05.12. 2022
Itsenäisyyspäivän aattona on syytä pohtia, miksi hallituksemme oireilee, mikä vaivaa keskustapuoluetta ja vanhaa maalaisliittoa ja miten syntyi populismi Suomessa? Maalaisliitto oli kansanpuolue (popula = kansa) ja SMP tarkoitti aikanaan vihattua puoluehajaannusta. Puoluehajaannus oli pahinta mitä voitiin ajatella ja äärivasemmalla syntyneitä liikkeitä pidettiin saman maailmankuvan kääntöpuolena, olkoonkin että myös siellä tapahtui samaa puoluehajaannusta, pirstaloitumista useampaan poliittiseen liikkeeseen.
Kirjoittaessani vuoden 2017 artikkeleita, lainasin juhlakirjaani sata vuotta täyttävälle Suomelle käyttäen kirjoituksia 99 kirjan tekstejäni. Yhden kustakin kirjasta. Tänään lainaa niistä kahta.
Lainaan sieltä liki mielivaltaisia esimerkkejä, miten maa makasi vaiheessa, jolloin pohdimme mitä ajatella puoluelaitoksistamme ja niiden ideologioista. Oliko niillä sellaista aatteellista perustaa, jonka pohjalta ne saattoivat syntyä. Kertooko pirstaleinen poliittinen kenttämme kokonaan jostakin muusta kuin mihin alan teoriat viittaisivat? Olemme aivan tumpeloita silloin, kun kyse on politiikasta ja yhteiskunnasta, sen toiminnoistamme. Puolueemme ovat kuin lasten leikkikaluja.
Entä miten näin syntynyttä poliittista laitosta, puolueitamme, voisi lukea tänään ja omassa ajassamme sekä osana eurooppalaista tai globaalia alan tutkimusta, tiedettä tulkitsemassa, miksi suomalaiset ovat jossain vaiheessa vierastamassa vaikkapa liittymistä Natoon, mutta jo seuraavan vuoden tapahtumat Ukrainassa siirtävät suomalaisten asenteet ja arvot Natolle myönteisiksi? Miten yksi tapahtuma Ukrainassa voi muuttaa Suomessa kaiken? Miten kansakunta voi olla näin heikoilla eväillä elävä sata vuotta ja ylikin?
Onko näiden pohdintojen taustalla suuret maailmankuvat ja alan tieteen teoriat vai ehkä vain hetken heilunta ja pragmaattinen, opportunistinen tapa vaihtaa myös maailmankuvaa ja turvarakenteita aina vallitsevan tilanteen mukaan medioitaan seuraten? Siis vähän kuin sijoitellen vähäisiä ropojaan pajatsoon tai ehkä sittenkin hakien sopivia sijoituskohteita kokonaan uusissa kryptovaluutoissa tai piilotellen säästönsä perinteiseen tapaan ja pankinjohtajan suosittelemalla tavalla? Tai omalla tavalla, jossa varmin tapa sijoittaa oli käyttää säästöt pikaisesti sellaiseen kulutukseen, jossa halla ei hävitä eikä herrat narraa tilapäisesti rikastuneen tilipussin pikaisesti Alkossa tyhjentäen.
Populismi herätti kansakunnat, nationalismin ja nukkuvat äänestäjät
Blogi 29.lokakuuta 2016 www.clusterart.org
Forssassa järjestettiin tilaisuus, jossa pohdittiin talousalueemme tulevaisuutta perussuomalaisen ministerin vastatessa kysymyksiimme. Ministeri Pirkko Mattila on kahden tutkinnon suorittanut ja tuntee sairaanhoidon rinnalla maantiedettä. Hän on Oulun yliopiston maantieteen laitoksen kouluttama. Olen ollut osaltani vastaamassa hänen koulutuksestaan. Siinä yhteydessä, poliittisen maantieteen kohdalla, tutuksi tuli myös käsite populismista, uusista aatteista ja niiden leviämisestä, retoriikasta. Samoin tuttua on Suomen aluemaantieteen ja geopolitiikan hallinnolliset juuret sekä aluetaloutemme historialliset rakenteet ja myös puolueittemme syntyhistoria.
