Perhe on käsite joka syntyy vanhemmista ja lapsista. Nykyisin sitä toki pyritään muuttamaan muuksi mutta ei se siitä hevin muutu. Muuttajat jäävät vähemmistöön ja perhe on normina edelleen yhteiskunnan pienin yksikkö. Pääsääntöisesti siis mies ja nainen sekä heidän yhteiset lapset.
Monta taustaa, sama käsite kuntana
Kun avioliitto solmitaan, kaksi ihmistä menee samaan talouteen, siitä ei synny yhtä isoa ihmistä vaan vallan muuta. Kun vastaavasti perheitä yhdistellään keskenään kartalle piirretyn rajan sisällä, siis regionaalisella alueella, siitä ei synny suurta perhettä vaan yhteisö, lähiyhteisö, jos ovat saman Kallion kaupunginosan tai Ypäjänkylän kasvatteja.
Kun näitä on aikanaan koottu yhteen ja yksi kylä oli muita suurempi, parempien vesiteitten varsilla ja kauppapaikka, mäelle rakennettiin kirkko ja syntyi kirkonkylä. Lounais-Hämeessä näitä kirkonkyliä syntyi useampia, Tammelasta lohkaistiin pihtisynnytyksellä Wahrenin maille ja teollisuuskylälle kauppalan paikka. Kirkko tuli paljon myöhemmin. Mikään ei mennyt normaalisti. Kunnat siis syntyvät eri tavalla.
Ei mennyt Helsingissäkään normaalisti kauppapaikan synty Kustaa Vaasan pohtiessa Itämerelle ja Suomenlahden perukoille kilpailijaa Tallinnalle ja pakkomuutattaessaan sinne Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Ulvilan porvarit.
Kirkko ja kuninkaankartano tuli myöhemmin pakkomuuttajien myötä. Myöhemmin Pietari Brahe siirrätti kaupungin meren äärelle Vironiemelle, jolla nykisin sijaitsee muun muassa Helsingin ydinkeskustaan lukeutuva Senaatintori ja tänään (12.2) Helsingin Sanomien esittelemät presidentilliset palatsimme ja aikanaan kuninkaallisille tarkoitetut monarkian ja myöhemmin keisariajan jäänteet.
Niiden käyttö presidentin asuntona, virkahuoneena, lopulta linnana oli kappalaisenpojalle Ståhlbergille ja myös tavallisille aikansa talonpojille presidentteinä, ei siniverisille hoveineen, aluksi tosi ongelmallista. Tuhansia neliöitä ja seurana vain adjutantti ja porilaisten marssi pärähti heti kun avasit linnan oven. Laitostumista valitteli myös presidentti Tarja Halonen puolisoineen ja yksinäisyyttään Juho Kusti Paasikivi. Kaksitoista vuotta on elinkautinen, muisteli presidenttimme leikillisesti juristin aikojaan. Siinä saattoi olla puoli totuutta ainakin pulison kohdalla, jonka pääkään ei saanut kääntyä sivuille niin, etteikö siitä olisi nostettu medioissa kohua.
Taannoista Mauri Pekkarisen liki valtiomiesuran katkaissutta rynnästelyä muistellen medioillamme on mahdollisesti jonkin asteinen ihmiskehon rintoihin kohdistuva fobia meneillään. Sillä voisi olla jotan tekemistä yleisemmän ksenofobian ja vieraan syrjinnän sekä misandrian, miesvihan, kanssa. Lähellä sitä oli myös ortodoksipapin, meppi isä Mitron, hyvän mielen lähettilään, naisen koskettamisesta syntynyt kohu.
Helsinki oli pitkään vähäpätöinen kaupunki ja vasta Suomenlinnan linnoitustyöt 1700-luvun jälkipuoliskolla alkoivat kasvattaa olematonta väkilukua varuskuntineen. Ksenofobian juuret ovat todennäköisesti juuri tuossa ajassa.
Pihtisynnytyksellä tehdyt keskukset ovat myöhemmin olleet ongelma luonnollista kautta syntyneille yhdyskuntarakenteiden yhteisölliselle elämälle, sukupuolieroja ymmärtävälle ja kosketusta sietävälle, hyväilevällekin. Hallinto sellaisessa paikassa, muita hierarkisesti komentaen, on ollut kamala virhe, pahin mahdollinen suunnitteluvirhe rakentaa ihmiskasvoista maata ja yhteiskuntaa yhteisöineen kehä kolmosen ulkopuolella, jossa on myös luonnollista elämääkin ja ihmisyhteisöjä vielä jäljellä.
