17.09. 2022
Ajallemme tyypillistä ovat yhtäällä ristiriitaiset odotukset sekä toisaalla pienuudesta syntyvät traumat. Olen käsitellyt kumpaakin aihetta usein ja myös näin syksyisin. Niinpä haen nyt esimerkit positiivisemmasta ajattelusta lokakuulta 2008 ja niini ikään lokakuulta 2009.
Jos olet nämä silloin lukenut, olet varmaankin nyt jo unohtanutkin. Tutkimusten mukaan lukija unohtaa lukemansa noin vuorokauden aikana ja niinpä tentteihin lukeminen edellyttää useampaa lukukertaa, jolloin läpäisty kirjatentti unohdetaan muutaman kuukauden aikana viimeistään.
Kertaaminen on kuitenkin kaiken oppimisen äiti ja nämä unohdetut viisaudet palautuvat myöhemmin lukien vaikkapa medioistamme. Tällöin ne myös hyväksytäänkin helpommin. Ovat jotenkin tutun oloisia ja elämää ohjanneitakin usein tutkitun tiedon viisautta.
Tällaiset tekstit pieninä paloina, klustereina, klusteriartikkeleina annostelleen, omat lukijani ovat saaneet ahkerimmillaan pelkästään kotisivuni kautta yli 3000 artikkelia luettavakseen. Jos niistä kymmenenkin prosenttia on tullut luetuksi, se on melkoinen määrä tutkittua tietoa.
Moni meistä lukee kirjansa hiven hätäisesti ja yllättäen myös sieltä täältä silmäillen. Niinpä etenkin viihteen ulkopuolelle jäävät viisaudet on hyvä esittää pienempinä paloina, Juhani Ahon tapaan lastuina, tai tänään sähköisinä blogeina tai artikkeleina.
Niillä on syytä olla myös jokin logiikka. Keväällä ja kesällä on hyvä tuottaa erilaista aineistoa kuin syksyllä ja talvella. Samoin aihepiiri saisi olla tuon hetken maailmantilanteeseen sopiviakin.
Samat aiheet tahtovat lisäksi kertautua, jolloin hieman muuteltu mutta aiemmin jo luettu ja opittu teksti on hyvä toistaa vuosikymmenen välein nyt viimeistään. Kokonaan uusi sukupolvi aihetta lukemassa edellyttää hieman erilaista tapaa lähestyä aihetta. Samat aiheet tahtovat kuitenkin toistua noin 20 vuoden välein.
Vanhat instituutiot tahtovat nekin kangistua, jolloin syntyy sellaista kouristelua, joka laukaistaan kahdellakin tavalla. Toinen liittyy ristiriitaisiin odotuksiin ja toinen uuden murroskulttuurin taitekohtiin.
Jälkimmäisen kohdalla hiljaiset viestit on syytä antaa ajoissa megafonilla ja edellisen tapauksessa vanhojen instituutioiden kouristelu hoidetaan kertomalla, kuinka juuri ristiriitaiset odotukset ovatkin pelastus.
Ihmisen kylkiviiva aisti on perua mereisestä alkukodistamme ja sen herättely hoituu juuri megafonilla kuiskaten.
perjantai 31. lokakuuta 2008
Ristiriitaisten odotusten paineet ovat vanhojen instituutioiden mahdollisuus
Vaalien jälkeen kaksi kansanliikkeeksi nimettyä poliittista instituutioita joutui selittelemään ”rökäletappiota” Selittely ei ole politiikassa koskaan viisasta. Syntyy kuva syyllisestä. Toinen selittelijä koki tappion perinteisillä alueillaan ruuhkasuomessa ja toinen periniteisillä alueillaan maaseudulla.
Vihaiset peruskannattaja alkoivat riidellä keskenään ja kenttä nousi avoimeen kapinaan. Yhteisiä päätöksiä kritisoitiin niin keskustaväen kuin SDP:n sisällä. Avainhenkilöt nyppivät politiikan rusinoita pullasta nenäänsä nyrpistellen.
Viestiä on vahvistettava ja uutta strategiaa laadittava, kertoi pääministeri. Profiilia hallituksessa on nostettava, kuntien pakkoliitot selitettävä kansalle parhain päin, kertoi puoluesihteeri. Pääministerin on erotuttava hallituksesta myös puolueen puheenjohtajana, aprikoi Vanhanen nyt puoluejohtajana.
