24.08.2022
Kirjoitin eilen diplomatiasta ja kiittelin osaamistamme. Meillä on pitkä ja uskottava tausta sellaiselle myös kansainvälisesti käytetylle maaperälle, jossa kasvatetaan asiansa osaavia diplomaatteja koulukuntineen. Se on myös syy, miksi meitä käytetään usein tehtävissä, jotka edellyttävät tämän taidon hallintaa. Siinä on hivenen samaa kuin urheilussa, jossa pelitapa ja pallon hallinta, kiekon kuljetus tai ralliauton nuotit on osattu hoitaa huolella. Ei ole sattuma, että kilpailija löytyy usein Ranskasta.
Presidentti Niinistö piti puheen diplomaateillemme muistuttaen jälleen, kuinka kasakoita on liikkeellä ja löysässä oleva vaarassa jäädä vääriin käsiin. Puhe ei jättänyt juurikaan tulkinnalle varaa koskien suhdettamme itään ja pohdintoja, missä olemme ja miten tästä eteenpäin. Paluuta vanhaan ei ole, jolloin uuden rakentamiseen on varattava myös aikaa ja osaamistamme. Puhe on medioittemme välittämänä kenen tahansa luettavissa. Se on presidenttimme testamentiksi tarkoitettua ja sellaisena arvokasta pääomaamme.
Mitä diplomatialla sitten tarkoitetaan?
Diplomatia ja sen kieli oli alkujaan ranskalainen ilmiö mutta tänään sen muodot ovat jo muuta kuin keskiajan ilmapiirissä.
Erityisen merkittäviä muutoksia on havaittavissa aivan viime vuosilta ja uuden vuosituhannen alusta. Se mihin suuntaan diplomatia ja sen kieli etenee, on vaikeasti ennustettavissa. Lainaan Wikipediaa:
” Julkisuusdiplomatiasta alettiin puhua vuoden 2001 jälkeen, mutta käsite on edelleen epäyhtenäinen. Alun perin käsite syntyi vuonna 1965 Yhdysvalloissa vaihtoehdoksi propaganda-termille. Julkisuusdiplomatialla voidaan tarkoittaa jokaista organisaatiota tai kansalaista koskevaa arkista viestintään liittyvää toimintaa, jota harjoitetaan esimerkiksi blogeissa ja e-julkaisujen alustoilla. Sitä kohdistetaan paitsi ulkomaille, myös kotimaisiin yleisöihin.
Sillä pyritään vähentämään negatiivisia yleistyksiä ja ennakkoluuloja sekä kasvattamaan sympatiaa ja ymmärrystä kansakunnan tai maan pääomaa ja päämääriä kohtaan. Sillä voidaan myös edistää esimerkiksi turismia, kansainvälistä liiketoimintaa, ulkomaisia pääomasijoituksia ja yhteisiä kehityshankkeita. Julkisuusdiplomatiaa voidaan käyttää myös tiettyjen asioiden vastustamiseen. Lobbauksesta julkisuusdiplomatian erottaa se, että siinä ei pyritä myymään mitään.
Diplomaattiseen käytäntöön kuuluu erityisesti suurvaltojen osalta ajoittain myös diplomaattinen painostus tai diplomatian ylittävä voimankäytöllä uhkaaminen. Diplomatian ja sodankäynnin välillä keinovalikoimaan voivat kuulua muun muassa kaupan esteen muodostavat tullitariffien jyrkät korostukset, kauppasaarrot ja taloudellisen avun tai periaatteessa myönnetyn turvallisuustakuun julkinen kieltäminen.
Epävirallisesti tai valtion rahoittamassa puolivirallisessa roolissa perinteisen diplomatian alueella toimii järjestöjä, aktivistiryhmiä ja ylikansallisia organisaatioita. Myös pääkaupungeilla ja muilla kaupungeilla on diplomatiaan liittyviä rooleja kansainvälisten rauhanomaisten suhteiden ylläpitämiseksi sekä viennin ja kulttuurin edistämiseksi.”
Maailmalla oleellista on kuka ja missä asemassa viestin lähettää sekä millaisessa poliittisessa ilmastossa. Presidentti kuvaa tuota ilmastoa. Se ei ole erityisen suotuisa kovin kevyille viesteille valtiojohtomme lähettämänä. Aika, paikka ja asema sekä diplomaattinen silmä sekä kokemus ratkaisevat, mitä ja milloin voi medioissa levitellä. Myös media on osattava valita oikein.
Tärkein media kun tahtoo olla tänään juuri sosiaalinen mediamme. Pääministeri käytti sitä. Sieltä se imuroitiin muiden medioitten käyttöön. Koska hän nyt oli Suomen pääministeri ja käytti usein sosiaalista mediaa. Donald Trump käytti niin ikään sosiaalista mediaa runsaasti. Kunnes se estettiin.