Kansakunnan muutoksen jano sysäsi Suomessa liikkeelle populismin uuden aallon. Eikä vain Suomessa vaan ympäri Eurooppaa ja nyt etenkin Yhdysvalloissa, mutta jo hieman aiemmin Kanadassa. Kanadassa tästä aallosta vastasi karismaattinen liberaalipuolueen keulakuva Justin Trudeau kammetessaan vuosikymmenen yhtäjaksoisesti vallassa olleet konservatiivit oppositioon. Se ei meitä paljoa hetkauttanut.
Populismi ei ole arvo tai aate, maailmankuva vaan pikemminkin toimintatapa. Sitä ohjaavat taustalla olevat nurjat ja ahdistavat poliittiset systeemit sekä käytetty vaaliretoriikka, joka herättää äänestäjät liikkeelle, Yhdysvalloissa parjattu käsite eliitti ”establisment”. Bernie Sanders, ikääntynyt äijä, kilpaili nuorten äänistä niin ikään populistina haastaen juuri Hillary Clintonin ja demokraattien valtapolitiikan.
Niinpä näitä kansanliikkeitä, populismia (popula=kansa) ei voi leimata vanhoillisiksi tai edistyksellisiksi, oikealta tai vasemmalta syntyviksi. Suomessa tätä leimaamista on toki kuitenkin tapahtunut iät ajat. Mittakaava on vain vaatimattomampi ja sisältö oman poliittisen kulttuurimme lyhyistä juurista, julkiskulttuuristamme politiikan näyttämöllä syntyvää, sekä usein yhden karismaattisen henkilön persoonaan sidottua. Veikko Vennamo oli tällainen henkilö, Urho Kekkonen toinen samanlainen.
Populistista liikehdintää Suomessa on havaittavissa historiamme aikana tuon tuosta. Kun kaikki globalisaation ikävät piirteet ahdistavat, mediailmapiiri kovenee, pelkoretoriikka ja syntipukkien osoittelu yleistyy, populismi alkaa nostaa päätään. Ilmiöt eivät ole työttömyyslukuineen irrallisia vaan toisiinsa kytköksissä. Kanadassa konservatiivien niukkuuden yhtämittainen jako ja pelonlietsonta johti päinvastaiseen liberaaliin poliittiseen heiluriliikkeeseen kuin Yhdysvalloissa.
Taantumuksellista liikettä seuraa yleensä progressiivinen liike ja päinvastoin. Populismi on vain se voima, jolla tätä kansanliikettä heiluriliikkeenä kuvataan. Tässä yhteiskunnallisessa haussa tunnepitoiset mielikuvat ja tulevaisuuden tarjoajat ovat retorisesti asiansa osaavia tyhjänpuhujia. Lapsena lausuin runoja tupailloissa ja seurasin Vennamon kykyä hurmata puheillaan, retoriikalla talonpojat, Karjalan evakoista korpikommunisteihin, maalaisliittolaiset talonpojat. Yhteiskunnallisten liikkeiden murroksessa ihmiset etsivät vastausta kysymykseen, keitä me lopulta olemme.
Brexit äänestys Britanniassa ja Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat yllätykseltään niin suuria, ettei niitä voi verrata aikaisempiin vaaleihimme. Uusia nämä ilmiöt eivät kuitenkaan ole. Donald Trump edustaa 1800-luvun nativistista ajattelua ja se heijastuu myös hänen kauppapolitiikkaansa, isolationismiseen ajatteluun. ”America first” on samaa kuin mikä tahansa nationalistinen ajattelu viime vuosisadan alkupuolelta.
