Poliittinen teatteri lähestyy nyt loppuaan Suomessa. Keskustan ja SDP:n liima on taas löytynyt jos se sitten kateissa olikaan. Ja jos ei löydy, olemme hakemassa liimaa jostain uudesta, aiemmin kokeilemattomastakin. Sellainen ei ole oikein suomalainen malli jolloin keskusta ja demarit voivat luottaa menneen maailman kujeisiin. Mitä kerran on ollut sitä vastakin on. Kokoomus malttaa sekin odottaa normaaleja vaalejamme. Se äänestää tyhjää. Sitä ei siis ole olemassakaan.
Oleellista oli saada mediahuomiota ennen vaaleja ja parantaa omaa näkyvyyttä korona-ajan piilosta takaisin parrasvaloihin nousemalla. Kansa joka jonottaa ilmaisia ämpäreitä, jonottaa myös tähän ämpäriin kannettua vettä. Kannettu vesi ei vain pysy kaivossa ja edessä ovat edelleen samat ongelmat , jotka seitsemän edellistä hallitusta ja menetetty vuosikymmen sinne jättivät lisättynä nyt koronan aiheuttamalla miljardien kuplalla, maailmalle kylvetyillä velkamiljardeilla. Sellaista ei voi Euroopassa uhmata. Paikkamme on toinen kuin briteillä.
Hulluille voi jakaa puuroa mutta mitä jakaa niille, jotka joutuvat käynnistämään koronan jälkeisen elämänsä entistäkin synkemmissä vappusatasten sateessa työttöminä kotonaan vappujuhliaan järjestellen. Miten tätä teatteria aijotaan aikuisen oikeasti jatkaa?? Onko sellainen ihminen tervejärkinen, joka näkee kaikessa vikaa ja kuvittelee sen kääntyvän kohta paremmaksi?
Tämän ja sitä edeltäneitten hallitusten menetykset näyttäytyvät koronaa vasten koettuina jopa voitokkailta, olkoonkin ettei koronan jälkeistä aikaa voi pelkästään tämän emotionaalisen huijauksen varaan rakentaa.
Kun hallituksemme ovat tehneet ennenkin paljon tyhmyyksiä, niitä voi jatkaa myös tulevaisuudessa. Se on suomalaisen elämänmuodon suola ja sillä selitetään myös maailman onnellisimman maan käsite onnesta. Suomalainen elämä on ollut aina ilontäysi tragedia ja sille pohjalle hallitukset myös rakennetaankin mediayhteiskunnassa, jossa hyvä uutinen on huono uutinen.
Keskustan tapa jakaa tärkein salkkunsa ottopoikana ikään kuin maatilaansa hoitavalle moninkertaiselle pääministerille, Matti Vanhaselle, maalaisliiton strategisen linjan aikanaan ideoineen professori Tatu Vanhasen pojalle, oli hyvin suomalainen ratkaisu. Siihen kuului myös teatraaliset puoluejohtajavaihdokset ja Vanhasen tapa hoitaa tuppilautainen kirjahyllynsä uuteen, entistä komempaan kotiinsakin.
Elämä kun on itseesänkin tyytymätön ihminen ja naiset joita mies ei tunne. Näin myös Matille ja hänen morsiamilleen. Median narraationa tämän tarinan kertominen on hyvin suomalainen ja tylsyydessäänkin tapa tehdä vain sitä, mitä sisimpämme sanoo, vaikka edessä olisi täydellin yhteiskunnallinen tuhomme outoine perustuslakivaliokuntineen äänestyksineen, ainoana maailmassa.
Pelko korvata se tuomioistuimella on näille veijareille lain laatijoinamme suurin mihin tuomiovallan siirto pois lainsäätäjältä nyt voi vain kuvitella olevan. Urho Kekkonen oivalsi miten kallisarvoinen tällainen rakennelma voikaan olla ja maalaisliitto sen välineenä.
Kun lähihistoriamme lakaisee maton alle, kaikki näyttäytyy maailman onnellisimman valtion tavalta hoitaa elämään tyytymätöntä ihmistä odottamalla tämän muuttavan asenteitaan onnellisempaan suuntaan, kun parempaakaa ei voi edes toivoa. Sitä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi ja balanssin tavoitteluksi tilanteessa, jossa omat tavoitteet eivät voi mitenkään toteutua muuten kuin muuttamalla niitä ja laskemalla rimaa aina vaan alemmas.
Lopulta huvittavaa on vain se, joka kohtaa jotakuta muuta kuin meitä itseämme. Ja niitähän me maailmalta löydämme etsimättäkin. On hyvä kuunnella oman puolueen valheita – ajattele jos kaikki kuulemamme olisikin totta. Kaikki alkaisivta kertoa vain ja ainostaan totuuden sinusta ja edustajistasi eduskunnassa, luottamustehtävissä, työpaikoilla ja missä ikinä liikutkin.
Narratio ei voi olla koko ajan vain ikävä ja totuutta kertova, emme me sellaista halua ja kestäisi, välillä on paettava valheeseen ja viihteeseenkin. Politiikka on muutakin kuin tiedettä ja tutkimusta. Tiedemies ei pyri vakuuttamaan sinua totuudellaan. Poliitikko pyrkii. Siinä on melkoinen ero.