Mitä tuovat mieleen kuukävely, Vietnamin sota, Woodstock ja Pride-liikkeen synty, populaarikulttuurin nostalgia, John Lennon ja Yoko Ono, Neil Armstrong ja Charles Manson, The Beatles ja Abbey Road -albumi, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen marssit ja uuden aktivismin aalto sekä Stonewall mellakat Yhdysvalloissa, Richard Nixonin vierailu Vietnamissa, Beatlesien hajoaminen, ”peace and love”, ”hate and murder”, utopia ja dystopia rinnakkain?
Kesän 1969 tapahtumat 50 vuotta takaperin. Populaarikulttuuri nostalgia, suurten ikäluokkien kapina, mystinen ja myyttinen kesä ja sen tapahtumat. ”Make love not war, peace and love” sekä vastakohtana Mansonin porukan teot ”hate and murder”. Utopia ja dystopia samassa kesässä. Kun kerrot kirjassasi, kuinka sama toistuu tänään, käsitteet vain muuttuvat ja välineet levittää kirjasi, silloin olet ajan hermolla. Vain robottien muisti jatkaa kasvuaan. Ihminen käynnistää kaiken aina alusta.
Valtavat saavutukset ja rinnalla Vietnamin sota ja poliittiset murhat Yhdysvalloissa ovat vastakkaisia ihmisten aikaansaannoksiamme. Tuloksena on kylmän sodan ja maailmanlopun tunnelmat. Suurten ikäluokkien populaarikulttuurin synty Yhdysvalloissa ja sen säilyminen omaan aikaamme saakka. Siitä riittää aineistoa tarantinoille ja medioillemme, sosiaalipsykologeillemme. Luonnontieteet vain etenevät toisella tavalla ja rationaalisesti.
Markkinavoimat ja politiikka osaavat lypsää rahaa ja pitää yllä tätä samaa kesää ja lyhyttä hetkeä vuosikymmenestä toiseen. Quentin Tarantinon ohjaa parhaillaan elokuvan Mansonista eikä ole edes ainut samasta aiheesta elokuvansa esittelevä kesän kuluessa. Woodstock 50 saattaa sentään jäädä toteutumatta. Ovat suuret ikäluokat sen verran huonompikuntoisia päihteitä käyttävänä kuluttajaryhmänämme myös Yhdysvalloissa. ”Make love, not war”, tai päinvastoin, jätti omat pysyvät jälkensä kalmistoihimme.
Politiikassa terästäydytään nyt sielläkin. On näkyvämpää olla kunnon radikaali, kuin tyytyä lievempään ja kevyen sarjan viherpiipertäjään tai keskustalaisen liberaalin maineeseen, joutua leimatuksi liian maltilliseksi konservatiivina maahanmuuttajien laskuja maksavana kansalaisenamme. Väriä on näytettävä sitäkin näkyvästi vuoden 1969 malliin elämöiden.
Suuret ikäluokat sen kyllä osasivat ja osaavat vielä eläkkeelläkin. He näistä, jotka ovat legendaarisen vuoden 1969 kokeneet nuoruutensa huippukesänä ja sen vielä muistavatkin. Päihteinen nuoruus kun vei ensimmäisenä juuri muistin. Nuoruutta ei voi olla, kun ei ole muistojakaan koko kesästä, huumeiden kanssa eläneenä.
Vuonna 1959 Woodstock keräsi puoli miljoonaa nuorta pellolle ja hippiliikkeen vanavedessä syntyi myös sen kääntöpuoli, Manson ja hänen maineensa. Utopia vaati rinnalleen vastakohtansa, dystopian. Kuten tänään punavihreä vaatii rinnalleen sekin myös poliittisen vastakohtansa ja molemmat vahvistavat toisiaan.
Juuri populaarikulttuurilla on valtava voima manipuloida meitä ajattelemaan massoina nostalgisesti asioista, joita emme kokeneet itse lainkaan. MINÄ KOIN. Täytin sinä kesänä 18 vuotta. Siinä ei ollut mitään kaunista ja nyt muisteltavaa, kuten Helsingin Sanomat tänään, 1.6.2019, lehteään kaupittelee ja sen rinnalla kuukausiliitettään samoilla keinoilla. Samaan lehteen mahtuu myös poliittisia liikeitä ruotiva vieraskynä ja populismia, perussuomalaisia mollaava kahden professorin kirjoituskin poliittisesta kahtiajaosta Suomessa, maailman onnellisimmassa maassamme. Ikään kuin meillä olisi tunnettu tuolloin Pride-liike ja ihmisoikeuksien julistukset sekä haettu maaseudulla ihmisoikeuksiamme. Tänään niiden perään voisi jo kysyäkin suhteessa Helsinkiin ja sen ihmisoikeuksiin, varallisuuteen vailla omaa panosta luonnonvarojen hoitoon.