Olen kirjoittanut aiemmin kirjassan Arctic Babylon, kuinka aikamme muistuttaa Decameron tarnoita Boccaccion kirjaamina. Nuorten pako kertomaan toisilleen pikkuriettaita tarinoita ruton raivotessa ja sodan hävittäessä lohdutonta maisemaa. Ranskalainen diplomatian kieli ei siihen enää yltänyt. Sen sijaan nuo nuorten toisilleen esittämät pikkuriettaat eroottiset kuvat toivat lohtua ruton ja sodan runtelemaan eurooppalaiseen eliitin elämään.
En väitä, että pääministeri Marinin juhlinta ja kuvat hänen työpaikaltaan olisivat oman aikamme nuorten Decameron tarjoamaa pikkurietasta viihdettä. Sellaisen julmuuden pakoa, jossa olemme eläneet koko Marinin pääministerikauden. Kokemattomia, kokonaan uuteen ja eurooppalaiseen sotaan joutuneita ja samaan aikaan ruton raivotessa ei vain Euroopassa vaan globaalina painajaisena. Oliko nuorten naisten paikka perheineen, joita ei edes vielä ollut olemassakaan, juuri tämän taistelun ja sen rintaman etulinjassa loppuun saakka harkittua?
En pysty todistamaan, että Simo Häihän ja hänen tappavien luotiensa kohteena olisivat olleet venäläisten ohella omaan talviseen helvettiimme idästä tuotujen, venäläisten kulakkien ja talonpoikien ohella myös ukrainalaisia valkoisen kuoleman kohtaavia kohtalotovereitaan. Heitä oli kuitenkin paljon yhden miehen surmaamina. Useita satoja. Häihä ei pitänyt lukua ammutuista eikä niillä kerskunut. Hän teki vain työnsä suomalaisena kaukopartiomiehenä liikkuen. Heitä oli paljon muitakin.
Presidentti Mauno Koivisto oli liian nuori kaukopartiomieheksi mutta ei oma isäni. Hän kuului Mannerheimin omaan ratsastavaan rykmenttiin ja kiersi talvisodan aikana etenkin tykistötulta avustaen läpi koko kaakkoisen rintamalinjamme. Kovin paljon hän ei siitä meille lapsille kertonut, Ne löytyivät kyllä myöhemmin hänen sotilaspassistaankin. Sen sijaan Koivisto väitteli samalla laitoksella, jossa itsekin väittelin toistamiseen mutta jo kovin erilaisissa puitteissa ja tietokoneitten maailmassa. Samassa laitoksessa väitelleet tahtovat tavata toisiaan myöhemmin mutta se on sitten jo eri tarinaa, ei diplomatiaa ensinkään. Tiedeyhteisö on koulukuntainen laitos. Monta kertaa väitellen ei ehdi laitostua.
Talvisodan alussa, kokonainen venäläinen motorisoitu divisioona erehtyi tielle, liian syvälle suomalaiseen tammikuiseen pakkaseen ja mäntymetsään, hankien ympäröimään. Se tunkeutui suomalaisten juuri rakennettuun poikkeukselliseen ansaan, itä-länsisuuntaista tietä käyttäen. Kotimaassaan myös partisaaneiksi usein nimettyjä venäläisiä talonpoikia ei voitu pitää noissa oloissa, neljänkymmenen asteen pakkasessa, erityisen taitavina korpisotureinamme kolonnan pysähtyessä suomalaisiin miinoihin, metsästä heitettyihin Molotovin koktaileiksi nimettyihin roihuaviin räjähteisiin.
Heidät motitettiin, jaettiin pienempiin osiin, pilkottiin jo viikinkien käyttämin keinoin toisistaan eristettyihin ja paniikkiin joutuviin ryhmiin. Motorisoitu ja raskas kalusto ei voinut liikkua eteen eikä taakse, sivuille ei auttanut vilkuilla sinnekään. Huolto lakkasi pelaamasta sekin. Näin isäni kertoi ja oli varovainen mitä lapsilleen avasi. Sodasta puhuttiin etenkin naapurin karjalaisten kanssa mutta varoen ja hienotunteisesti. Se oli tuon ajan diplomatiaa. Lukutaitoinen lapsi avasi lopun ja lisäsi puuttuvat kohdat kirjoistamme. Sitä oli runsaasti. Runoja lausuvalle ehkä tarpeettoman paljon.