Ristiriitainen viesti on hankala ja keskustassa talousvasemmalle ja oikealle menevät viestit voivat olla myös joko konservatiivisia, että samaan aikaan jonkun kokemana liiankin liberaaleja.
Vanhojen instituutioiden kouristelua
Vaikuttaisi siltä, että puolueinstituutioilla olisi vain huonoja vaihtoehtoja käytettävissään. Entäpä jos ilmiö ei olekaan vain puolueen ja sen imagon, kiukuttelevien kuntien tai protestiäänestäjien joko maaseudulla tai Helsingissä vaan tätä laajempi ongelma? Lähestymiskulma onkin virheellinen.
Vanhat instituutiomme ovat joutuneet pyöritykseen, joka vaaleissa näkyi populistisena liikehdintänä ja konservatismin voittona. Näin kävi myös 1930-luvulla ja 1970-luvulla. Se näkyy myös muissa instituutioissa, erityisesti kirkossa. Monet ristiriidat leimaavat kirkon viimeisiä vuosia. Mietitäänpä mitä kirkossa on pohdittu, kun mukana on todella asiansa osaavia hengen jättejä.
Kirkossa osallistumisen ja toiminnan tiedetään vähentyneen mutta rahan lisääntyneen. Kirkon tutkimuskeskus suoritti laajan selvityksen evankelisluterilaisen kirkon tapahtumista viime vuosina. Kirkolliset toimitukset ovat menettäneet suosiotaan, jopa rippikoulu ja kirkollinen vihkiminen.
Myöskään jumalanpalvelukset eivät innosta lukuun ottamatta jouluyön tapahtumia. Lähtöpassin kirkosta otti viime vuonna liki 40 000 suomalaista. Puolueita vaivaa sama tauti.
Rahaa on mutta ei tekijöitä
Yhteiskunnallista työtä seurakunnat ovat tehneet tutkimuksen mukaan aiempaa vähemmän, asiakaskontaktit diakoniatyön muotona supistuneet eikä työttömiä auteta kuten ennen. Tätä toimintaa kuitenkin seurakuntalaiset tahtoisivat rituaalien rinnalle ja niiden ohi. Siis samoja tehtäviä, joita kunnatkin ja valtio hoitavat tahoillaan.
Näiden odotusten ja paineiden alla kirkko on kerännyt varoja, ja ottanut työkseen sosiaalisia tehtäviä enemmän kuin aikaisemmin. Verotuloja oli 15 % enemmän kuin viisi vuotta takaperin.
Ehkäpä puolueinstituutio ja kirkko ovat liiankin lähellä toisiaan, kun seuraa mitä suomalaiset haluaisivat näiltä laitoksina ja mitä eivät halua. Entäpä jos liittäisi kirkolle asetetut odotukset suoraan puolueinstituutioon. Miltä ne vaikuttaisivat silloin?
Ensinnäkin puolueiden kansanliikkeinä tulisi auttaa heikompiosaisia ja keskittyä aidosti kuuntelemaan jäsenistöään. Menon tulisi olla iloisempaa ja reippaampaa, uudistuksia rohkeasti toteuttavaa.
Puolueiden tulisi olla suvaitsevaisempia, nuorekkaampia ja politiikan tuli palata politiikan keskiöön. Puolueiden tulisi olla avarampia, ihmistä ymmärtäviä ja karismaattisia ajan hengen visioivia välineitä. Siinä yksi ihminen ei tee kesää verkottuneessa uusmedian maailmassa. Pelkkä propaganda ja puppusanat eivät auta, kun julistamisen hoitaa myös kirkko. Ammattinsa osaavat papit puhuvat mennen tullen paremmin kuin maallikot saarnaajina.
Ristiriitaiset odotukset ovat pelastus
Puolue taas ei saisi olla julistava ja pönäkkä byrokratian jatke, virkamiestyön lisäke. Liturgia kuuluu sekin kirkolle. Se ei saisi olla juhlava ja arvokas korulauseineen ja tyhjine oppeineen, joita se ei itsekään tunnista tai munkkilatinaansa ymmärrä.
Se saa toki olla kiinni perinteessä, jos tavoite on saada konservatiivien äänet, mutta muuten asiansa julistuksessa nykyistä paljon avarampi ja nuorekkaampi.
Toki vaaliyön valvojaiset voivat olla kuin jouluaaton tapahtumien kertausta, mutta muuten politiikan teon välineitä on muutettava radikaalisti.