Mediayhteiskunnan tapa vastata tuohon huutoon on vain sen merkitystä uudella tavalla resonoiva, jolloin sanoi Trump mitä tahansa, sen näkyvyys ja merkitys on sosiaalisen median kaikupohjassa aikaisemmin mitättömänäkin nykymediassa valtava. Sitä korostaa Yhdysvalloissa hänen aiempi julkisuuskuvansa. Populistin on tiedettävä, millä saadaan ääniä, ja kuinka yhteiskunnallinen ilmapiiri ohjaillaan medianäkyvyyttä ruokkivaan suuntaan. Poliitikon teoilla ja ohjelmilla ei ole merkitystä. Hurmahenkisyys on ilmiönä lapsen kokemana pelottava.
Tämäkin vaaliretoriikkaan liittyvä populismi on menneitten vuosisatojen tuotetta, jossa ehdokkaat pyrkivät kilpaa tarjoamaan kansakuntaan vetoavaa ja tunnepitoista mielikuvaa sen tulevaisuudesta. Sama pätee toki kansakuntien sisällä kuntien ja maakuntien väliseen kisailuun ja omiin vaaleihimme.
Äänestätkö itsesi näköistä ihmistä vaiko ehkä nukut vaalien yli pettyneenä ja heräät lopulta ainakin vastustamaan väärän ehdokkaan valintaa.
Santeri Alkion jälkeläiset
Matti Luostarinen 2012. Tuhannen ja yhden vuoden tarinat.
Blogi 28.huhtikuuta 2012 www.clusterart.org
Kataisen hallitus saa tuoreimman barometrin mukaan liki samankaltaisen tuomion kansalaisilta kuin Matti Vanhasen hallitus viimeisen parin vuoden ajaltaan. Noin 40 % pitää sitä siedettävänä, vajaa 5 % oikeinkin hyvin onnistuneena. Ero Vanhasen hallitukseen on lähinnä vain puolueiden lukumäärässä ja kannatuspohjassa, jonka nojaa nyt keskustaa ja perussuomalaisia lukuun ottamatta koko poliittisen kenttämme kirjoon ja sen aatemaailmaan, mikä se siten onkin.
Erityisen tyytyväisiä hallitukseen ovat sen pääpuolueet, kokoomus ja demarit, kritiikkiä tulee eniten vihreiltä ja vasemmalta. Tulos ei ole yllättävä. Oppositiossa ovat kuitenkin suomalaisittain tätä sixpackiä kiinnostavammat puolueet, joiden tausta on alunalkujaan suomalaisittain populistinen (popula=kansa), Maalaisliitto ja siitä puoluehajaannuksen kautta irronneen Suomen Maaseudun Puolueen perintöä jatkava Perussuomalaiset. Siis Santeri Alkion jälkeläiset.
Pikkuporvareitten tylsä maa
Toimittaja Unto Hämäläinen, poliittisen kenttämme onnistunein analyytikko, kertoo lehdessään (HS 28.4. 2012) kuinka Wahlroos on Suomen vahvin Nalle ja samalla porvariston ideologinen sinetinvartija. Itse kirjoitin jo aiemmin, kuinka hän antaa kasvonsa koko oman aikamme poliittiselle elämälle ja tekee sen omasta mielestään tahtomattaan. Wahlroosin tarina äärivasemmiston nuoruuden ajan radikaalista vallankumouksellisesta pankinjohtajaksi on sekin hyvin suomalainen, mutta ei oikein populistinen.
Populismi edustaa kokonaan muuta alkujaan kuin nykyinen hallitus. Samalla kun Suomi neito ikääntyi, siitä tuli pikkuporvareitten hengetön konservatiivinen valtio, jossa vanhenevan ihmisen viimeinen kuolemansynti on ahneus. Tämän joukon ahneutta Suomen vahvin Nalle kykenee puolustamaan Unto Hämäläisen kuvaamalla tavalla joutumatta poliittiseen vastuuseen.
Näin hän voi laukoa ilmoille ajatuksia, joita ei ole ajateltu lainkaan sekä pohtimatta niiden seurauksia. Ihmiset voivat toki äänestää jaloillaan, myydä Nallen osakkeet. Harva niin tekee silloin, kun puhe auttaa osakkeiden kohdalla positiivisesti. Kun tieto Finlandian jakaa tänä vuonna Helsingin Sanomien edellinen päätoimittaja Janne Virkkunen, Unto Hämäläinen povaa tieto Finlandiaa Björn Wahlroosille.
