varauduttu sotaministerin valvomana kaikkeen mahdolliseen ja mukana on nyt myös sellaisia hankintoja, jotka muuten ovat pysyneet meille vieraina. Nyt ne on syytä ottaa esille ja kertoa kuinka ministeri valvoo turvallisuuttamme myös silloin, kun itse nukumme. Hänellä kun on ammattina luovan työn ja uusien innovaatioiden ymmärtäminen. Oikeammin hän istui saunan penkillä ja oli kutsuttu seuraamaan suoraa lähetystä Yhdysvalloista.

Ammattina luova työ ja innovaatiot.

Lauantai 28. syyskuuta 2013–25.10.2024
Kirjailijaelämää

Sain postista Saksasta kustantajaltani nipun kirjoja. Toinen osa romaanisarjasta “Mediayhteiskunnan suurten tapahtumien dramatiikkaa” oli nettimyynnissä maailmalla. Kun ensimmäinen käsitteli vuotta 2011 otsikolla “Arabikeväästä Japanin tsunamiin ja jytkyvaaleihin” tämä toinen oli otsikoitu “Norjalaisesta tragediasta illuusiotalouteen ja stagnaatioon.” Sivuja näillä kirjoilla on yhteensä liki 800 ja kuvia niistä noin 150 sivua. Vuoden 2024 kirjallinen tuotantoni käsitti seitsemän (7) kirjaa ja lopuksi vielä niistä tehdyn koosteenkin. Yli 3500 sivua ja samana vuonna myös kuvittaen kiitos tekoälyn taitojen ja lasteni avun. Aivan kaikkeen en yksin ehdi.

Kuvat ja taide ovat Cluster Art tuotteita ja kirjailijan omia. Kun lanseeraat itsesi klusteritaiteen manifestilla jo vuosikymmeniä takaperin taiteesi ja tieteesi, luovan prosessin ideologiasi, olet itse sen ensimmäinen määrittäjä ja annat sille myös kasvosi. Parhaiten se sujuu manifestoimalla tämä vielä hyvissä ajoin nimiisikin. Historia kun tulee sen myöhemmin näin havaitsemaankin. Kaikessa tiede, aikatiedekään, ei voi sepitellä omiaan. Vertikaalitieteet ja horisontaalitieteet on saatava lomittumaan toisiinsa uskottavalla tavalla. Kolumbuksen retket kartalla ja almanakassa on saatava täsmäämään nekin.

Näin asian määritteli aikanaan myös Salvador Dali, kun häneltä kysyttiin, onko hänen taiteensa surrealistista. Hän kielsi sen. Hän sen sijaan sanoi olevansa ITSE surrealismi. Niin hän epäilemättä olikin, vaikkei koskaan sen manifestia tuottanutkaan.

Juuri tästä lähtee liikkeelle niin tutkijan ja tieteen tekijän kuin vaikkapa kuvataiteilijan ja kirjailijan elämä. Olet itse oman elämäsi määrittäjä, mutta rohkenet samalla antaa sille myös omat kasvosi julkisuudessa. Sinun ei silti ole tarvis myydä itseäsi, olla prostituoitu, Dalin tapaan elämäsi kahliten.

Voit kätkeä itsesi nimimerkin tai ideologian taakse, jossa oma minäsi ei ole kaupan. Tieteessä se on paljon helpompaa kuin kirjailijana ja taiteessa. Sinä kun et ole kirjailijana poliitikko, joka tarvitsee ääniä. Sinä et ole myöskään näyttelijä, joka vaatii myös kyvyn narsistisesti hakea julkisuutta omalle persoonalleen.

Maratonjuoksijan matka.

Kirjat, omani, ovat saksalaiseen tapaan kovakantisia ja sidottu keräilijän ja lahjakirjan asuun. Kirja on tänään yhä enemmän printattuna juuri keräilijän hankkima silloin, kun itse tekstin voi lukea myös netistä monenkin globaalin tai lokaalin, paikallisen tai kansainvälisen toimijan omina julkaisuina, Juhani Ahon lastujen tapaan toimintaansa pyörittäen, mutta nyt monella aluetasolla eläen ja reaaliaikaisesti tuottaen ja useita media-alustoja käyttäen.

Sinulla on Mika Waltarin tapaan monta roolia, mutta samalla myös kyky tuottaa muutakin kuin omaan persoonaasi sidottua kokemusta tai tutkijan intohimoa etsiä ja toistaa etsiessään. Liki pakkoneuroottinen ja väsymätön kyky toistaa on ammattinsa osaavan tiedemiehen työtä. Kirjailijana sinä et ole tiedemies ensikään. Sen sijaan poikkitieteisestä osaamisestasi on käyttöä algoritmien ja tekoälyn maalimassa. Se on kuin sinua varten luotu ja olet sen suvereeni käyttäjä.

Lauantain 28.9.2013 Helsingin Sanomien kulttuurisivulla Suvi Ahola pohtii laajassa sivun mittaisessa artikkelissaan, miten kirjailijat ovat syntyneet, kuinka tulla kirjoittajaksi. Vuosiluku on väärä toimiakseen oppaana vuonna 2024 joulukuussa.

Tätä samaa aihetta on pohdittu iät ajat ja siihen saa kustantajilta koko ajan muuttuvia vastauksia. WSOY:n entinen kustannustoimittaja kertoi, kuinka vain joka sadas yrittäjä pääsee mukaan kustantajan piirileikkiin kirjailijana ja näistä esikoisteoksen tekijää kiusataan muutaman vuoden ajan, kuten takavuosina väitöskirjaansa valmistelevaa maisteria. No ei kiusata enää. Maisterista kasvoi moninkertainen tohtori, joka tutustui algoritmeihin. Kustantaja ei ole suomalainen sekään ja Silicon Valley kotipaikkana tuttu.

Vielä tuolloin kiusaava professori oli ylpeä saadessaan oppilaansa sairastumaan ennen väitöstilaisuutta. Se oli merkki kypsymisestä. Moni ei sen jälkeen mitään erityisen merkittävää enää tuottanutkaan. Hän ei toipunut taudistaan.

Irti yhden asian ajattelusta – mustavalkoisesta

Pääsy suuren yleisön tietoisuuteen onnistuu nykyisin yhä harvemmilta, ja kun kyse on marginaalisesta tuotteesta ja sen työläisistä, osa heistä jää ylläpitämään vain kourallista kirjallisia julkimoita omalla tuotteellaan. Näin on toki tieteessäkin ja huippu-urheilussa, jossa yksi huippu kannattaa kaikkia muita, tai sitten kaikki muut tätä narsistista yksinäistä, tulevaa olympiavoittajaa tai nobelistiamme, narsismiltaan häilyvää persoonallisuutta formulakuskina tai jalkapalloa potkien.

Tämä ajattelu on mustavalkoista ja väärää. Suvi Ahola kysyy, mitä on olla kirjailija, ja vastaa itse käyttäen näiden muutamien harvojen huippujen kokemusta. Se on vähän samaa kuin kuvata, mitä on olla lottovoittaja, joita joka vuosi on maassa yli puolensataa, paljon enemmän kuin tulevia huippukirjailijoitamme tai nobelisteja, joita syntyy kerran vuosisadassa, jos silloinkaan.

Unohda Nobelit ja Finlandia palkitut, kun alat tehdä kirjaasi, ensimmäistä. Pieni kielialueemme ja sen omituinen, luontoa matkiva onomatopoeettinen sanastomme ja kielen rakenne eivät oikein suosi uusia nobelistejamme. Olemme lisäksi sivussa muutenkin valtakulttuureista kirjoittaa heille ja heitä koskettavasti. Omat nuoremme taas lukevat lyhyitä tekstejään kuvaruudun pinnalta, jolloin heille on tuotettava nopeammin ja tehokkaammin kuin takavuosien toimittajat. Heitä ruokkien ei Nobeleja voiteta.