Kirjava ja rikas historia – regionaalinen ja spatiaalinen rinnakkain
Kun pitäjille kasvoi tehtäviä järjestää erilaisia julkishallinnon palveluja niitä alettiin kutsua kunniksi (kommun, communis) ja paljon myöhemmin kunnallisiksi palveluiksi erona paikallisen köyhäinhoidon ja koulutuksen, sosiaali- ja terveystyön aiemmalle hoidolle niin ettei järjestäjä ollut enää hiljalleen kehittynyt patruuna- ja ylimysvalta tai kirkko ja kirkkovalta. Kunnat saivat oman paikallishallintonsa, valtuustot ja hallitukset, lautakunnat, virkamiehet hoitamaan toimeenpanon ja tavalla, joka täytti kunnallislain velvoitteet.
Syntyi poliittiset puolueet ja poliittinen valta, virkamiesvalta, juridinen tapa käyttää valtaa rinnan professionaalisen vallan kanssa. Jonkun kunnan kohdalla tuli lisäksi suurempia muita ryhmiä, kuten suuria työnantajia tai pankkeja, jotka käyttivät valtaa nekin. Puhuttiin intressikonfliktisista ryhmistä ja lopulta myös mediavallasta.
Valtio alkoi sekin muotoutua omaksi kokonaisuudeksi ja sen hallinto on Suomessa pääosin Ruotsista haettua, sen alusmaana eläen, siinä missä toki aluehallintommekin etenkin aiempien lääniemme ja valtion hoitamien palvelujen osalta. Kunnat menivät hieman eri teitä ja niillä on pitkä oma historiansa, jokaisella omanlaisensa. Alettiin puhua kuntakulttuurista ja kuntapuolueesta.
Kun pitäjiä pannaan yhteen regionaalisella kartalla, rajoja lapsekkaasti yhdistellen värittäen pinta-aloja mekaanisesti, yhdistettiin spatiaalisen ja vahvan identiteetin kirkonkyliä puhtaasti hallinnollisiin regionaalisiin maakuntiin, ikään kuin uusia maakuntia tehden, tai byrokraattiseen kaupunkiin maaseutuyhteisö siirtäen. Näin maakuntien määrä kasvoi 20 maakunnasta liki 70 maakuntaan ja samalla ratkesi väliportaan hallinnon ongelmat.
Regionaalista aluetta ei pidä sotkea spatiaaliseen. Edes tämä verran on maantieteestä ymmärrettävä, sen ensimmäinen perusta, avainkäsite “alue“, regionaalinen ja spatiaalinen. Suomen kielessä on vain toinen, regionaalinen, kartalle piirrettävä.
Näin siitäkin huolimatta että spatiaalinen alue oli syntynyt paljon ennen karttojen ja kolmiomittauksen saapumista Suomeen ranskalaisten tuomana ihmeenä. Emme vain sitä tienneet ja lopulta kartat veivät meidät pragmaatikkoina ja lukemaan oppineina syvälle regionalismin sydämeen mutta myös sen harhoihin. Siinä yksi kartta valehteli enemmän kuin tuhat sanaa.
Maakunta on sekin eri asia kun lääni, joka oli siis valtion tapa puuttua myös omana aikanamme hallinnointiin. Läänit lakkautettiin hetki takaperin ja nyt sitten pohditaan mitä tulisi tehdä eri tavalla syntyneille kunnille, siis pääosin maaseutupitäjillemme, spatiaalisesti syntyneille alueille, joilla on komea historia jo ennen karttojamme.
Tähän historiaan kuului myös alueiden muisti, pääoma, sosiaalisen pääoman säilöminen kuten spatiaalisen geeniperimän tuomana keinona varmistaa ihmisen ja hänen ympäristönsä välisen yhteistyön sukupolvelta toiselle siirtyvä kertomus, ihmismielen yhteinen sinfonia osana ympäristönsä fyysisiä ja kulttuurisia, sosiaalisia vaatimuksia. Muiden eläinten kohdalla tämä ymmärretään heti, ihmisen kohdalla hitaammin.
Kun maaseutupitäjiä yhdistetään yhteen, siis kirkonkyliä, ei synny suurta kirkonkylää tai suurta pitäjää sen enempää kuin yhdisteltäessä kaupunkioikeudet saaneita kuntia tosiinsa ei synny suuria kaupunkeja. Siis sen enempää kuin ihmisiä toisiinsa liitettäessä ei synny suurempia ihmisiä.