Helvetillistä pelkoa, maailmansodan kauhukuvia, kahtia jakautunut maailma, kilpajuoksu kuuhun, ydinsodan pelko, jatkuvat poliittiset murhat, Vietnamin surkea sota, kaikki samaan kesään mahtuvia narratiivisia kertomuksiamme uudelle sukupolvelle, tänään valmistuville. Näitä ei sovi unohtaa maailman onnellisimman kansan nuoret. Emeritus professorina siirtää sen seuraajalleen sosiaalipsykologian professorina. Itsestään selvyyden. Samalla unohtaen, millainen Suomi meillä oli vuonna 1969.
Huumeet tulvivat Yhdysvalloista Eurooppaan ja värilliset, KAIKKI vähemmistöksi itsensä kokevat kapinoivat, ja se siirtyi television kautta yhtä kanavaa pitkin jokaisen nuoren takaraivoon kesällä 1969. Se oli helvetillistä aikaa ja helvetillinen kesä aikuistua, kirjoittaa ylioppillaaksi, seurata sodasta toipuvien sekoilua, käynnistää opinnot yliopistossa, joka sekin oli täynnä maolaisia, ties minkä sortin sosialisteja ja punavihreitä vallankumouksellisia. Radikaali oli oltava.
Myöhemmin pankinjohtaja ja ministeri, vuorineuvoksen poikia, käpyä selän alta hakien ja Jörn Donneria seuraten tai uutta uljasta Suomea uudistaen, maailman onnellisinta kansakuntaa kouluttaen. Kekkonen halasi heidät hengiltä hänkin, torpan pojan viisaudella Pielavedeltä lähteneenä. Kutsui linnaansa jatkamaan juhlintaa. Kaikki ymmärsivät mistä siinä oli kyse ja kuinka Kekkonen oli asemansa hankkinut. Maa oli jakautunut jyrkästi kahtia.
Kävely kuussa ei sitä kesää keventänyt eikä alkavaa uutta vuosikymmentä. Sodan jaloissa syntyneet sukupolvet ja nuoret olivat yhtä sekaisin kuin heitä kasvattaneet ja sodasta palanneet vanhempansakin. Massapsykoosit olivat tuon kesän ilmiö.
Nykyiset ponnistelut pyrkiä jakamaan maailma kahtia on tästä onneksi pelkkä jälkiheijastus. Menneen median ja toimittajien omaa hourailua ja pyrkimys pitää kuoleva lehtensä hengissä. Se vaatii mielikuvitusta ja kykyä kertoa sama tarina mutta väärässä ajassa ja historiaa vääristellen.
Quentin Tarantino tehköön leffansa ja hullut syököön puuronsa mutta uutta sukupolvea ei pidä kasvattaa noilla eväillä. ONNEA UUSILLE YLIOPPILAILLE. Tehkää oma tarinanne ja unohtakaa tämä. Varokaa puuroa jota hulluille syötetään. Aina kahden vuosikymmenen välein toistaen ja VARMASTI samaa puuroa.
Sama tarina voidaan kirjoittaa myös toisin ja silloin kynään tarttuu sosiaalipsykologi omine oppilaineen siirtäen näin viestiä seuraavalle sukupolvelle. Se on eri tarina kuin taloustieteilijän saati biologin tai matemaatikon, luonnontieteitä soveltavan insinöörin tai lääkärin.
Sosiaalipsykologian professorit Jan-Erik Lönnqvist sekä Klaus Helkama, edellinen nuori, uransa alussa ja jälkimmäinen emeritusikäinen, pohtivat tänään Helsingin Sanomissa, 1.6.2019 vieraskynässä, monelle kovin tutussa sisällöltään, miten poliittinen kahtiajako on Suomessakin kärjistynyt. Molemmat puolet kun vaativat silloin myös viholliskuvia menestyäkseen. Mikä on syy ja mikä seuraus syntyy mielikuvissamme ja nämä ovat omiasi, ei kirjoittajan. Kirjoittaja kun ei vastaa mielikuviemme synnystä saati tunnesanojemme sisällöstä.
Ovat joko ”ylisuvaitsevaisia vihreitä suvakkeja” tai sitten Yhdysvalloissa ”Washingtonin eliittiä”. Tutkijoiden mukaan Suomessa popularisaatio on vienyt kärjistäen vasemmiston punavihreään suuntaa ja kohti maailmanlopun kuvia, jolloin perussuomalaiset ovat joutuneet väkistenkin liikkumaan juuri päinvastaiseen suuntaan erottuakseen mahdollisimman groteskilla tavalla keskellä kulkevista ja toisiaan kuuntelevistakin. Kuvaus on karikatyyrimäisen naiivi vuonna 2019 mutta uskottava vuonna 1969 seuraten yhtä television kanavaamme ja sen tarjoamia mielikuvia.
Jyväskylässä puolue oli jopa jaettava kahtia ja porvareitten kerrottava, siis kokoomuksen ja keskustan puheenjohtajien, kuinka uusi johto on arvoiltaan toinen kuin Timo Soini ja hänen puolueensa. Se katosi maailman kartalta. Sellaista puoluetta ei kartalle mahtunut lainkaan. Tätä mielikuvaa nämä puoluejohtajat eivät edes hallinneet.