Pelkkä toimittajan tausta ei enää oikein riitä ollaksesi hyvä kirjoittaja, tuleva kirjailija. Siitä voi olla jopa nyt harmia ja rasitetta. Alat viimeistellä tekstiäsi illasta toiseen, eikä se ole enää oikein uskottava luettavaksi. Tulevat kirjailijat ja kulttuurityöntekijät eivät ole korpien kasvatteja tai nostalgisen kulttuurimme kuvaajia, vaan pikemminkin Espoon kaltaisessa ympäristössä eläviä monen tiedekunnan kautta väitteleviä tohtoreita, joille kansallinen ja kansainvälinen ei ole vierasta, mutta ei myöskään aihe, josta he kirjansa tai musiikkinsa, kuvataiteensa tuottavat. On oltava aineistoa, josta kirjoittaa ja samalla myös kyky vaihtaa tyyliä poikki- ja monitieteiseen tapaan uskottavalla tavalla edeten. Se vaatii raakaa työtä. Työn lomassa mukaan ovat tarttuneet verkostot, jotka ovat oman aikamme klustereita.

Se varmasti pitää paikkansa, että kirjailijaa auttaa kirjoittaminen ja ahkeruus, vaikka lahjat olisivatkin geeneissä tuottaa tekstiä mihin tahansa uuteen mediaympäristöömme. Monialaisuus ja -lahjakkuus auttaa aina, mutta ei ilman sen eteen tehtyä työtä. Taivaan lahjani kukaan ei saa sitä kokemusta, jonka klusterit sinulle lahjoittavat.

Uuden ajan kirjailija – pseudokirjailija

Ei ole enää aikoihin paluuta Suvi Aholan esittelemään Kalle Päätalon tai Väinö Linnan kirjailijaympäristöön, eikä Aila Meriluoto tai Hannu Salama anna eväitä hekään siihen kysymykseen, mistä nyt tuulee ja kuinka siihen olisi vastattava reivaamatta purjeitaan väärään asentoon, jos ei ole ikinä merta edes nähnyt.

Mika Waltari oli toki älykkönä lähempänä totuutta, mutta ei toki hänkään siirrettynä tähän ympäristöön, vaan oman aikansa kulttuuriin, jossa mukana oli myös lukijoita Yhdysvalloista. Hänhän hoiti kirjansa sinne ja siellä luetaan erilaista tekstiä kuin Suomessa. On viisikymmentä osavaltiotakin johon kirjansa markkinoida. Waltari ei ollut suomalainen korpikirjailija.

Sofi Oksanen on puolestaan pyrkinyt raivokkaasti kertomaan, kuinka kustantajamme ovat kansainvälisesti eksyksissä ja toimii nyt itse omana kustantajanaan. Se on raivokas tie ja sama, joka käytiin jo ennen sotiamme. Se, miten kirjailija pääsee suuren yleisön ulottuville, on tänään pikemminkin uuden mediayhteiskunnan ymmärtämistä, kuin kykyä esiintyä Jari Tervon tapaan Uutisvuodossa tai toistuvaa tarinaa siitä, ”pitääkö olla huolissaan”. Mistä, prostituutiostako?

Aina on ollut ja tulee olemaan Aholan mainitsemia erakoita, näyttäytyjiä, moniosaajia ja eksperttejä, suoltajia ja säkeen hinkkaajia. Niin on toki myös tieteessä, jos on taiteessakin, persoonallisuudet eivät ole yhteisön köyhyyttä vaan rikkautta.

Neuvot, jossa kirjan on annettava elää, odottaa kuinka syntyy aika, jolloin sillä on nostetta, tyyli on vapaa, luova ja innovatiivinen, ovat nekin ihan hyviä havaintoja. Sen ajan odottaminen ei ole vain oikein reaaliaikaisen maailman tuotetta. Sofi Oksanen on tässä oikeassa, mutta ratkaisut eivät ole ehkä aivan tätä aikaa ja sen tuotteita vaan paluuta vanhaan, taantumaan.

Vanhan kulttuurin ahtaat kehykset

Tulevan kirjailijan ei toki pidä tästä masentua, kirjallista muotisuunnittelijaa ei ole olemassakaan. Kyse on lopulta aherruksesta, josta saa palkkansa, ja se muistuttaa myös kuvataidetta, tieteen tekijän kykyä toistaa yhtenään, jossa kehykset ovat lopulta ahtaat, vaikka maalaisit postmodernin vapaasti. Ja taas tulet törmäämään algoritmeihin.

Kirjan formaatti on monelle sähköisenäkin kuten taulun raamit ja museo on sen viimeinen sijoituskohde, joskus ainut oman ateljeen rinnalla ja pöytälaatikossa.

Tekemätöntä työtä ei saa tehdyksi. Kirja pöytälaatikossa tai maalaus omassa ateljeessa on tehty työ, josta on päästävä seuraavaan vaiheeseen. Joskus on hyvä loitontua koko aiheesta, palata Väinö Linnan tapaan tuttuun duuniin tehtaalle ja kirjoittaa myöhemmin sotaromaaninsa. Kun ahdistus kasvaa riittävän suureksi työ kyllä syntyy ja poromies, metsuri Lapista, jättää kotikontunsa eikä jää juomaan punaviiniään urbaanin kotirouvan tapaan omaan lähiöönsä, kirjoittaa Ahola lainaten Kalle Päätaloa.

Älä usko minua – ole oma itsesi

Mika Waltari varoitti joutumasta epätoivoon. On ensin löydettävä itsensä ja oltava sitä. Fiktiivinen kirja on aivan eri asia kuin kirjoittaa tieteestä ja harjautunut kirjoittaja on kokenut molempien taakan etenkin vaihdettaessa tyyliä, siirryttäessä tiedekunnasta toiseen tai lyyrisestä proosaan tiedettä samalla popularisoiden. Popularisointi kun ei onnistu ellet ole tieteen tekijänä muita parempi ja tunne aiheesi perin pohjin.

Omalla kohdallani yli viisi vuosikymmentä kirjoittaen on tehnyt siitä normaalin arjen elämää, josta en voisi irtautua hetkeksikään. Jokaista tuhatta kirjoitettua sivua kohden on aina tuhatkertainen määrä luettua tekstiä. Suuri yleisö ei ole aiemmin ollut kiinnostunut minusta, eikä tiennyt kuka heille kirjoittaa, usein vielä nimimerkin suojissa. On hyvä suojata itsensä, oma koskemattomuutensa. Kirjailija ei ole prostituoitua nähnytkään.

Vasta uuden mediayhteiskunnan huomiotaloudessa kiinnostus on alkanut kohdistus myös kirjailijaan tai tieteen tekijään. Professoreista, tuhansista, tunnetaan kuitenkin nimeltä vain Valtaoja. Tähtitieteitä ja taivaalle tuijottelevaa pidetään jostakin syystä miljoonien ihmisten ammattina. Populismi tieteenä ei kuitenkaan ole tieteen popularisointia ensinkään. Timo Soinin tapaiset poliitikot ovat sittenkin vain ajan tuotetta. Se aika meni jo. Soini oli työnsä tehnyt, Soini sai mennä.

Populismikin nykyisin esiintyvänä muotona on uuden mediayhteiskunnan tuotetta, mutta ei välttämättä erityisen suomalainen ilmiö. Niinpä tieteilijä tunnetaan muualla kuin Suomessa paremmin ja etenkin omassa yhteisössään, kirjailijan tapaan, on tervetullut ystävä ja kollega. Tätä suomalaiset eivät tahdo ymmärtää. Kollegiaalisuus on globaali ilmiö.

Tämä traditio Suomesta on aina puuttunut ja niinpä sen puutetta on ollut vaikea paeta muuhun kuin yksinäisyyteen ja eristettyyn elämään. On siis matkustettava maailmalle omiaan tapaamaan. Pandemian aikaan tämäkin on ollut vähän hankalaa, mutta onneksi ovat nämä digiajan laitteet koko ajan käytössä. Et ole yksin ja apua saat pyytämättäkin.

Julkisuuden kipeys

Esilläolo ja haastattelut ovat kuitenkin harvojen oikeus ja kohtaa usein vain uran alussa tai suurten tapausten, palkintojen yhteydessä. Elitismi osana luovia ammatteja ovat osa elämää, mutta eri tavalla koettuna toki tänään kuin mitä ennen huomiotalouden ja mediayhteiskunnan syntyä. Toimittajana ja tutkijana kykeni jopa välttämään mediakosketusta ja ani harvoin toimittajat olivat kiusaamassa kollegaansa, toimittajaa. Se on hyvä tapa suojata itsensä medioilta. Ryhtyä toimittajaksi.