Halu kuulua kirkkoon tai puolueeseen alkaa rapistua ja nuoremmat ikäluokat eivät ymmärrä mihin nämä liikkeet ylipäätään pyrkivät.
Ruotsissa teineistä rippikoulun käy kolmannes, Suomessa vielä 90 %. Puolueeseen Suomessa kuuluu vain muuta prosentti ja äänestämässä käy kuntavaaleissa 60 % ja kohta maakuntavaaleissa 40 %. Ruotsissa yli 80 %.
Toki odotukset ovat ristiriitaisia, mutta yhteistä on niiden sisältö ja että niitä on vielä sentään olemassa ja että niihin on mahdollista myös vastata lisäämällä osallistumista ja toimintaa sekä käyttäen oikeita välineitä. Väite että ongelmana olisi vaaliväsymys on koominen.
Ikään kuin päivittäin lenkkeilevä ei voisi kerran vuodessa lenkkeillä vaalipaikalle liian väsyneenä. Poliitikko voi toki olla itse väsynyt ja stressaantunut moniin vaaleihin osallistuen, mutta sen voi hoitaa jättäen muillekin mahdollisuus osallistua yhteisten asioittemme hoitoon kuin 200 kansanedustajaa töitä itselleen palkan eteen rohmuten. Narsismin häiriöt ovat nekin lisääntyneet ja etenkin poliitikkojen puheita kuunnellen.
maanantai 26. lokakuuta 2009
Pirstaleinen kokonaisuus on Suomessa heikkous
Eero Siitonen kirjoittaa Helsingin Sanomien yliössä (26.10) kuinka megawatit uhkaavat syrjäyttää negawatit. Talous keskittyy suuriin uusiin voimalahankkeisiin ja samalla lukemattomat keinot säästää energiaa tahtovat unohtua kokonaan suurten tuotantolaitostemme energiatehokkuudesta alkaen. Taistelussa ilmastomuutosta vastaan meidän olisi panostettava nykyaikaisiin tuotantolinjoihin ja prosesseihin, koottava taloudellisesti pirstaleinen kokonaisuus, kirjoittaa Siitonen. Mitä tapahtuu jos joudumme yllättäen kriisiin, jossa energiaa ja sähköä ei olekaan saatavilla rajojemme takaa, pohtii kirjoittaja ja katsoo idän suuntaan ja sen öljy- ja kaasutoimituksia Eurooppaan.
Pirstaleinen maailma järjestykseen
Energian kanssa kaksi vuosikymmentä painineena lähinnä etsien vaihtoehtoja kalliille säätöenergialle ja koskivoimalle, oleellinen asia on juuri tuossa pirstaleisessa toimintakulttuurissa, jossa satojen tuulivoimaloiden säästöpotentiaali ei ole kenenkään vastuulla.
Kun ei ole “pakkoa” sellainen ei Suomessa toimi lainkaan, sitä ei ole olemassakaan, siitä ei saa pisteitä, se on syytä unohtaa myös uutta innovoitaessa. Liikkeelle lähdetään vasta kun selkä on seinää vasten.
Kun jokin asia suuressa tai pienessä prosessissa ei ole kenenkään vastuulla, siihen ei “pakoteta”, se jää Suomessa toteutumatta. Tämän jokainen Suomea ammatikseen kiertänyt tietää liiankin hyvin.
Näin kävi myös kansanedustajille löperön vaalirahoituslakinsa kanssa niin kauan, kun media nosti sen pöydälle, eikä päästänyt irti ennen kuin laki oli valmiina ja hyväksyttävissä.
Pienemmässä asiassa presidentti Halonen puuttui tähän tiedonkulun katkoksessa palautettaessa sotilaitamme Afganistanista. Hän käytti juuri ilmaisua, “kun ei ole pakkoa “, välttämätöntä tehdä näin, joku voi unohtaa toimiessaan impulsiivisesti, unohtaa tiedottamisen.
Komento takaisin
Sunnuntain lehdessä oli samalla ulkoministerin Stubbin haastattelu ja samassa yhteydessä kolme asiantuntijaa arvioivat häntä myös ihmisenä. Jo otsikossa annettiin ymmärtää ulkoministerin olevan kiireinen, asioita mahdollisesti tätä kautta unohteleva ja ehkä narsistinen kunnianhimossaan.