Siinä lehden toimittaja on onnistunut ironiassaan kiitettävällä tavalla. Jostakin syystä Forssan Lehden edellinen päätoimittaja ja lehden omistaja ei olisi palkintoa Nallelle ojentamassa.
Onneksi Wahlroos ei omista Forssan Lehteä. Sen sijaan lehden päätoimittajan tytär voisi olla seuraava ministeri Sanni Grahn-Laasonen. Populismille sellainen olisi sopimatonta, vaikka nepotismia toki siedetäänkin osana maaseudun kyläyhteisöjen elämää ja Gemeinschaft-tyyppistä yhdessäolo-organisaatiota. Grahn-Laasonen on ensimmäisen polven akateeminen. Hänen miehensä on Pohjois-Karjalasta, Tohmajärven pitäjästä läheltä Kiteen rajaa. Kuntien yhdistäminen ei minulta onnistunut. Sen sijaan isäni aikanaan sulkema raja avautui ainakin hetkeksi Venäjän Karjalaan. Se oli suuri elämys etenkin rajan takana väärää vuosisataa eläville. Samoin käyntini tuolloin tyhjässä ja rapautuneessa Valamon luostarissa Laatokan saarella. Poissaoloni muistettiin luostarilaitoksen lampuoitina, veronmaksajana. Sortavalan laulujuhlat pidettiin kesällä.
Poistuin samalla MTT:n (Luke) unohdettuun laitokseen Kanta-Hämeeseen, Forssan talousalueen kyljessä kartanon maita viljellen Jokioisten kunnassa. Vastasin, taas kerran, kuntien ideakilpailuun kirjoittaen heille kirjan ”Agroplis strategy” ja hoitaen sen IASP:n ja AURP:n jäsenille. Se levisi hetkessä ja alkoi toteutua muualla, mutta ei toki Hämeessä. Se on hyvin suomalainen ilmiö. Suomalaiset löytävät sen joskus myöhemmin Saksasta.
Tämä kirja painetaan luostarilaitoksen kautta syntyneessä kaupungissa Saksassa. On painettu jo pari vuosikymmentä. Ovat pitäneet juhliaan vuodesta 1951 alkaen. Synnyin vuonna 1951 ja kirjoitin muistelmani ”Cluster art and Art of Clusters 70 years” vuosi takaperin. Ymmärsivät Saksassa. Eivät Suomessa. Juhlimme siellä. Arvostavat useamman väitöskirjan tehneitä siellä. Ei Suomessa.
Wahlroos kykenee puhumaan rahan äänellä ja se taito on Suomessa toiminut aina. Sen sijaan demareita johtanut ja yleisradiossa puuhastellut Mikael Jugner saa toimittaja Marko Junkkarin (HS 28.4. 2012) arvioimana madon luvut elämäntyöstään demareitten eteen puuhastelevana ideologina. Joskus yleisradio on ollut Repo-radiona vieläkin näkyvämmin vasemmalla. Media tiedottajana on suomalaisena aina talousvasemmalla ja mukamas muodikkaana vielä liberaalia näytellen.
Ihanteellisena ihmisenä ja käytännön politiikan hoitajana, yleisradion pääjohtajana, puoluejohtajana, ihmisen on omistettava taito paeta omaa itseään ja siirtyä muiden kokemaan kollektiiviseen maailmaan ja samalla ay-politiikkaan demarina. Se ei ole koskaan pelkästään miellyttävä kokemus. Tämän vuoksi Suomi on maailman onnellisin valtio.
Massakustomoitu maailmankuva
Jugnerin ongelma on olla visionääri, joka ei sovi vanhojen miesten työväentaloihin saapuen sinne urheiluautollaan ja muistuttaen Wahlroosin pikkuveljeä. Vanhuseläkeiässä oleva kenttäväki ei ymmärrä, mitä tarkoittaa käsite “massakustomoitu” demariaate. Se on kuin porvarin tapa “kusta” silmään. Porvarin kiitosta kaikki epäilevät työväentalolla.