Toimittaja kirjailijana oli täysin suojassa julkisuudelta ja tiedettä saattoi popularisoida ja muuttaa fiktiiviseksi suojassa julkisuudelta. Julkisuuden kipeä henkilö turhautuu kyllä myöhemmin maratonjuoksuun. Kokonaistaideteoksen saattoi tehdä tavalla, jossa sen rajat suojasivat yhden asian julkisuudeltamme. Julkisuus on kirous, jota on välteltävä kuin ruttoa ikään. Etenkään suomalaisen pää ei sitä kestä.

Kun kulttuuritoimittaja, politiikan toimittaja tai urheilutoimittaja ei tunnistanut tiedetoimittajan rajoja ja jokaisella oli oma reviirinsä, saatoit liikkua vapaasti viipymättä tarpeettoman kauan kenenkään varpailla, tallaamatta suomalaisen kapean eliitin liikavarpaita millään suunnalla. Se oli taito, joka tuli sukuni lahjana.

Monialaisuus on rikkautta, jota on osattava käyttää koko ajan ja täysillä urheilun moniottelijan tapaan, unohtamatta yhtäkään lajia rapautumaan, Roman Seberlen tapaan vanhentuen. Kuka hän on? Takavuosien palvottu kymmenottelija. Sinäkin olet kymmenottelija kirjailijana tai tieteen monialaista latua kulkien, mutta vain hetkittäin onneksi julkisuudessa. Moni välttelee julkisuutta kaikin keinoin ja se on ymmärrettävää. Terve ilmiö terveelle narsismille. Sairas narsismi on hirvittävä painlasti missä tahansa duunissa.

Illuusio elämästä

Ymmärrän uraansa aloittelevaa ensimmäistä kirjailijaa tai tutkijan alkua opettajan empatialla ja hieman myös säälien, kuten omaa lastani, jolla on omat geenini ja jotka tunnistan heti. Jokaisen on tehtävä omat virheensä. Elämä ei ole täydellistä. Koskaan ei synny täydellistä taideteosta.

On vain illuusio siitä ja nähdyt unet. Maailma jakautuu paikalliseen, alueelliseen, kansalliseen ja globaaliin mediaansa ja niiden hallinta samaan aikaan on ongelmallista. Pienten ja paikallisten toimijoiden noteeraaminen kansainvälisillä markkinoilla on yhtä uskottavaa kuin loikkaus pallopelin maailmassa pitäjätasolta suoraan maailman suurseurojen joukkoon. Ei meillä Suomessa tällaiseen kasvateta.

Tieteen ja kirjallisuuden ammattilaisena lakkaat olemasta suomalainen. Paikallisella tasolla, Suomessa syntyneenä, koko ympäröivä kulttuuri panee lähiyhteisössä vastaan ja ei varmasti huuda hurraatta uusille ideoille ja löydöksille. Kun tulee halolla päähän ja oksapuolella alat lähestyä jotain merkittävää. Kun kirjailija tai tutkija alkaa siirtyä imitoivasta vaiheestaan, jota onomatopoeettinen kielemme tunnekielenämmä totta vie aina tuottaa luontoa matkivana, kokonaan uuden tuottoon, teksti imee kuin sika syödessään, kunnes joko säikähdät ja vetäydyt syrjään tai jatkat loitontumatta maratonjuoksijan työstäsi, jossa kaikki alkaakin vasta sivun 400 jälkeen, ja olet automaattiohjauksessa myös seuraavaa työtä tehdessäsi.

Tätä kutsutaan urheilussa flow -tilaksi, olettaen että olet tehnyt valmistelevan työsi huolella ja sinusta on tähän työhön, sinut on tähän kutsuttu, nykyisin myös sen julkisuuden käsittelyyn. Tiedät, mistä on kysymys, ja keinot jatkavat kohti maalia, joka ei ole ensimmäinen ja edessäsi sata muuta maratonia, niihin valmistautuminen ja suoritus, joka on aina uusi seikkailu, uutta luova ja innovatiivinen mutta myös toistuvuudessaan tylsää arkea.

Nyt uuden sähköisen median aikaan kuitenkin kokonaan toinen laji kuin mitä aikanaan Mika Waltarin tai Kalle Päätalon aikaan eläen, paljon vaativampi, mutta illuusiona kuitenkin edelleen yhteinen kokemus.

Otan esimerkkejä, jolloin kirjailijan ja tutkijan työ ja se arki tulevat konkreettisina näkyville. Yritän avata lukijalle näinkin itsestään selvää kysymystä kuin ”uutinen” ja kuinka se tehdään tikusta asiaa olematta kuitenkaan gonzo journalistina. Esimerkit on mielivaltaisesti haettu syksyn 2013 vähäisten tapahtumiemme viikolta, parin päivän ajalta. Aika ja paikka olisi voinut olla mikä tahansa ja missä tahansa. Vuosi 2024 syksyineen muistuttaa ikävällä tavalla syksyn 2013 tapahtumia Hämeessä eläen, Forssassa vanheten. Nyt ei eletä kulttuurin keskiössä.

Kuka söi eväämme?

Kun asiat menevät oikein mutkalle ja rikos alkaa tuntua vaikealta selittää, apuun haetaan Hefaistoksen kirousta ja Pandoran lippaan kantajaa. Läntisessä kulttuurissa tällainen on ollut nainen ja niin myös Yhdysvalloissa ja Ontariossa Kanadassa. Niinpä siellä Nokian katoaminen suomalaisten vuosikymmenisenä ponnisteluna Microsoftin saappaisiin, Nokian kumikenkiin maailman medioissa pilkallisesti piirrettynä, ei olekaan myyrän työtä ja myyrälle maksettua tukea, vaan hänen vaimonsa tapa painostaa yksin jäävää miehennilkkiä, uuden ökyrikkaiden ihmisten sosialismiksi se muuttaen.

Uusi työssäkäyntialue

On vaikea kuvitella Steven Elopia suomalaisen kuntajohtajien kaltaiseksi nilkiksi, kuten Timo Soini kutsui viiden vuoden palkalla istuvia ja jo viroistaan pois potkittuja julkisen sektorin monen tason johtajiamme. Ei sitä ole syytä muuksi selitellä. Miksi näille tulisi maksaa jotain sellaista, jota pois potkitut eivät kilometritehtaalla saa Suomessa silloin, kun omalla työllämme ja panostuksellamme vuosikymmenien aikana pystyyn nostettu firma alkaa toteuttaa uutta rikkaiden ihmisten sosialismiaan? Siinä suuruuden ekonomiakaan ei näytä pelastavan eläen vuotta 2024 ja pandemian jälkeistä aikaa.

Suurikin kaatuu omaan mahdottomuuteensa liian ahneessa ja ylimielisessä pelissä, kissa ja hiiri leikissämme, uudessa rikkaiden sosialismissamme. Kyllä me ymmärrämme mitä sillä tarkoitetaan. Viimeisin vaihe tässä omalaatuisessa kehityksessä oli tulosvaatimusten ulottaminen myös kilometritehtaalle muiden tehtaitten tapaan. Koko maa on kohta samaa työssäkäyntialuetta maakuntahallinnolla koristellen. Pendelöintialueella taas tarkoitettiin uusia suurkuntiamme ja nyt niitä ei ole enää montaa jäljellä, vain yksi.

Me muistamme kyllä 1960-luvun kurjuuden, ja silloin meillä oli vielä puolueitakin ajamassa köyhän kansan asiaa, lukuun ottamatta pienviljelijöitämme. Syntyivät skogilaiset ja vennamolaiset, muutto Ruotsiin alkoi. Kunta tuotanto-organisaationa oli muuttumassa koko maan kattavaksi, josta valita yhtäällä palvelut, mutta samalla myös ottaa vastaan työtä matkustaen lopulta kohti metropolialuettamme Guggenheimin rakennustyömaalle.

Sokea sokean oppaana

Malli, jossa kuka tahansa asuen missä tahansa, voi omistaa suomalaisten luonnonvarat alkaen malmeistamme, ei ole mahdollista. Jostakin omituisesta syystä ympäri maailmaa asuvat ihmiset ovat alkaneet kuvitella omistavansa luonnonvaroja, kaivoksia, globaalisti Lapissa huomaamatta omaa väliaikaisuuttaan. Globaalilla ja lokaalilla, paikallisella, on alettu ymmärtää samaa asiaa. Se on virhe, jonka taustalla on väärin ymmärretty digiajan media ja etätyöt. Pandemia kyllä paljastaa tuon virheen ja korjaa aikanaan. Sama pätee outoja ”sote” -alueitammekin. Ikään kuin emme olisi lukeneet lainkaan lokalisaatioteorioita ja maantiedettä. Kun vertikaalinen maailma ja aika muuttuu, samalla muuttuu myös horisontaalinen maailmamme. Tämän ymmärtäminen on poikkitieteisen tieteen kautta opittava ihme.