Sen sijaan pitäjä käsitteenä, kuntana, häviää. Se ei kasva. Talousalue voi toki kasvaa. Mutta se on kokonaan eri asia, talousmaantiedettä. Kuten sinkun elämä loppuu ja alkaa avioliitto, tai ainakin kuuluisi. Perheet ovat kuitenkin erilaisia ja niin ovat kaikki kuntammekin.
Sosiaali- ja talousmaantiede eivät ole sama asia eivätkä ne ole suunnittelu- tai luonnonmaantiedettä. Niitä ei pidä nyt sotkea kuten puuroja vellien sekaan. Nyt ei riitä lukion kurssi maantiedosta, jos sekin on heikolle jäänyt matkan varrella ja muistissa on vain jotain aluemaantieteen nimistöä, jos tavoite on koko maan 350 pitäjän eli kunnan lopettaminen ja uusien alueyksikköjen käynnistys osana ikivanhaa paikallishallintoamme. Helsingistä ohjattu keskushallinto on eri asia. Läänit saattoi lopettaa eikä kukaan sitä edes huomannut.
Valtiotieteilijän käytössä maantiede on ihan avoin ja historiatieteissä karttoja hieman sivutaan. Valtiotieteilijän työhön kunta ei oikein kuulu. Maantieteilijä taas on siellä kuin kotonaan. Kunnan valtuustossa karttakin on monesti kaavakarttana vaikea luettava eikä paikallislehteä lukeva edes tiedä mitä oman kunnan alueella “oikeasti“ löytyy saati maakuntien kokoisilla alueilla. Paikallisen median tapa kertoa kunnasta on sisältä nähtyä ja liki umpimielistä.
Kun omat kunnat ovat näin vieraita, läänin kokoiset alueet ovat ilman alan koulutusta mahdottomia käsitellä ilman maantieteen koulutuksen saaneita avustajia. Tässä suunittelumaantieteilijä on saanut ikään kuin aluelääkärin koulutuksen. Luottaisin sellaiseen enemmän kuin niihin lääkäreihin, jotko ovat itseoppineita, siis kansankielellä puoskareita.
Maantieteen filosofia ja tapa yhdistää luonnonmaantieteen ja kulttuurimaantieteen elementit suunnitteluvälineistön kautta aluesuunnitteluun on jo menetelmällisesti mielestäni paljon vaativampi kuin muut opiskelemani ja opettamani tieteenalat. Nykyisin se tehdään pääosin tietokoneilla mutta tästä huolimatta sateliitit eivät kerro kaikkea. Kentälle on syytä jalkauttaa itsensä aina kun siihen on mahdollisuus, Paavo Väyrysen tapaan.
Aluetiede ja -suunnittelu unohtunut kokonaan
Kun näitä pitkän kehityskaaren kautta syntyneitä pitäjiä, kirkonkyliä on ollut liki 600 ja nykyisin noin 350 niiden vähentäminen noin 70 alueellisen yksikköön, siis regionaaliseen ja kartalle piirrettävään uuteen mekaaniseen alueeseen, jolla ei ole historiallista taustaa, päädytään mm. tuhansien kunnanvaltuutettujen työn lopettamiseen, mutta samalla katoavat sellaiset hallinnolliset verkostot, joiden perustana ovat olleet ensin kylärakenteet ja niiden liittyminen keskuskirkonkylään kautta kuntahallintoon.
Tämän hallinnon tehtävät ovat olleet hyvin moninaisia eivätkä pelkästään koulutus-, sairaanhoito-, sosiaali- ja kulttuuripalveluja, liikuntapalveluja, vapaa-ajan palveluja, yritysten ja elinkeinoelämän kehittämistä sekä ennen kaikkea maankäytön suunnittelua ja säätelyä, kaavoitusta omalla alueellaan, kaavamonopolin hoitoa ja infrastruktuurin rakentamista ja ylläpitoa. Talven myrskytuhot ja lumen aiheuttamat ongelmat olivat tämän ylläpidon laiminlyöntiä maasedulla. Tähän on tehtävä heti korjausliike.
Pitäjän ja kunnan alueen elämässä mukana ovat kaikki toiminnot, joilla on sidos alueeseen, fyysiseen, taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen, tekniseen ja kaiken aikaa myös dynaamiseen ja muuttuvaan holistiseen kokonaisuuteen.