He odottavat puoluesihteerin pitävän arvokkaan pönäkän puheen ja jakavan veteraaneille Ursinmitalit. Juovan kahvit ja poistuen mukavia laukoen myös mummoille ohi kulkiessaan, maalaisliiton tupailtojen tapaan. Lisäksi on oltava riittävän ruma, etteivät miehet muutu mustankipeiksi, Timo Soinin tapaan pukeutuen.
Omaa kuvaa ei pidä “retusoida” kuten nyt presidenttimme kuvalle on tehty, turhaan. Vaalit ovat jo ohi ja presidenttimme on luonnossa ihan hyvä omana itsenään. Paljon parempi kuin vahanukeksi muutettuna, pahvikuvana vaalipaikoilla kuljetellen.
Eikö se riitä, että maan äiti on kaunis nainen? Tuleeko siitä paineita parannella miestäkin? Se on turhaa. Miehet komistuvat vanhetessaan. Katsokaa vaikka Kekkosen nuoruudenkuvia korkeushyppääjänä, Känänä, ja verratkaa valtiomieheen.
Massakustomointi tarkoittaa tuotteen räätälöimistä asiakaan tarpeitten mukaan. Maailman vahvin Nalle tietää, mitä pikkuporvari kaipaa, ja on kokoomuksen tärkein massakustomoija, massoille aatetta myyvä rahan äänellä puhuva populisti.
Se on samaa kuin puhua Timo Soinin suulla, mutta kokonaan eri porukoille ja kuitenkin samoille suomalaisille. Jugner ei ole koskaan maaseutua edes kiertänyt, ja jos kiertäisi, saisi aikaan vain vahinkoa puheillaan. Työväentalolla syntyisi kiusallinen hiljaisuus.
Sen minkä Paavo Väyrynen ja etenkin Timo Soini osaavat, sitä ei pidä lähteä muiden matkimaan. Sen eteen on kuljettu pitkä populistisen retoriikan tie ja hyväksyttävä se aitona myös omakseen. ”Aivan oikein mutta päinvastoin”, kuten Veikko Vennamo loihe lausumaan Timo Soinia kouluttaen. Se oli hänelle tärkein yliopisto.
A on ensin ja lopuksi Ö
Kun Timo Soini kirjoittaa viimeisessä blogissaan Helsingin Sanomien olevan Suomen Pravdan, sen jälkeen pulinat ovat poissa, eikä kukaan tule kysymään medioista olisiko puolueen vaihdettava puoluejohtajaa, erotettava Soini määräajaksi puolueestaan. Vai eroaako hän lopulta itse? Veikkaan jälkimmäistä.
Hän kun vahingoittaa puolueen ulkosuhteita maan johtavaan Pravdaan, hallituksen mediaan. Media, joka käyttää aikansa opposition jahtaamiseen, populismin kitkemiseen maasta, on Pravda. Se tunnetaan Venäjällä ja Venäjän teot myös Suomessa, kohta taas koko Euroopassa. Se on rumaa ja julmaa seurattavaa.
Jugnerin maailmassa demareitten on jaettava ihmisille legopalikoita, joista he kokoavat mieleisenä maailman, itselleen mieluisan sosialidemokraattisen ideologian ja sen ohjelman. Mieluisa näkemys syntyisi sadoista ja tuhansista eri teemoista Aasta Ööhön, adoptiosta öljyyn, toimittaja Marko Junkkaria lainaten (HS 28.4. 2012).
Keskustassa vallitsee juuri tämä tilanne, jossa Mauri Pekkarinen heitti pyyhkeen kehään. Hän kyllästyi siihen, kuinka puolue niputtaa ikääntyneet ehdokkaat toisiinsa ja antaa ylhäältä ohjeita, kuinka Paavo Väyrynen ja hän edustavat samaa ideologiaa ja johtamistapaa, ovat ikääntyneen elämän vihapuheen kohteita ja riidankylväjiä.