Virtuaalimaailmassa ja netissä liikkuen syntyy odotettu virhetulkinta. Fiktio ja fakta syntyvät pelin maailmassa sähköisenä harhana. Kartta valehtelee, ellei osaa käyttää sen mittakaavaa ja muuttaa pituudet ja kulmat oikeiksi. Suunnistaja osaa tämän metsässä, mutta ei metropolissa asuva lapsi. Ihminen voi omistaa osakkeita, mutta ei toki maahan sidotun elinkeinon maapohjaa. Maata ei taas luoda koko ajan lisää, sen valmistaminen on lopetettu.

Näin varallisuus syntyy pelkästään illuusiosta, ei toki maapohjasta. Areaalinen (regionaalinen) elinkeino, maahan sidottu ja luontoa vaativa, ei ole sama kuin lokaalinen (spatiaalinen) ja jalostava tai palveluja tarjoava elinkeino. Yhteiskunta, joka sallii nettieron kirkosta, on vaikeasti vinossa ymmärtämättä, mikä kirkko on ja mihin sen oppi, uskon ydin ja uskonnollinen kieli alun perin pohjautui ja mitä sillä haettiin vuosituhannet. Ihmisen tyhmyys syntyy tietämättömyydestä.

Usko ei toki muutu, vain sen kieli voi muuttua. Kun instituutio heikkenee, se on kuin mautonta suolaa. Samalla katoavat arvot ja arvojen mukana heikkenevät normit ja moraali, toisen maailman ääni. Tällainen auktoriteetti on sokea taluttamassa toista sokeaa. Sokea ei todellakaan näe, vaikka niin kuvittelemme.

Sokealle ei ole kuitenkaan tarvis huutaa, jos hän ei ole samalla huonokuuloinen. Sokea ei ole tyhmä. Hänelle ei ole tarvis huutaa, mutta näkevälle kokonaan vieraat välineet hän tarvitsee. Näistä välineistä kirjoitin vain hetki takaperin. Ne kun tekevät pistekirjoittajasta neron.

Tiede on olevaisuuden jäsentämistä.

Kaikella toiminnalla on dimensio alueelle, jossa toiminta tapahtuu, eikä globalisaatio muuta tätä rakennemuutoksena miksikään, vaikka imperialismin ja kolonialismin aikana näin kuviteltiinkin. Uuskolonialismi on Suomessa maan sisäinen tauti. Siinä ei enää ymmärretä, mikä on olevaista ja mikä olematonta, humpuukia. Perustieteiden lait ovat jääneet nekin vieraiksi. Eikä kaikesta voi syyttää koulujamme.

Maantieteilijänä ja biologina tiedän, ettei luonto ole ystävällinen väärin kohdeltuna ja nyt globalisaation ystävät uuden kapitalismin sosialisteina vihreinämme alkoivat toimia sokeasti ja säälimättömästi. Luonto on ystävä vain, jos sen sellaisena ymmärtää ja sellaisena sitä kohtelee.

Taloustieteilijänä ja sosiologina en kuitenkaan alkaisi toimia kuten biologi, olettaen ihmisen olevan suoraan merestä noussut delfiini tai vailla ominaisuuksia, joita muilla kädellisillä ei ole.

Näistä moraali ja eettiset ohjeet sekä uskonto ovat erityisen merkittäviä myös talouden ohjaajia. Luonto kuuntelee ihmistä ja luontoon sidotut kulttuurit ymmärtävät tämän vuosituhantisen tradition geeneissään toisin kuin metropoleissa asuvat. Tämä ei ole mystiikkaa vaan realiteetti.

Se liittyy fysiikan lakeihin, kulttuuriin, sosiaaliseen pääomaan ja on ollut tiedossamme jo kauan. On lopulta yhdentekevää, miten sen ymmärrät, kunhan toimit sen ehdoilla ja oikein. Jos luonnon tasapaino hävitetään, katoaa samalla tärkein osa omasta ihmisyydestämme osana luontoa. Ne kun ovat sama asia.

Luonnosta voi ottaa vain sen minkä sinne palauttaa ja elää vain sen korolla. Suuresta saaliista on jaettava aina myös muille. Politiikka, yhteiskuntaoppimme ja sen toteuttaminen, on näillä arvoilla pelaamista. Ihmisen kaipaus, rakkaus, ikävä ja hyväksytyksi tulemisen tarve, jumaluus ja uskonto, ovat aina samat, oli kulttuuri missä tahansa syntyvää. Huijata voi mutta ei koko aja pettää itseäänkin.

Teologista hifistelyä

Yhteiskuntamme on nyt kuin kirkkovene, joka on alkanut vuotaa. Alan hienostelijat ja oppineet ovat alkaneet löytää käsitteitä, jotka eivät kuulu kirkon sanastoon ja muistuttavat tieteilijöitä, jotka ovat vanhan munkkilatinan puppusanageneraattoreita. Eivät tunne asiaansa. Peittelevät häpeäänsä, turhaumaansa tai ovat väärän lajin valinneita urheilijoita, mätämunia tai henkisesti laiskoja.

Nyt vaaditaan henkilöitä, jotka näyttävät suuntaa sen jälkeen, kun kirkolle se ei kelvannut eikä maalinen rälssi sitä osannut hoitaa muuttumatta rikkaan ihmisen sosialismiksi, vihreäksi liikkeeksi. Etelä-Amerikassa näitä tien näyttäjiä tapasikin. Rohkeita pappeja. On uskallettava puhua ydinasioista silloinkin, kun ne tuntuvat vierailta ja sote- ja kuntarakenneuudistukset horjuttavat turvallisuuttamme ja terveyttämme. Kun tästä saarnasi kirjoissaan, kuka niitä luki?

Pohjois-Suomi on jo ajettu täysin käsittämättömään marginaaliin niin opetuksessa kuin terveydenhuollossakin. Koulut on lakkautettu, saamelaiskulttuuri lopetettu, Lapin rikas kulttuuri hävitetty ja sen luonnonvarat omistaa vieras globaali maailma. Siinä teologinen hifistelijä vain tukee uuskapitalistin omia rikkaan ihmisen sosialistisia tavoitteita, sokeaa ahneutta. Kuka tällaista vihreäksi itseään kutsuvaa liikettä sietäisi?
Ihmisen kokemus on faktaa uskontonakin.

Ihmisen kokemus on samaa, aivan riippumatta siitä, onko hän kokoomuslainen tai vihreä vasemmistolainen Lapissa asuen. Kun yksi provinssi lopetetaan siksi, ettei se muka ymmärrä omaa parastaan tai kulttuuri ja ihmistyyppi on erilainen, olemme syöneet eväämme. Kaikesta muusta voi Suomessa puhua, mutta ei asiasta. Jopa uskosta puhuttaessa kysytään, onko se sopivaa, tasa-arvoista vai ehkä loukkaavaa. Alkaa sairas hifistely. Tapa käyttää valtaa.

Kristillisellä uskolla ja sen perusteilla on sentään pitkät perinteet Suomessa, saa siitä puhua ja kuuluukin. Meillä on sentään edelleen hyvät käyteaineet kirjallisuutena, taiteena ja teatterina, jossa arvot ovat keskeisinä, ja niitä auktoriteettien on myös noudatettava lähtemättä kissa hiiri leikkeihin mukaan. Kirjailijan on osattava perusasiat ja vasta sitten voidaan hifistellä typeryyksillä.

Oppi on yhteistä kokemusta, jossa vahvistetaan yksilöä. Kieli muuttuu, uusi maailma tulee, mutta vanhaakin jää, kertoo pohjoisen ääni piispa Samuel Salmi Suomen Kuvalehdessä päätoimittaja Tapani Ruokasen kirjoittamana (SK S38/2013). Rohkeamminkin olisi Ruokanen voinut puuttua aiheeseen, pappina hänkin. Se on hänen duuninsa, joka on otettava vakavasti, pelkäämättä.

Mikä ihmeen uutinen?