Kyseessä on monella tavalla ja tasolla liikkuva orgaaninen verkosto, jonka poistuminen ja niiden liittämien toisiinsa sekä suureen kaupunkiin hallinnollisesti ei toki tarkoita suuremman kunnan syntymää tai suurta kaupunkia, jolla on valtava liki maakunnan tai pienen eurooppalaisen valtion kokoinen viheralue, vaan kokonaan uutta alueyksikköä, jota ei ole nyt määritelty ja sen rajoja pohdittu muuten kuin mekaanisesti siirtäen vanhoja kuntarajoja ja yhdistäen maalaispitäjiä ja kirkonkyliä usein liki maakunnallisen keskuskaupungin hallintoon.
Käsite “kunta” unohdettava suunnittelussa
Siinä ei ole pohdittu lainkaan, kuinka kyseessä ei ole enää kunta vaan kokonaan uusi aluehallintoyksikkö ja sen rajat on pohdittava hakien optimaalista uutta rajaa, ei enää näitä ikivanhoja maakuntarajoja tai kuntarajoja seuraillen. Jos muutos aiotaan toteuttaa niin valtavana kuin mitä nyt on esitetty. Tämän työn taas suorittavat ammattilaiset, ei virkamiestyöryhmä kömpelönä, naiivina kuntien pinta-aloja värittelevänä humpuukina. Aivan kuin koko esitys olisi lasten tekemä peruskoulun ala-asteen maantieteen tunnilta opiskellen kuntien nimiä ja rajoja. Tarkoitus on varmaan ollut hyvä. Keskustelu on avattu.
Ongelma on siinä, ettei esitys vie mihinkään vanhan keräilytalouden ja agraarin ajan Suomesta ja sen rajoistamme. Olettaen että tavoite on vain palvelujen hankinta ja tarjonta, kuten pääministeri vaikuttaisi puheissaan alueen ymmärtävän ja tarkoittavan tällöin toiminnallisia, funktionaalisia alueita, jolloin niiden nimetkin on syytä pohtia erikseen ja osana internetajan maailmaa ja sen virtuaalisia alueita ja niiden nimiä ja toimintaa. Tämä uusin tutkimus on syytä liittää heti tähän tavoitteeseen. Olemme tässä Suomessa muutenkin pitkällä.
Nämä uudet alueethan tulevat toimimaan joka tapauksessa ehkä vuosisatoja ja silloin nykyisillä puolueillamme ei ole mitään merkitystä valtaa kahmivan ihmisen tai puolueen antamina mandaatteina. Niinpä mukana on oltava visionäärinen näkemys ja missio myös virtuaalialueiden luonteesta tulevaisuudessa.
Nyt regionaaliset kartat ovat vain osa yksilön tapaa ajatella egoistisesti ja oman aikamme eurooppalainen kulttuuri talouskriiseineen ei saa vaikuttaa ratkaisuihin, jotka ulottuvat vuosisadoiksi eteenpäin. Kaikilla toimilla kun on dimensio alueelle, jossa ne sijaitsevat ja alue ohjaa koko toimintaa rajoineen. Nyt mukana ova vain myös paikkaan sitomattomat virtuaaliset toiminnat ja niiden kytkeminen uudistukseen.
Paikallishallinnossa “kuntien” asema osana valtionhallintoa vaihtelee valtavasti Euroopassa ja globaalisti, eikä näitä malleja voi soveltaa oikein Suomessa. On olemassa erikseen alueellisia aluekuntia ja näiden sisällä paikalliskuntia ja näitäkin saattaa jossakin provinssissa olla liki kymmentä eri tyyppiä.
Lisäksi kuntaa vastaavia nimityksiäkin löytyy valtavasti ja meitä lähinnä ovat Euroopassa usein käytetty “kommun” tai “communis” (yhteinen), britannian Local Council tai yleisterminä municipality.
Kansainvälinen vertailu ei nyt auta
Kuntien kokokin vaihtelee ja vaikkapa Kanadan Quebecissa sijaitseva Baie-Jamesin kunnan pinta-ala lähestyy jo oman maamme pinta-alaa. Samoin kaupunkimaisuusaste vaihtelee valtavasti, jotkut ovat maaseutumaisia ja hyvin harvaan asuttuja, osa taas Helsingin tapaan kaupunkimaisia. Sieltä haettu “kuntamalli” ei oikein istu Sallan, Savukosken ja Kemijärven yhdistämiseen saati Kittilän, Muonion, Kolarin ja Enontekiön yhdistämiseen. Pohjoisessa olisi muutenkin keskityttävä Jäämerentien suuntaan ja unohdettava Välimeri.