Se oli vieras ja käsittämätön, jolloin uusi mielikuva on rakennettava myöhemmin varoen polarisoimasta kenttää entisestään maailman onnellisimman kansakunnan pääministerinä ja valtiovarainministerinämme. Se kun veisi ulos vallasta ja sen tuomasta mielihyvästäkin. Sama virhe kun oli tehty niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa moneen kertaan ennenkin.
Ilmiö on erityisen tuttu kesästä 50 vuotta takaperin, jonka senkin lehti ymmärtää ottaa kuvattavakseen, jotta juuri sinä ymmärtäisit, mistä on kysymys. Tuskin se oli pelkkä vahinko. Juuret kun löytyvät toisen maailmansodan Yhdysvalloista, Vietnamin sodasta, uudesta nuorisokulttuurista ja verisistä yhteenotoista värillisten ja vähemmistöryhmien ajaessa oikeuksiaan, salamurhista, Tarantinon elokuvista ja nuorisomusiikista, huumeista ja päihteiden leviämisestä myös Suomeen, suuresta ikäluokasta ja sen polarisaatiosta käyttäen tuolloin apuna sen ajan uutta mediaamme, televisiota. Yhtä ainoaa kanavaa.
Kun toinen osapuoli menestyi, toisen oli jyrkennettävä kantojaan, oli se mikä tahansa ja usein nykyisen kaltainen ympäristönäkemys, ihmisnäkemys tai näkemys mistä tahansa kulttuurin tai politiikan muodosta.
Ei ihminen ole muuttunut 50 vuoden aikana vaikka teknologia muuttuisikin, kertoo kirjoitus. Liikkeen kasvattaminen ja yhteyden luominen edellyttää etenkin sosiaalisessa mediassamme polarisaation syventämistä, kärjistämistä. Ei sellainen puolue menesty, joka on hoitamassa kansallismaisemaa ja ympäristöä sekä samaan aikaan olisi myös maahanmuuttokriittinenkin. J
Jokainen lapsikin ymmärtää kuinka polarisaatio syntyy, mutta aina kaikilla ei ole sen synnyttämiseen vadittavaa valtaa tai moraalia, sen puutetta. Perustuslaki voisi olla sellainen, tuomioistuin, joka takaisi, ettei polarisaatiota pääse poliitikko valiokunnassaan joka neljäs vuosi rakentamaan. Polarisaatio kuuluu pelin politiikkaan.
On polarisoitava, muututtava myös äänestäjänä, jotta olisit hyväksytty ihmisenä. Vihreä ei voi olla kriittinen oikein millekään, paitsi perussuomalaisille, ja muistuttaa nyt 1960-luvun hippiä, kaikkea rakastavaa, ellei sitten vastassa ole perussuomalainen.
Perussuomalaisiin on otettava etäisyyttä myös hallitusta muodostettaessa. Niinpä yhteinen ilmastomuutos yhteiskunnallisena ongelmana polarisoi sekin kansaa kahtia jakaen. Kannanotto turvapaikan hakijan suuntaan on oltava oikeassa linjassa myös ympäristöstä äänestettäessä. Sama sääntö päti 50 vuotta takaperin oli yliopisto sitten Yhdysvalloissa tai Helsingissä, Oulussa Suomessa eläen ja Turussa välillä vieraillen.
Yhdysvallat vei ja muut vikisi, oli tieteen todellinen sana mikä tahansa. Populaarikulttuuri oli yhden kanavan kulttuuria ja ratkaisi myös suhteen Neuvostoliitoon, Kekkosen kauteen, sosialismiin Kiinassa ja ympäristöön, mihin tahansa sanoi luonnontiede mitä tahansa ja rationaalinen järki sen takana. Sellaista kun ei tuolloin ollut olemassakaan. Suomi ei ollut edes Euroopan Neuvoston jäsen. Ihmisnäkemys ja asenne ja arvot, ihmisarvot, kun olivat juuri meillä kohdallaan ja muut olivat siitä jotenkin vinossa ja poikkeavia. Pride liikkeenä oli käsittämätön Suomessa ja maaseudulla eläen. Se kun on maailmakuvana juuri sitä, millaisena lähiyhteisö ja ympäristö lapselle tuolloin avautui.
Oman aikamme polarisaation viholliskuvat ovat todella rajuja ja niitä saa varoa kadulla kulkienkin. Suomen poliittisen järjestelmän soisi olevan edes hieman joustavamman ja varovan viholliskuvien lietsontaa sekä medioitaan, sosiaalista mediaa sekä ympäristökysymystemme ratkaisua. Polarisaatio 1960-luvun lopun ja 1970-luvun tapaan ei soisi olevan kovin pysyvää laadultaan, toivovat myös sosiaalipsykologian professorit, nuorempi ja vanhempi, emeritusikäinen ja kaiken oleellisen jo kokenutkin. Tosin viitaten omaan aikaamme ja vuoteen 2019, 50 vuotta ajastaan jäljessä tai edellä. Aika kun on ihmisen keksinnöistä se kaikkein typerin ja eniten meitä harhauttava.