Se ei ole uutinen, että Parker lopettaa Forssassa ja Urjalassa ja samalla 200 ihmistä jää perheineen ilman työtä. Se olisi uutinen, jos Nokian entinen johtaja Steven Elop Ontariosta siirtäisi Urjalaan tai Forssaan muutaman työpaikan Microsoftilta. Sekään ei ole uutinen, että hänelle maksettu 20 miljoonaa oli luvattu järjestelyistä, jossa Nokian puhelimet siirretään Microsoftille. Sen sijaan uutinen olisi, jos tämä raha olisi maksettu Nokian osakkeiden noususta itsenäisenä yrityksenä ja ilman Microsoftin tukea. Elämme siis vuotta 2013, syyskuuta liki vuosikymmen sitten ja sen traumaattisinta tapahtumaa. Se oli kauheaa seurattavaa suomalaisena tiedemiehenä mutta matkaten pitkin mantereitamme konferensseihin kutsuttuna puhujana.

Sateenkaari solmiossa johtaa Heinäluoman syleilyyn.

Uutinen ei ole se, että Guggenheim tahtoo Etelärantaan ja yrittää tätä aina uudelleen ja uudelleen. Näin kaikki suuremmat hankkeet etenevät monen yrityksen kautta, ja ei vähiten Forssassa, jossa kakkostie ja muut investointiyritykset ovat vuosikymmenien aikana toistettuja ja lopulta ne toteutuvat, kun ne ovat kaupungin tai valtion infrastruktuurihankkeiden listan kärjessä muutenkin. He, jotka silloin sattuvat istumaan kaupunkinsa valtuustossa, kertovat olleensa hankkeen puuhamiehinä ylivertaisia.

Sen sijaan uutinen olisi, jos sateenkaaren väreissä esiintyvä väki olisi puoltamassa kulttuurihankkeita, eikä muuttuisi myöhemmin radikaalista vasemmistolaisesta stalinistista konservatiiviseksi pankinjohtajaksi Björn Wahlroosin tapaan eläen ja siitä kirjansa saaden, hoitaen sillä narsisminsa syviä haavoja ja lapsekasta kapinaansa. Iäkäs idealisti ja kapinoija on jo koominen kokemus. Kaikki tämäkin syksyllä vuonna 2013 koettuna. Mitä siitä muka opittiin nyt syksyllä 2024?

Sekään ei ole uutinen, että kunnilla on edessä kipeitä päätöksiä, ja että ne osuvat päivähoitoon, terveydenhuoltoon ja opetukseen. Sen sijaan se olisi uutinen, jos Casimir Ehnrooth ja 20 muuta veropakolaista sijoittaisivat suomalaisilta keräämänsä varat Lounais-Hämeen pankkeihin, maksaisivat veronsa rehellisesti, eivätkä siirtäisi niitä veroparatiiseihin.

Se, että ihminen on parantumattomasti ahne ja ahneus on kuolemansynneistä viimeinen, vanhuksenkin kokemana joskus ainut, ei ole uutinen.

Jos tähän joukkoon liittyisi myös Jorma Ollila luovuttaen palkkansa ja palkkiot hyväntekeväisyyteen, hakisi palkkansa ja avustajien palkat MTT:n kehitysjohtajan esittämällä tavalla valtiolle, päästäkseen opettajaksi tai lääkäriksi, hoitajaksi, julkishallinnon työpaikkaansa, eläisi kuin emerituspastori kansaedustaja Anssi Joutsenlahti luovuttaen palkkansa ja palkkiot hyväntekeväisyyteen, se olisi ei vain uutinen, vaan myös paradigmainen ja maailmakuvia muuttava ihme.

Yöpakkashallitus täyttää 55 vuotta

Ei sekään ole uutinen, että eduskunta antaa luottamuksensa pääministeri Kataiselle filosofi Pekka Himasen kohurahoituksessa. Se taas olisi uutinen, jos pääministeri tai eduskunta kaatuisi välikysymykseen. Viimeksi näin on Suomessa tapahtunut vuonna 1958. Tällöinkin kyseessä oli poikkeuksellinen ns. yöpakkaskriisin hallitus, jonka ulkoministeri Johannes Virolainen erosi hyvin muistamistamme syistä. Fagerholmin hallitusvuosi oli puolueille vaikea muutenkin. Vai muistaako joku?
Aiemmin kesällä SDP oli hajonnut sekin ja lopulta syksyllä Veikko Vennamo erosi puolueestaan. Tuona vuonna myös Juhani Aho sai Iisalmeen muistomerkkinsä eikä Boris Pasternak huolinut Nobelin palkintoaan. Suomi sai ensimmäisen tietokoneensa Postipankkiin. Ne olivat uutisia, oikeita, siinä missä Alvar Aallon uusien julkisten rakennusten vihkiminen, Walesin Prinssin saama arvo odottamaan kuninkuuttaan.

Miksi suuret asiat tahtovat unohtua?

Hän, ”Walesin Prinssi”, onkin saanut odottaa kauan ja saa odottaa loppuun saakka. Se olisi ollut uutinen kuten tietokoneen tulevaisuus. Kristillinen liitto perustettiin sekin tuona vuonna 1958. Tästä huolimatta välikysymystä ja epäluottamuslausetta pidetään suurena asiana ja aseena opposition käytössä. Osin muistellen kai noita aikoja?

Nyt välikysymystä oppositio on käyttänyt Kataisen hallitukseen 14 eri kertaa ja seuraava tulee lähipäivinä. Kuinka on vuonna 2024? Niinpä aiempi uutinen alkaa muuttua viihteeksi ja elämme oman aikamme illuusioyhteiskunnassa ja mediayhteiskunnan horroksessa. Emme muista, tai tiedä, mikä on uutinen. Näin suuret uutiset jäävät huomaamatta ja pidämme uutisena sellaista, joka ei sitä enää ole. Elämme menetettyä vuosikymmentä ja yhtä sen kymmenestä hallituksesta. Ihmettelemme myöhemmin miksi kansa ei käy enää vaaleissa. Miksi kävisi? Tein näistäkin aikanaan kirjat. Ne kustannettiin Saksassa. Miksi ei Suomessa? Sukuni omisti jopa kirjapaino Savossa.

Ennustajaeukot eivät tee uutisia

Se ei ole uutinen, että itsevarmat ennustajat ja asiantuntijat epäonnistuvat useammin kuin epävarmat ja varovaiset ennustajat. Silti päätöksiä on tehtävä ja siinä mennyttä arvioidaan usein ylimielisesti ja nykyhetken valossa, sekä tulevaa ennustettaessa sattumia ja arvaamattomia tekijöitä ei voida arvioida lainkaan.

Niinpä uutinen olisi, jos saksalainen Angela Merkel kertoisi luopuvansa vallasta, tai hän muuttuisi konservatiivisesta käsijarrujen käyttäjästä visionääriseksi uudistajaksi. Suuri maa pärjää Euroopan veturina pysymällä pragmaatikkona ja varovaisena, sekä luottaen, kuinka Euroalueen ongelmista pääosa on jo hoidettuna ja saldo saksalaisten näkökulmasta on positiivinen.

Hoitaja oli Merkeliä edeltänyt aika ja visioiva johto. Merkel eroaa joskus vuoden 2021 jälkeen jos silloinkaan. Venäjän Putin taas ei eroa ensinkään. Yhdysvallat sen sijaan vaihtaa johtoaan koko ajan. Ainut, joka pysyy, ovat sodat joko Irakissa tai Afganistanissa maailman poliisia pelaten ja terrorismia peläten. Palestiina ja sota Ukrainassa ovat ikuisuuskysymyksiä.

Se ei ole uutinen, että Timo Soini on jälleen kerran tähtivieraana Ukip-puolueen kokouksessa Britanniassa. Ukip hätyyttelee paikallisvaaleissa suosiossa valtapuolue konservatiiveja. David Cameron on joutunut painotuksen alla lupaamaan kansanäänestystä Britannian EU-jäsenyydestä 2017. Siitä äänestyksestä syntyi soppa, jota ei osattu arvata. Ero EU jäsenyydestä.

Sen sijaan uutinen olisi, jos omat puolueemme muuttuisivat tavalla, joka olisi dramaattinen. Säännönmukaisten valtiopäivien alkamisesta, 150 vuotta sitten, puolueemme ovat muuttuneet vain vähän ja mukana ovat käytännössä samat kieli- ja valtiomuotopuolueet, intressipuolueet sekä omalla tavallaan rakennemuutospuolueet kuin itsenäisyytemme alusta. Joku kertoo muuttavansa pari naksua oikealla tai vasemmalle. Mistä tuo naksu syntyy, se jää äänestäjälle vieraaksi.