Oulun kaupunki, johon yhdistyisi sen lähiympäristön maalaiskuntien ohella kaikkiaan 12 kuntaa ja mukana myös kymmenistä suurkylistä rakentuva Pudasjärvi ja sen keskuskylä Kurenala. Nämä ovat Oulusta saman matkan päässä kuin Lahti, Hämeenlinna ja Forssa Helsingistä. Jos tällainen metropoli rakennettaisiin etelään, jollaisia nyt esitetään 69 ympäri Suomea, kukaan ei tietenkään kutsusi sitä “kunnaksi”.
Helsingin mekaaninen maailmankuva siirtyy siinä vain ympäri maata ja suomalainen maaseutu on tästä maailmankuvasta kirkonkylineen ja paikallishallintoineen valovuosien päässä. Kun sitä ei ole koskaan eletty, tutkittu sen toimintaa, sitä ei pidä mennä peukaloimaan tuhansien elävien kyliemme asuinympäristöinä ja työnantajina. Meillä maaseudulla palkkaa ei maksa kunta eikä valtio, työnantaja, vaan perinteisesti suoritteet, tuotteet. Tähän perustuu myös niiden toimivat hallinto ja talous, primaarielinkenojen loistavat saavutukset.
Kahdessa eri kunnassa ei ole samanlaista kuntakulttuuria ja historiaa. Kun kaksi ihmistä menee vihille, sen kyllä huomaa ettei synny yhtä suurta ihmistä vaan parisuhde, joka sekin vaatii rakkauden ohella paljon muuta, ei vähiten diplomatiaa ja kykyä katsoa samaan suuntaan, ei vain toisiaan silmiin. Se vaihe menee taatusti ohi.
Tätä varten avioliiton taustalla on valmis lainsäädäntö, avioliittolaki. Sitäkin kuntaliitosten kohdalla on pohdittava ja monesta näkökulmasta. Nyt sitä lakia ei ole, on vain vanha kuntalakimme. Se ei sovi alkuunkaan näiden uusien alueiden käyttöön. Ei palvelujen järjestelyissä, ei demokratian rakentelussa ja kaikkein vähiten maankäytön säätelyssä. Näitä vaaditaan, jotta suuri missio toteutuu ja ohjautuu suoritteiksi, tuotteiksi. Kysessä on suuri mobilisointitehtävä.
Mobilisointi maaseudulla on aivan muuta kuin metropolialueen keskustassa ja kuitenkin näillä tulisi olla yhteiset intressit ja myös maaseudulla kyky menestyä liitoksen jälkeen kirkonkylänä, yhteisöllisenä asuinympäristönä ja palvelut säilyttäen pienissä kylissään. Kuka niiden puolesta puhuu metropolialueen valtuustossa? Aivan riippumatta siitä mikä puolue puhujalla on taustalla, päätökset koskevat aina keskustan ja metropolin ydinalueen kehittämistä ja viheralueet unohtuvat. Tästä meillä on taatusti kokemusta. Tämä vaatii lainsäädäntöä, jolla viheralueet varmistavat oman kohtalonsa jäämättä laiminlyödyksi tulevaisuudessa.
Wahlroosin jälkiviisautta
Miten kilpailu mahtaisi sujua, kun rajat eivät enää suojaa ja Suomi olisi osa Euroopan liittovaltiota? Kävisikö niin, että saisimme lukea Helsingin Sanomista (12.2) sitä jälkiviisutta, jota pankinjohtaja Björn Wahlroos siellä edustaa ja kertoo kuinka saksalaisten olisi tullut panostaa omien kehnojen pankkiensa hoitoon eikä manipuloida koko Eurooppaa tukemaan Kreikan kaltaisia valtiota, hukata sinne varamme? Juuri nyt Kreikan levottomuudet ja yleislakko ovat uhkaavia ja kertovat täydellisestä epäonnistumisesta. Olemme haaskanneet kaksi vuotta aikaa ja valtavasti varoja tähän farssiin.
On helppo olla jälkiviisas. Joku sen kai sanoi jo ennen Wahlroosia vuosia takaperin. Toki senkin ketä kannatta lukea, kuten Adam Smithiä, Milton Fridmania ja Ayn Randia, filosofia ja kirjailijaa. Itse en pelkästään näitä Wahlroosin suosittelemia kirjoja nyt tavaisi.