Pelkkää pimeää metsää, metrinen hanki ja viima, tammikuinen pakkanen puiden rungoissa paukkuen, vihollisen tulitusta ja tarkka-ampujien työtä pohjattomassa hangessa vaivattomasti suksineen liikkuen. Heidän huoltonsa pelasi, vihollisen huolto oli jäänyt pohtimatta ylimielisten massiivisten kalustojen vyöryessä kohti kuolemaansa. Valkoinen kuolema kohtasi koko divisioonaa. Valtaosa heistä oli ukrainalaisia, etelästä saapuneita.
Vuosisatoja aiemmin saman kohtalon oli kokenut norjalainen Harald Hirmuinen, suomalaiseen vesistöön ja sen soiseen ympäristöön tutustuen ja ihmetellen jo saaristossa törmänneisiin omituisiin tuliin, joilla viikinkien kulkureittiä viitoitettiin, heistä varoitettiin ja paluureitti motitettiin. Ensimmäiseltä matkalta Harald selvisi veneineen vaikeasti haavoittuen mutta ei nyt enää toisesta. Suomalaiset purjekuntien veneet olivat näille vesille tehtyjä. Näin myös oman sukuni kohdalla ja sen purjekunnan vuosisataista osaamista ylläpitäen ja veronsa luostarilaitoksen lampuoiteina suorittaen. Se oli diplomatiaa parhaimmillaan ja periytyi isältä pojalle.
On diplomatian aika. Ne ovat eri miehet, jotka tekevät rumihia ja ketkä niitä pesevät. Pikkuriettaitten juttujen kertojat ja niistä medioillemme Boccaccion tapaan kuvia lähetellen ovat kokonaan oma lukunsa ja sellainen sivuraide, johon pitkään jatkuva sota ja rutto vie nyt myös suomalaisen, sotaa ja hävitystä sekä ruttoa pakenevan pienen eliitin. Se on surullista mutta näin on ollut ennenkin. Diplomatiassa, sen koulutuksessa, on myös aukkoja.
Simo Puupposen, sota-aikana Savossa, Savo Karjaisessa, pakinoitaan kirjoittaneen kuopiolaisen Aapelin pakinat, äitini nuorena tyttönä toimituksessa oikolukemat, ovat eri asia ja ulottuvuus siinä missä presidentti Uuno Turhapuron ja Susi Pulliaisten kertomukset myös välillä kanatarhankin Ouluun ja Linnanmaalle rakentaen. Pulliaisen munia marketista ostaneet oululaiset rouvat naureskelivat jutuilleen ja siviilissä eletään myös sodan aikana toisin kuin rintamalla. On kevennettävä tunnelmaa ja valmistauduttava myös rauhan aikaan.
Samaan aikaan kun Erkki Pulliainen hoiti dekaanin tehtäviään ja kanojaan Linnanmaan kampusalueella Oulussa, tuolloinen maan hallitus oli määrännyt minut edustamaan yliopistoamme korkeakouluneuvostoon. Se oli todellakin määräys eikä siitä voinut kieltäytyä. Olin Erkkiä yli vuosikymmenen nuorempi. Myös Erkki piti itseään tuolloin vielä nuorena miehenä. Ja sitä hän toki olikin.
Se tarkoitti viikoittain matkoja ja lentoja ”neekerivuoroksi” oululaisten kutsumaan aamulentoon Vantaalle kuudelta aamulla hoitamaan yliopistojemme asiaa tuohon istuvan hallituksen työrukkaseksi kutsuttuun välineeseen. Vielä tuolloin 1980-luvulla tuolla välineellä oli myös todellista valtaa ja merkitystäkin. Nykyisin on jo toisin.
Vielä enemmän Ouluun perustetun teknologiakylän yhteisellä globaalilla kattojärjestöllä IASP ja Yhdysvalloissa AURP. Ne olivat yhtä salaisia kuin työskentely Naton sisällä. Olettaen että jostakin syystä joku henkilö Euroopasta oli kutsuttu myös amerikkalaisten hoitaman hallinnon, tiedeyhteisön ja teknologian, talouden innovatiivisimpaan verkostoon.
Se vaihtoi pientä hallitustaan vain henkilön kerrallaan ja kustakin osavaltiosta yksi kerrallaan pääsi hetkeksi mukaan päätöksentekoon ja etenkin sen valmisteluun. Se että mukana on eurooppalainen ja Suomesta on oma tarinansa. Sekin kuuluu diplomatiaan.
Kaikilla kohdallemme osuvilla tapahtumilla on aina taustansa, ja niiden kertominen ei ole mahdollista, kun kyseessä ovat sodan ja rauhan sekä diplomatian vaatimat koukerot. Näihin koukeroihin eivät kuulu kuitenkaan mediat, vielä vähemmän sosiaalisen median narraatiot. Nuorten ilonpito Boccacion Dekameron tapaan itseään viihdyttäen.