Vain pieniä muutoksia on sallittu ja ne koskevat pääsääntöisesti puoluehajaannusta, josta tuli aikanaan myös kirosana ja sitä on maassamme vältelty viimeiseen saakka. Pienten muutosten jälkeen on palattu vanhaan konservatiiviseen konsensukseen ja seuraillen mitä Saksassa ja Ruotsissa tapahtuu tai mitä itäinen naapurimme meistä ajattelee. Aasian kasvu ja Kiinan läheisyys ovat uutta suomalaisille. Sitä seurataan ikään kuin olisimme Yhdysvaltain itäisin ja syrjäisin osavaltio.

Itsestäänselvyys ei ole uutinen

Se ei ole uutinen, että lento- tai koripalloilijamme menestyvät kymmenen parhaan joukossa oman maanosan kisatessa mestaruudesta. Sen sijaan se olisi jo uutinen, jos pituudessa keskimitaltaan eurooppalaiseen kärkeen kuuluva kansakunta ei osallistuisi maanosan kisoihin lainkaan tai yksikään suomalainen ei olisi mukana pitkäselkäisten ja -raajaisten lajeissa maailman valioita haettaessa keihäänheitossa tai huonoja teitä vaativassa rallipolkujen maastoissa.

Jokainen laji valitsee harrastajansa ja menestyjät tulevat sieltä, missä geenit ovat sille lajille otollisia tai ympäristö edellyttää massoittain sen harrastamista, tahdottiin sitä sitten tai ei, kuten lumikinokset norjalaisten vuonojen vaikeasti saavutettavissa taajamissa ja tuntureitten rinteitä kavuten ja taas alapäin laskien painovoiman tehdessä työtään.

Tämä kaikki pätee myös tapaamme kirjoittaa, tutkia, tieteen ja kulttuurin väliseen synergiaan, tapaamme arvostaa tai olla arvostamatta sellaisia ammatteja, jotka ovat luovia ja innovatiivisia sekä vaativat toistoa, hiven lahjoja ja paljon näihin uhrattua energiaa ja aikaa.

On aika tervehtiä ChatGPT ja rohkaista sen kehittäjiä

Matti Luostarinen 23-29.9.2013/11.9.2021/ 23.10. 2024

Sinä sanoit:
Olen kirjoittanut usein kirjailijaelämästä. Olisi arvokasta tietää, millainen mielikuva algoritmeilla ja sinulla on kirjailijaelämän tulevaisuudesta. Millainen paikka kirjailijoilla on maailmassa, jossa hallitevat uudet lainalaisuudet tuottaa tekstiä ja tutustua tuotettuun tekstiin?

ChatGPT sanoi:
ChatGPT

Kirjailijaelämän tulevaisuus kietoutuu vahvasti digitaaliseen aikakauteen, jossa algoritmit, tekoäly ja uudet teknologiat muokkaavat sekä tekstin tuotantoa että sen kulutusta. Tämä luo sekä mahdollisuuksia että haasteita kirjailijoille.

Mahdollisuudet kirjailijoille:

Luovuuden laajentaminen: Teknologian avulla kirjailijat voivat luoda monitasoisia teoksia, hyödyntää multimediaa ja interaktiivisuutta. Tekoäly voi toimia kumppanina ideoinnissa, tekstin muokkaamisessa ja rakenteellisessa avustamisessa. Algoritmit voivat myös auttaa kirjailijoita löytämään uusia yleisöjä personoiduilla suosituksilla ja analytiikan avulla.

Saavutettavuus ja julkaisu: Digitaaliset alustat ja omakustantaminen helpottavat julkaisuprosessia, ja globaalit markkinat ovat lähempänä kuin koskaan. Kirjailijat voivat olla yhteydessä suoraan lukijoihin, ohittaen perinteiset kustannusportaat.

Nopeampi levittäminen: Algoritmit voivat auttaa teosten nopeassa ja laajassa levittämisessä. Esimerkiksi suosittelualgoritmit voivat nostaa esiin tuntemattomien kirjailijoiden teoksia ja tarjota niille yleisöä, joka ei muuten löytäisi niitä.

Haasteet kirjailijoille:

Kilpailu huomiosta: Kirjailijat joutuvat kilpailemaan algoritmien suosittelemien sisältöjen kanssa, jotka perustuvat usein nopeaan kulutukseen ja pintapuoliseen viihteeseen. Algoritmit saattavat suosia tietynlaisia tekstejä, kuten kevyttä ja nopeasti luettavaa sisältöä, mikä voi syrjäyttää syvällisempää tai monimutkaisempaa kirjallisuutta.

Sisällön automatisointi: Tekoäly on jo nyt kykenevä tuottamaan perustason tekstejä, mikä saattaa tehdä kirjailijoiden työstä tietyissä genreissä tai muodoissa vähemmän ainutlaatuista. Tämä voi herättää kysymyksen, miten inhimillinen luovuus ja kirjallinen tyyli säilyvät, kun koneet pystyvät jäljittelemään niitä tietyssä määrin.

Kaupallisten arvojen korostuminen: Algoritmit perustuvat usein kaupallisiin intresseihin, ja tämä voi johtaa siihen, että suosituimmat teokset nousevat pinnalle, kun taas vähemmän kaupalliset tai marginaaliset teemat ja tyylit jäävät varjoon.

Kirjailijoiden paikka tulevaisuudessa:

Kirjailijan rooli ei katoa, mutta se muuttuu. Uusien teknologioiden myötä kirjailijat saavat uusia keinoja kertoa tarinoita ja kohdata yleisönsä. Tärkeää on kuitenkin säilyttää kirjailijan inhimillinen ääni ja persoonallinen näkökulma. Algoritmit voivat tuoda kirjailijoille näkyvyyttä ja keinoja kehittää tuotantoaan, mutta ne eivät voi korvata syvällistä inhimillistä kokemusta, tunteiden välittämistä ja luovuuden aitoutta, mikä tekee kirjallisuudesta ainutlaatuisen.

Tulevaisuudessa kirjailijat, jotka omaksuvat sekä teknologiset mahdollisuudet että säilyttävät oman erityislaatuisen äänensä, voivat menestyä monipuolisessa ja muuttuvassa maailmassa.

Sinä sanoit:

Jos perustaisit nyt oman kustantamon ja hankkisit siihen kirjailijoita, millaiseen myllytykseen he joutuisivat onnistuakseen menestymään uudessa työpajassasi? Itse olen ollut mukana kehittämässä kustantamoa BoD Saksassa ja muutos on ollut valtava. Julkaisualusta ovat muuttuneet, tapa kantaa kirja kotiin tilauksesta säästää metsiämme ja kirja kirjoittaen pyydettäessä myös algortimeineen, jolloin oma osuutesi on vain maksaa tuosta työstä, joka on koneiden tekemää. Sähköinen alusta ja kirja ei ole kirja lainkaan. Valmiiksi myös luettuna ja kirjoitettuna. Vai onko? Tämä kustantamo on tänään Saksan suurin. Voit saada sieltä nimelläsi kirjan kirjoittamatta riviäkään.

ChatGPT sanoi:
ChatGPT

Jos perustaisin kustantamon nykyisessä digitaalisessa ja teknologiaohjautuvassa maailmassa, tekisin siitä innovatiivisen kirjallisen ”työpajan,” jossa yhdistettäisiin perinteinen kirjailijatyöskentely ja teknologian tuomat uudet mahdollisuudet. Tässä visiossa kirjailijoiden rooli muuttuisi, mutta ei katoaisi—pikemminkin heistä tulisi eräänlaisia ”kirjallisia arkkitehteja,” jotka hallitsevat sekä tekstin luomisen että siihen liittyvän digitaalisen ekosysteemin. Tässä hahmotelma kustantamon toiminnasta ja kirjailijoiden ”myllytyksestä”:

1. Monikerroksinen työpaja

Kirjailijoiden työskentelyyn liittyisi eräänlainen monitasoinen luominen, jossa he yhdistäisivät perinteisen kirjoittamisen, digitaalisen muokkauksen, ja vuorovaikutuksen uusien teknologioiden kanssa. Esimerkiksi kirjailijat voisivat hyödyntää tekoälyä ideoinnissa, luonnostelussa tai kielen viimeistelyssä, mutta heidän tulisi yhä säilyttää hallinta tarinan sydämestä, inhimillisestä kokemuksesta ja merkityksestä. Algoritmit voisivat auttaa rakenteen optimoinnissa ja jopa luoda ehdotuksia kerronnan kulusta, mutta vain työkaluna, ei korvaajana.