Siinä meni eduskunnan parhaalta ja vikkelä-älyiseltä puhujalta kuppi nurin. Nyt Paavo Väyrynen saa kilpailla yksin vastassaan kolme häntä nuorempaa, joista kaksi kokematonta ovat poissa pelistä jo kokemattomuuttaan. Pikkukokoomusta puoluekartalla ei mahdu. Se merkitsee puolueen kuihtumista.
Todellinen mittelö, populistinen pulina, käydään siis Väyrysen ja Tuomo Puumalaisen välillä. Molemmat ehdokkaat puhuvat koko ajan alkioalisuudesta ja sen perinnöstä. Kun vasemmisto nojaa usein ideologiassaan meille vierasiin, kaukaa rajojen takaa tulleisiin filosofioihin, yhteiskunnallisiin ajattelijoihin, kuka oli tämä niin suomalainen Santeri Alkio?
Laihian lahja kansakunnalle
Santeri Alkio syntyi ja kuoli Laihialla, oli kirjailija, toimittaja ja poliitikko. Politiikka alkoi nuorsuomalaisena mutta tuosta liikkeestä Alkio erosi. Hän perusti Etelä-Pohjanmaalle Nuorsuomalaisen Maalaisliiton.
Näin hänestä tuli Maalaisliiton henkinen isä ja myöhemmin myös Keskustan pääideologi aikana, jolloin vaadimme lisää aatteellisuutta pikkuporvareitten uusliberaalien sekä sosialistien kyllästämään maahan, jossa mikään ei enää noudata vanhoihin uomiinsa juuttunutta hengenlentoa, ideologiaa, jonka jopa Ranskan mahdollinen tuleva presidentti on joutunut hylkäämään luomalla sosialistina nahkansa. Samaan aikaan kun saksalaiset häpeävät olemassaoloaankin.
Se on paljon Ranskassa Francois Hollandelta, mutta tänään välttämätöntä myös Suomessa matkien Yhdysvaltain Barck Obamaa, kun niin moni tahtoisi olla Donald Trump. On aika muuttua värittömäksi työjuhdaksi ja jätettävä pohjalla kulkeva tie Paavo Väyrysen tapaan.
Tunnepalo ja äkkiliikkeet eivät kuulun oman aikamme poliittisen johtajan tunnuspiirteisiin. Kun sellainen sitten lopulta syntyy, mediat sekä ihastuvat että vihastuvat. Pitkän kampanjan tekeminen on Väyryselle tuttua ja kärkkäitä avauksia on nyt varottava.
Oikeudenmukaisuus, finanssipolitiikka, työn lisääminen, teollisuuden suojelu ja velan vähentäminen ovat avainkäsitteitä tänään. Mutta kuka uskaltaisi käyttää slogania ”Make Finland Great Again”. Kun ideologiat ovat kadonneet, päivän poliittinen ilmasto ratkaisee sen, kuka menestyy legopalikoineen massakustomoijien onomatopoeettista luonnon kieltä matkivassa maassamme ja sen ajatusmaailmassa, taloudessa, kulttuurissa, sosiaalipolitiikan saralla ja maankäytön säätelyssä, kaavoituksessa. Vanhusten hoidossa ja lasten kasvatuksessa. Venäjää peläten ja kohta Natoon tukeutuen.
Kuinka onnistua lähtemättä koko ajan korruptoimaan koko rakennelmaa mukana myös mediat, rakenteellinen korruptiomme, herrojen “huaveet” (=savolainen visio) ja rötösherrat (vennamolainen nimi porvareitten puuhasteluille).
Tuottelias kirjoittaja
Alkio oli erittäin tuottelias kirjailija ja sanomalehti Ilkan perustaja. Hän toimi eduskunnan varapuhemiehenä ja sosiaaliministerinä Vennolan hallituksessa. Hän oli raittiusmies ja räätälöi maahan kieltolain. Alkio tunnettiin tulisieluisena demokratian puolustajana ja Suomen itsenäisyyden puolestapuhujana.