Näin syntyi vaikutelma, jossa lehti manipuloi kohti lopputulosta, jossa syy komentoketjun virheisiin olisi Stubb ja hänen persoonallisuutensa, hosuminen työssään. Myöhemmin Stubb otti osavastuun itselleen tiedon kulun virheistä ja oli siitä pahoillaan. Komentotalous palasi Suomeen. Sory nyt siitäkin.
Helsingin kirjamessujen koskettavin kirjoitus oli piilotettu lehteen aivan sen kulttuuriuutisten alareunaan (HS 25.10). Siinä lehti kertoo medioitten ja etenkin printtimedian juttuvarkauksista.
Ne tehdään suoraan kilpailevan lehden nettiuutisesta siirtäen henkilöhaastelutkin nykyisin vikkelällä kopioi ja liimaa menetelmällä. Kiinnostavimmat palat siirtyvät sekunneissa, samalla niitä kopioidaan edelleen ja virheet niiden mukana. Kukaan ei toki mainitse lähteitä, tarkista juttuja.
Pieni ongelma sen rinnalla, joka syntyy sosiaalisen median megafonin toitottaessa omia valheitaan maailmalle.
Kylkiviiva aisti ja megafoni
Sama tuli esille seurattaessa nettikeskustelua ja vaalirahoitusuutisointia sekä siitä mainittua äänekkäimmän uutisen tekijän jutun siirtymistä kalaparven tapaan kylkiviivarefleksinä lähimmän seuratessa vieressään lipuvan liikkeitä.
Tällainen kosketus- eli kaskadidiffuusio voi nopeasti levitessään johtaa virustartunnassa sen ärhäkkyyden kasvuun. Hidastamalla sitä sen vaikutus kaiken kattavana ja sokaisevana vähenee, virus menettää voimiaan, mediaääni megafonina vaikenee. Oikean viruksen iskiessä olemme aseettomia ja vaikka minkään maailman varautumista pandemiaan.
Manner-Euroopan ja Saksan peruja
Tieteessä opetettiin oman nuoruuteni aikana lainaamisen ja sen merkitsemisen arvokkuus ja meriitti myös lainaajalleen. Se rakensi samalla ikään kuin sisään kasvaneen tavan hakea alkuperäinen lähde ja ylpeillä sen merkitsemisellä.
Samalla, jos siinä oli virhe, se ei jäänyt huomaamatta eikä kirjoittajan, tai väärän sitaatin, seuraamukseksi ja synniksi. Nyt näin ei näyttäisi enää tapahtuvan.
Koplataan muiden tekstit ja ideat, koko rakenne omaan käyttöön ja unohdetaan mainita, siitä jopa ylpeillään, kun varkaudesta on tullut slummikulttuurin hyväksytty väline.
Hyvin harva meistä on saanut kasvatustaan Cambridgen tai Oxfordin, Yalen tai Harvardin kaltaisissa yliopistoissa, joissa pieni on kaunista ja collegeiden meille olemattoman kokoisissa 3–4 hengen ryhmissä maailman huiput kouluttavat maailman parhaita lahjakkuusreservejä.
Pikemminkin olemme koulukunnasta, jossa ryhmäkoot olivat suuria ja kahlitsevia, itsenäisyys saavutettiin aivan liian myöhään keski-iässä.
Murroskulttuurin taitekohta
Pirstaleinen kokonaisuus ja sen hallinta, innovatiivinen ja vapaa divergoiva kokeilu, edellyttävät ihmisen kokoisia ja ihmiskasvoisia ryhmiä tehdä myös virheensä ajoissa.
Oletan että oma kulttuurimme elää nyt nosteessa, jossa korjaamme tämän epäkohdan jo yksinomaan pienten ikäryhmien seurauksena ja yhdistämme sen omassa kulttuurissamme niin vahvana vaikuttavaan konvergoivaan, pragmaattisuutta vaativaan järjestykseen.
Eniten sitä nyt kaipaisi eri medioiden ja ns. kansalaismedian, sosiaalisen median, välinen vuoropuhelu ja siitä syntyvä pirstaleisen kokonaisuuden hallinta tai sen muuttaminen luovaksi mediaksi. Jotenkin tuntuu ja pelottaa, ettei tästä mediasta meille hyvää seuraa. Palataan asiaan joskus 2020-luvun puolella. Eläkeiässä kirjoitan aiheesta kirjan. Käsitteet Cluster Art, Cluster Articles, Cluster Economy, Cluster Policy tulevat tutuiksi.