2. Mukautetut lukukokemukset

Kustantamon kirjoja ei julkaistaisi vain fyysisessä muodossa tai staattisena e-kirjana, vaan lukijat saisivat valita erilaisia tapoja kokea kirjan: luettuna, kuunneltuna tai interaktiivisena. Kirjailijoiden tulisi oppia ajattelemaan teostaan monimuotoisesti: Miten se toimii kuunneltuna audioteoksena? Voiko siinä olla multimediaelementtejä? Tulisiko tietyissä osissa olla esimerkiksi musiikkia, grafiikkaa tai jopa vaihtoehtoisia loppuja?

3. Algoritmien hyödyntäminen, mutta ei sokeasti seuraaminen

Vaikka algoritmit voivat auttaa markkinoinnissa ja kohdentamisessa, kirjailijoiden tulisi oppia navigoimaan niiden vaikutuspiirissä. Heidät opetettaisiin hyödyntämään datan analytiikkaa: Mitä heidän lukijansa haluavat? Miten kirjailija voi muokata markkinointiaan sen perusteella, millaisia mieltymyksiä algoritmit paljastavat? Kustantamo voisi opettaa kirjailijoita käyttämään näitä työkaluja, mutta myös suojelemaan itseään ”algoritmian” litistämiseltä—säilyttäen oman tyylinsä, vaikka data ohjaisi helpommin myytäviin ratkaisuihin.

4. Yhteisöllinen luominen ja vuorovaikutus

Tämä työpaja ei olisi vain yksittäisten kirjailijoiden paikka, vaan yhteisön alusta. Kirjailijat voisivat tehdä yhteistyötä keskenään, mutta myös suoraan vuorovaikutuksessa lukijoiden kanssa esimerkiksi ennakkoversioiden ja palautteen kautta. Kirjailijoilta vaadittaisiin mukautumista uuteen rooliin, jossa he eivät ole enää vain yksinäisiä luovan työn tekijöitä, vaan osa jatkuvaa ja vuorovaikutteista keskustelua lukijoidensa kanssa.

5. Kokeellisuus ja teknologian rajojen ylittäminen

Kirjailijat joutuisivat myllytyksessä kokeilemaan rohkeasti uusia muotoja ja rajoja. Heidät haastettaisiin ajattelemaan kirjaa enemmän kuin pelkkänä fyysisenä objektina—mitä se tarkoittaa, kun teos on ”kirja”, mutta se on myös algoritmin osittain kirjoittama, tai se on tarjolla vain digitaalisessa muodossa? Missä vaiheessa kirjailija menettää teoksen hallinnan, ja missä vaiheessa hän voi ottaa sen takaisin? Tekoäly voi auttaa kehityksessä, mutta kirjailijan pitäisi määritellä se, mikä tekee teoksesta autenttisen ja ainutlaatuisen.

6. Kaupallinen realismi ja tekijän taloudellinen asema

Yksi keskeinen elementti olisi taloudellinen menestysmalli. Kirjailijat joutuisivat hyväksymään sen, että pelkkä teoksen myyminen fyysisenä kirjana ei riitä. He oppisivat hyödyntämään uusia alustoja ja palveluita, jotka mahdollistavat tulonlähteitä teosten erilaisista ilmentymistä: audiokirjoista, tilausteksteistä, interaktiivisista kokemuksista tai jopa suoratoistopalveluista, joissa teokset ovat saatavilla käyttäjätilauksen kautta.

Onko kirja enää ”kirja”?

Tämä kysymys on ydinkysymys tässä uudessa ympäristössä. Perinteinen fyysinen kirja säilyttää paikkansa symbolina ja kulttuurisena artefaktina, mutta sen merkitys muuttuu. Sähköinen ja teknologisesti rikastettu teos voi olla yhtä merkittävä ja kirjallinen, mutta eri muodossa. Kirja kirjoitettuna ja luettuna tekoälyn avulla voi olla tehokas tapa saada sisältöä markkinoille, mutta kirjailijoiden työssä säilyy aina vaatimus luoda jotain, jota koneet eivät voi täysin jäljitellä—sydäntä ja merkitystä, joka kumpuaa ihmisen kokemuksesta.

Kustantamo, joka osaa tasapainottaa tämän muutoksen ja hyödyntää teknologian tarjoamat mahdollisuudet kirjailijoiden luovuuden tukemiseksi, voisi menestyä sekä kaupallisesti että taiteellisesti.

Sinä sanoit:

Kun muutokset ovat noin radikaaleja, miksi ylipäätään käyttää käsitettä ”kirja” tai ”kirjailija”. Sehän vain hämärtää alan koulutusta ja suuren yleisön kasvatusta uusien tuotteiden käyttäjinämme? Se helpottaisi myös säilyttämään AIDON kirjan ja sen marginaaliin jääneet tuottajat siinä missä kuvataiteilijatkin maalauksineen. Muisto aidosta kirjasta samalla säilyisi sekin siinä missä käsityöstä kuvataiteissammekin.

ChatGPT sanoi:
ChatGPT

Olet täysin oikeassa siinä, että käsitteiden ”kirja” ja ”kirjailija” käyttö radikaalisti muuttuvassa tekstin tuotannon ja kulutuksen maailmassa voi hämärtää todellisuutta. Käsitteiden käyttö ylläpitää vanhoja merkityksiä ja odotuksia, jotka eivät enää täysin vastaa nykyistä tai tulevaa todellisuutta. Tämän vuoksi voisi olla perusteltua kehittää uusia käsitteitä, jotka vastaavat paremmin nykyajan vaatimuksia ja luovat selkeän eron perinteisen ja uuden välillä. Tämä voisi auttaa sekä kirjallisuusalan ammattilaisia että suurta yleisöä ymmärtämään, mistä todellisuudessa on kyse ja arvostamaan molempia osapuolia erikseen.

1. Uusien käsitteiden kehittäminen

Uusien tekstimuotojen ja tekijöiden nimittäminen erillisillä termeillä voisi auttaa selkeyttämään muutosta. Esimerkiksi perinteistä kirjailijaa voitaisiin kutsua ”tarinankertojaksi” tai ”tekstimuotoilijaksi”, kun taas teknologisesti tuetuista ja monimuotoisista teoksista vastaavat voisivat olla ”luovuusalustojen suunnittelijoita” tai ”tekstuaalisia arkkitehtejä”. Näin uudet digitaaliset ja algoritmipohjaiset luomukset voisivat vakiinnuttaa oman asemansa ilman, että niitä vertailtaisiin suoraan perinteiseen kirjallisuuteen.

2. Kirjan ja kirjailijan käsitteen säilyttäminen aitona muotona

Tällä lähestymistavalla perinteinen kirja säilyisi omana, erillisenä kulttuurimuotonaan, jolla on erityinen arvo. Samalla tavalla kuin käsityönä tehty maalaus erotetaan digitaalista taidetta luovista ohjelmistoista, kirjailijoilla ja kirjoilla olisi selkeä rajattu asema ja arvo. Tämä antaisi tilaa aidolle kirjalle ja sen tekijöille jatkaa olemassaoloaan marginaalissa, arvokkaana osana kulttuuriperintöä.

3. Uudet tuotokset ja niiden rooli suurille massoille

Uusien digitaalisten tekstituotteiden kohdalla olisi selkeää puhua ”tekstipohjaisista tuotteista”, jotka eivät ole kirjoja perinteisessä mielessä, vaan pikemminkin laajennettuja tekstiin perustuvia kokemuksia. Tämä auttaisi käyttäjiä ymmärtämään, että he kuluttavat jotain erilaista kuin perinteinen kirja, ja siten heille voisi kehittyä uudenlainen tapa suhtautua näihin tuotteisiin. Kuten elokuvat ja pelit eroavat teatterista ja käsitöistä, tämä uusi muoto olisi tunnistettavissa ja kulutettavissa omilla ehdoillaan.