Tänään hän tuomitsisi jyrkästi Wahlroosin ajatukset ja ajaisi maalaiselämän arvoja, kadonnutta yhteisöllisyyttä sekä epäilemättä myös ympäristöarvoja, terveitä elämäntapoja ja haukuttaisiin medioissamme populistiksi. Omana aikanaan hän joutui tekemään yhteistyötä herätysliikkeiden ja työväenliikkeen yhteisten aatteiden kanssa. Syntyi käsite punamullasta.
Nyt hän puhuisi oikeudenmukaisesta tulonjaosta, verotuksesta ja ympäristöpolitiikan teemoista, köyhien asiasta ja siirtolaisuudesta. Matka Timo Soinin ja keskustan peruskannattajien välillä olisi kurottu umpeen vaatien EU-sopimuksen uusimista sekä muuttamalla tuloveroasteikkoa.
Oikeammin perussuomalaiset olisi otettu hallitukseen ja hyväksytty heidän alkiolaiset tavoitteensa, joista tänään tunnetaan tuleva Ranskan presidentti Hollande ja aiemmin Barck Obama, mutta ei nyt enää kumpaakaan. Molemmat ovat vaihtumassa uusiin johtajiin. Onko tätä niin vaikea oivaltaa suomalaisena?
Itsekasvatuksen oivaltaja
Alkio oli oman aikamme itsekasvatuksen oivaltaja. Yksilö itse vastasi ponnisteluistaan hyviin tapoihin ja harrastuksiin. Tämän seurauksena syntyi nuorisoseuraliike. Tosin kuin Kyösti Kallio, Alkio oli enemmän ihanteellinen kuin käytännön poliitikko. Tässä Tuomo Puumalainen muistuttaa enemmän Alkiota ja Paavo Väyrynen valtaisan kokemuksensa ja pragmaattisen toimintansa kautta enemmän Kalliota.
Toki Väyrysellä on niin ikään toimittajan ja etenkin pohtivan kirjoittajan kokemusta valtavasti hänelläkin. Alkio jää jopa kauas taakse julkaisuillaan, joista parhaiten tunnetaan kirjat Teerelän perhe, Puukkojunkkarit, Kylistä, kodeista ja vainioilta, Murtavia voimia, Jaakko Jaakonpoika, Uusi aika, Patriarkka, Ihminen ja kansalainen, Yhteiskunnallista ja valtiollista, Maalaispolitiikkaa, Kootut teokset sekä Valitut teokset.
Niiden sivumäärä nidettä kohden ei ole toki 700-sivun mittaisia, kuten toimittaja televisiossa liioitteli keskustan puheenjohtajaehdokkaiden tentissä. Ne voi lukea kyllä hyvinkin nopeasti, olkoonkin että koottuina ja valittuina teoksina kaikki niputtaen lukemista on enemmän.
Ne lukien avautuu syy siihen, miksi Suomi on mennyt suuntaan, jossa on alkiolaista henkeä. Sellainen yllättää nuorta lukijaa, joka ei ole koskaan Maalaisliitosta kuullutkaan sen enempää kuin vennamolaisuudesta. Kotikommunistien arvostelija Alkio arvosteli aikansa poliitikoista etenkin Kalliota, joka hänen mielestänsä kohteli omiaan ankarammin kuin muiden puolueiden edustajia, joita hän, Alkion mukaan, mielisteli.
Etenkin kolumnistina ja kirjailijana hän antoi koko ajan ohjeita puoluetovereilleen ja lopulta hän opasti myös Kalliota. Itsenäistyvän maan alkutaipaleella ja sotavuosina Alkion panos oli mittava. Santeri Alkion suhde Venäjään ja venäläistämistoimiin oli jyrkkä. Kuka kepulainen uskaltaa olla tänään jyrkkä Venäjän suuntaan?
