Seutusanomat kirjoittaa tänään (7.8.2019) artikkelin, koskien elämääni sen jälkeen kun professorin ja tutkijan, opettajan ura on takana ja emeritusvuodet alkaneet. Kun teet työtä samaan aikaan yliopistoille, tutkimuslaitoksille, Suomen Akatemialle, yrityksille ja kunnille, julkishallinnolle ja ministeriöille, kansainvälisille organisaatioille, rinnakkaisista työsuhteista kertyy enemmän kuin normaali eläkeikä edellyttäisi.
Kun ne asetetaan samaan jonoon ja rinnakkaisuus poistetaan, sata vuotta ei riitä. Samaan aikaan syntyy myös mm. artikkeleita, tieteen rinnalla tieteen popularisointia ja osallistumista mediakeskusteluun. Niitäkin tulee tuhansia vuosikymmenten kuluessa ja monografisia kirjoja omalla kohdalla runsas sata.
Näistä runsas kymmenen on kuvattuna ohessa ja syntyneet eläkevuosien jälkeen emeritus-ikäisenä. Siis noin viiden vuoden aikana. Emerituksena aikaa jää enemmän keskittyä sellaiseen, jota itse pitää yhteiskunnallisesti mielekkäimpänä tapana jatkaa elämänkaartaan eläkevuosina.
Harva on joutunut tai päässyt toimimaan rinnakkain toisistaan etäisten tieteiden, välineellisten laboratoriotieteiden ja ihmistieteiden kanssa samaan aikaan niistä myös väitellen ja opettaen, tiedettä tehden myös muualla kuin Suomessa.
Poikkitieisyys ja monitieteisyys ovat muotikäsitteitä, mutta harva meistä tuntee niiden yhteiset rajapinnat ja siellä tapahtuvan kehityksen itse siihen omakohtaisesti osallistuen. Luovuus ja etenkin innovaatioista merkittävimmät löytyvät juuri sieltä ja niistä on syytä myös kirjoittaa ymmärrettävällä tavalla.
Olisi kuoleman synti, jos jättäisin sen omalta kohdaltani nyt tekemättä. Etenkin kun monikulttuurisuus ja globaalit ongelmat ovat nekin poikkitieteisen yhteiskunnan tuotetta, siinä missä yhteiskuntamme vaikeimmat haasteet ilmastomuutoksesta alkaen.
Uusi elämäntapa ei onnistu ilman yhteistä ymmärrystä ja sen hyväksyntää, perustellen sen samalla sekä luonnon lakien että ihmistieteitten yhteisenä kielenämme. Lukeminen ei saa unohtua, ja se on syytä oppia mahdollisimman varhain symbolirakennettamme ja oppiskeinojamme edelleen syventäen.
Emme käytä vielä likimainkaan kaikkea aivojemme kapasiteettia ja niitä välineitä, joita luonnontieteet ja teknologia meille tarjoavat. Humanismi käsitteenä on sekin herätettävä henkiin ja varottava loukkaamasta toisiamme ymmärtäessämme ensin etenkin itseämme ja omia resurssejamme väärin.
Abstrakti ajattelu kumpuaa symboleistamme, omasta kielestämme. Mutta myös taiteesta tieteen rinnalla. Moni asia olisi paljon paremmin jos nykytieteen keinot olisivat edes välttävästi meidän kaikkein käytettävissä. Sitä on edistettävä kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin.
Tätä kehitystä jarruttavat ja vaikeuttavat on myös pantava vastuuseen. Nykyinen poliittinen järjestelmämme ja mediat ovat edelleen syvässä kriisissä. Sokea taluttamassa toista sokeaa on mallina kestämätön.