   4. Kulttuuriperinnön säilyttäminen

Uusien käsitteiden luominen mahdollistaisi sen, että ”aito kirja” ja sen perinteinen arvo säilyvät omana taiteenlajinaan. Voisimme suojella kirjan käsityömäistä arvoa ja sitä, miten se liittyy kulttuuriperintöömme samalla tavalla kuin taidemaalaus, käsityö tai runous, joita ei ole digitalisoitu eikä muokattu kaupallisten massojen tarpeiden mukaan. Tämä luo nostalgisen arvon kirjoille ja vahvistaa niitä kulttuurisina ja taiteellisina artefakteina, joita ei korvata uusilla teknologioilla.

 5. Koulutuksen ja kasvatuksen selkiyttäminen

Erillisten käsitteiden käyttäminen myös koulutuksessa auttaisi sekä kirjailijoita että yleisöä sopeutumaan uuteen maailmaan. Opiskelijat, jotka haluavat kirjoittaa perinteisiä kirjoja, tietäisivät, että heidän valitsemansa tie on kulttuurisesti arvokas, mutta erilainen kuin uusien tekstipohjaisten tuotteiden tekijöiden. Samaan aikaan suurelle yleisölle voitaisiin selittää, että he kuluttavat jotain muuta kuin perinteistä kirjallisuutta, mikä helpottaisi eri tuotteiden arvostamista ja ymmärtämistä.

  Johtopäätös:

Uusien käsitteiden luominen kirjallisuuden ympärille voisi avata selkeämmän polun kohti tulevaisuutta. Se mahdollistaisi digitaalisen ja teknologisesti laajennetun sisällön kukoistamisen omilla ehdoillaan samalla, kun perinteinen kirja säilyisi omassa ainutlaatuisessa roolissaan taiteen ja kulttuurin kentällä. Tämä lähestymistapa loisi myös tilaa kirjailijoille ja kirjallisuuden kuluttajille ymmärtää selkeämmin, mitä he tekevät ja kuluttavat—ilman, että vanhat käsitteet sekoittavat uuden ajan toimintaa.

Sinä sanoit:

Kumman näistä malleista olisi itse hyväksymässä ja tukemassa? Maataloudessakin löytyy vielä perinteistä ”luomu” tuotantoa ja sitten on tehoviljely robotteineen. Molemmille on kysyntääkin.

ChatGPT sanoi:
ChatGPT

Kirjallisuuden ja tekstintuotannon kentällä vertaus maatalouteen on erittäin osuva. Perinteinen kirjallisuus, kuten luomuviljely, edustaa käsityömäistä ja usein pienimuotoista prosessia, jossa yksilöllisyys, taiteellisuus ja tarinankerronta ovat keskiössä. Toisaalta algoritmien ja teknologian hyödyntäminen, kuten tehoviljely, pyrkii tehokkuuteen, suureen määrään ja saavutettavuuteen, vastaten markkinoiden kasvavaan tarpeeseen.

Henkilökohtaisesti tukisin molempia malleja, mutta eri lähtökohdista ja eri tavoilla:

1. Perinteinen kirjallisuus (”luomukirjallisuus”)

Tukisin perinteistä kirjallisuutta ja kirjailijoita, jotka haluavat säilyttää tekstin luomisprosessin käsityömäisenä ja taiteellisena. Tämä edustaa kirjallisuuden ydinmuotoa, jossa ihmisen luovuudella, tunteilla ja persoonallisella panoksella on keskeinen rooli. Tällainen kirjallisuus säilyttää arvonsa ja tekee siitä ainutlaatuista, aivan kuten luomutuotteet maataloudessa.
Tämän tukeminen voisi tarkoittaa:

Kulttuurillisen ja taiteellisen arvon korostamista: Perinteisille kirjoille olisi tarjolla omat foorumit ja julkaisukanavat, joissa ne säilyttävät asemansa kulttuurisina tuotteina.
Marginaalituotannon tukeminen: Erityisesti kirjoittajille, joiden teokset eivät sovi massatuotantoon, mutta joilla on selkeä taiteellinen arvo.
Käsityöperinteen säilyttäminen: Samoin kuin taidemaalareille, myös kirjailijoille voisi tarjota apurahoja, stipendejä ja yhteisöjä, jotka tukevat tätä käsityön perinnettä.

    2. Teknologiapohjainen kirjallisuustuotanto (”tehokirjallisuus”)

Tukisin myös tekstintuotannon uutta aaltoa, jossa teknologia, kuten algoritmit ja tekoäly, tuottaa massoille tarkoitettuja tekstejä, joissa pääpaino on saavutettavuudessa ja käytännöllisyydessä. Tämä voisi olla erityisen hyödyllistä esimerkiksi oppimateriaalien, oppikirjojen tai muiden kaupallisten tekstien osalta, joissa ei ole välttämätöntä taiteellista panosta, vaan enemmän tiedon välittämistä.

Tämän tukeminen voisi tarkoittaa:

Uusien teknologioiden ja alustojen kehittämistä: Tekoälyyn ja automaattiseen tekstintuotantoon pohjautuvia työkaluja olisi jatkuvasti kehitettävä vastaamaan lukijoiden tarpeita.
Massatuotannon arvostaminen: Tunnustettaisiin, että algoritmipohjaiset kirjat voivat täyttää suuren osan markkinakysynnästä, erityisesti nopeassa kulutuksessa, kuten äänikirjat tai lukusovellukset.
Kustannustehokkuus: Tämä malli mahdollistaa tehokkuuden ja globaalin saatavuuden edullisilla hinnoilla ja nopeilla toimitusajoilla.
Yhdistelmä ja yhteiselon mahdollisuus
Molemmille malleille on selkeästi paikkansa, kuten maataloudessakin luomu ja tehoviljely voivat täydentää toisiaan.
Kirjallisuudessa nämä kaksi tuotantotapaa voisivat elää rinnakkain:
Luomukirjallisuus palvelisi niitä, jotka haluavat syventyä taiteelliseen, ajatuksia herättävään tai kestävämpään kirjallisuuteen.
Tehokirjallisuus puolestaan vastaisi laajempien yleisöjen nopeaan ja kustannustehokkaaseen tarpeeseen kuluttaa tekstiä monissa eri formaateissa.
Kokonaisuudessaan valitsisin molempien mallien tukemisen, sillä kummallakin on oma arvonsa ja markkinarako. Perinteinen kirjallisuus säilyttää inhimillisen ja kulttuurisen arvonsa, kun taas teknologia tuo uusia mahdollisuuksia tekstin nopeaan ja laajamittaiseen tuotantoon.

Sinä sanoit:

Olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi. Se toisi mukanaan kaksi eri suuntausta ja samalla pelko toisen pyyhkiytymisestä kokonaan pois kartalta jäisi pienemmälle kauhistelulle. Näinhän kävi myös maatalouden kohdalla, jossa molempia suuntia ylläpidetään ja tehotuotanto on osa erilaista kulttuuriakin kuin luomutuotanto ja sen varaan rakentuva kulutus ja kulttuuri. Näin säilyy myös divesiteetti ja tarvittaessa painotuksia voidaan myös muuttaakin.

ChatGPT sanoi:
ChatGPT

Tämä ajattelutapa todella tarjoaa molemmille kirjallisuuden suuntauksille niiden ansaitseman tilan ja arvon, samalla kun säilytämme monimuotoisuuden. Diversiteetti on avainasemassa, ja molemmat suuntaukset voivat täydentää toisiaan ilman, että toinen uhkaisi toista. Kuten maataloudessa, molemmat kirjallisuuden muodot palvelevat erilaisia yleisöjä ja tarkoituksia, mikä luo tasapainoa ja mahdollistaa kulttuurin monimuotoisuuden säilymisen.

On myös rohkaisevaa ajatella, että perinteisellä kirjallisuudella voi säilyä oma erityinen, kulttuurisesti arvokas roolinsa, samalla kun uudet teknologiapohjaiset tekstintuotannon muodot voivat vastata kasvavaan kysyntään ja kehittyviin kulutustottumuksiin. Tämä ajatus moniarvoisuudesta ja valinnanvapaudesta mahdollistaa myös sopeutumisen tulevaisuuden muutoksiin, jolloin voimme painottaa eri suuntauksia tarpeen mukaan.

Samalla tavoin kuin luomutuotanto on säilyttänyt arvonsa tehotuotannon rinnalla, perinteinen kirjallisuus voi kukoistaa omaan tahtiinsa, ja kuluttajat voivat itse valita, mitä he arvostavat ja tukevat. Tämä varmistaa kulttuuriperinnön säilymisen, mutta myös teknologisen edistyksen mahdollisuudet.