Tämä jakoi porvareita kahteen leiriin ja tämä vanha historia näyttäytyi Suomessa myös 1950-luvulla, jolloin Veikko Vennamo kritisoi Kekkosen politiikkaa ja Maalaisliiton tapaa nöyristellä Neuvostoliittoa, kotikommunistejamme.
Hän vetosi usein alkiolaiseen aikaan ja henkeen. Santeri Alkion asenne venäläisväestöön oli tiukka ja koski myös Suomeen paenneita venäläisiä. Heidän tuli, Alkion opeissa, jatkaa matkaa muualle. Sodan jälkeisen Suomen puoluehajaannukset olivat alkiolaisen maailmankuvan unohtamista siinä missä aiemmin unohdettiin Antti Chydeniuksen opit. Se oli hirvittävä virhe medioiltamme.
Pasifisti ja Euroopan yhdentäjä
Alkio tunnettiin ankarana pasifistina. Hän toi suomalaisen topeliaanisen heimoajattelun Euroopan tasolle ja oli kannattamassa Euroopan Yhdysvaltoja rauhan takaajana. Hän katsoi tämän poistavan tarpeen pitää omia sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa.
Tässä hän oli erityisen moderni oman aikamme edustaja, olkoonkin ettei linjaus mene yksiin kaikkien oman aikamme keskustalaisten kanssa. Alkio kertoi saaneensa vaikutteita Mahatma Gandhilta. Toki näin olikin, olkoonkin ettei vertailu ole aivan tämän ajan maailmasta.
Alkio oli vakaumuksellinen kristitty mutta ajoi uskonnonvapautta. Hän kritisoi luterilaista kirkkoamme, mutta ei liittynyt herätysliikkeisiin. Suhde uskontoon ja myös talouteen oli pragmaattinen, jossa korostui köyhien aseman huolehtiminen.
Alkion idealistinen maailmankuva liitettynä pragmaattiseen käytännön politiikkaan vei hänet lähelle sellaista maailmankuvaa, josta puuttui maaseudun ja kasvavan kaupunkikulttuurin yhteinen ideologia. Alkio ei osannut visioida tulevaa yhdyskuntarakenteen muutosta. Nyt ei osata visioida yhtään mitään. Totaalinen tyhjyys ja sen tuoma tyhmyys on julmaa seurattavaa.
Se oli samalla keskustaliikkeen suurin ongelma ja jatkuu sellaisena edelleen. Näin agraari Suomi ei saanut itselleen sellaista puhdasoppista aatteensa ideologiaa, josta olisi ollut suoraa käyttöä oman aikamme ilmiöille, joiden vakaina kannattajina niin Kyösti Kallio, kuin häntä ihanteellisempi Santeri Alkio aikanaan esiintyivät, mutta väärässä yhteydessä ja yhdyskuntarakenteessa.
Tässä merkityksessä uusliberalismi ja täysin kasvoton markkinatalous saivat yliotteen ja keskustalainen liike joutui altavastaajaksi näille pinnallisille mediailmiöille. Juuri tästä perussuomalaiset saavat tänään kannatuksensa yli puoluerajojen ja etenkin vanhan “punamullan konsensuspolitiikan” raunioilta ja korruptoituneen rakennepolitiikan “maan tavasta “.
Tyhmyyskilpailusta, jonka voittajaa haetaan hallituksia vaihtaen ja pääministereitä juoksuttaen vuoroin Venäjälle ja Kiinaan omia oppejaan näille vuoroin kaupitellen.
Tästä ilmiöstämme, puolueittemme tavasta kilvoitella vaaleissamme, nykyisen presidenttimme puoliso laati kiinnostavan väitöskirjan. Se oli pantu alulle jo yli vuosikymmen sitten, mutta loppukiri syntyi vasta pandemia-ajan Suomessa ja nyt sotaisassa Euroopassa, Ukrainan syvässä onnettomuudessa. Näin työn terapialuonne näkyy myös sen sisällössä. Siitä ei ole mitään pahaa sanottavaa. Valtaosa väitöskirjoistamme on syntynyt vaikeissa oloissa. Näin myös omalla kohdallani.