Presidentti Tarja Halosen kausi oli pettymys Wahlroosin tulkintana hänen toimiessa koko ajan kuuntelematta oman kansakuntansa äänenpainoja ja niiden dramaattista muutosta. Hän keräsi ympärilleen hovin, jonka ääni sai kuulua vaikka kansa ei siitä pitänytkään. Osa oli valmis jopa hankkimaan hänen jälkeensä naisen tilalle kaksikin miestä kaiken varalta.
Saksassa kasvaa raivo rouva Merkelin tehdessä vääriä ratkaisuja keväällä 2010. Hänellä oli kaksi mahdollisuutta. Hänen olisi tullut tunnustaa oman pankkijärjestelmänsä vararikkoinen tila eikä lobata muita euromaita hukkaaman varojaan Kreikkaan, jossa tulos oli kehno verrattuna siihen mihin olisi päästy toisella ratkaisulla. Wahlroos myöntää olevansa jälkiviisas ja etenkin edellisen laman korjaajana, jossa olisi kuulunut toimia toisin kuin mitä hän ehdotti. Jos osuu oikeaan joka toinen kerta tulos on 50 %. Kolikkoa heittäen päätyy samaan.
American exceptionalism
Presidentti Barack Obama sen sijaan ottaa viisaasti etäisyyttä Eurooppaan ja euroon sekä käyttää termiä, joka on perinteisesti kuulunut republikaanien sanastoon “American exceptionalism”. Republikaanit ovat tässä huolissaan ja etenkin heidän näkyvin takapiru Karl Rove Georg W. Bushin ajoilta.
Tuolla käsitteellä pilkkasi Josef Stalin alunalkujaan jenkkejä, heidän poikkeukselliseksi kuvattua asemaa kommunismin uhatessa. Stalin ei nähnyt asemaa mitenkään poikkeavana, päinvastoin. Kommunismin tuli levitä siellä täsmälleen samoista syistä kuin muuallakin.
Myöhemmin tämä käsitteen omivat patrioottiset republikaanit, joille Yhdysvallat oli jotain ylimaallista ja Eurooppa kauhistus, mätkivät tällä käsitteellä eurooppalaisia demareita ihailevia demokraatteja.
Obamankin kohdalla peloteltiin kuinka hän on tekemässä jenkeistä eurooppalaisia. Paradoksaalisesti etenkin suuren ikäluokan radikaali nuoriso 1960-luvulla, ns. telaketjuvasemmisto, käytti tuota käsitettä kuvaten Yhdysvaltain ”poikkeuksellisuutta” aina ja kaikeassa kaiken pahan alkuna ja juurena.
Politiikka on pahimmillaan tällaista, jakolinjat syntyvät tavalla, joka on vaarallista, emotionaalisten käsitteiden hokemista. Kun se siirtyy vaikkapa ihmisten asuinalueitten kuvaukseen ja rasistiseen maaseudun ihmisten väheksymiseen, takavuosien tapaan, meiltä puuttuvat pian luonnonvarojemme primaarielinkeinojen osaajat, maaseudun sosiaalisen ja hallinnollisen, verkottuneen yhteisöllisen luonteen tajuaminen välttämättömyytenä siinä ympäristössä.
Primaarielinkeinot vaativat erilaisia hallinnollisia rakenteita, nyt myös uusia organisaatioita, kuin sekundaariset tai tertiaariset rakenteet ja ammatit, virtuaaliympäristöistä puhumattakaan. Näin siitäkin huolimatta, että ne ovat joskus traditionaalisia tai konvetionaaliseksi koettuja. Paikkaan sidottu areaalinen elinkeino on erilainen kuin lokaalinen elikeino, liikkuva.
Tänään tämän suuren käsitteen ”exceptionalism” käyttö on siirtymässä afroamerikkalaisen presidentin sanastoon, jolla nyt tarkoitetaan Amerikan poikkeuksellisuutta, ei toki enää patrioottista isänmaallisuutta republikaanien tapaan vaan Obaman käyttämänä positiivista sitoutumista muuhun globaaliin maailmaan ja sen eriarvoisuutta arvostavaan amerikkalaiseen poikkeuksellisuuteen. Afroamerikkalaisen Obaman käyttämänä käsite on jopa uskottava.
Hallituksen myrskyisä kevät
Näin maailma muuttuu ja arvojen vetäjät vaihtuvat myös meillä Suomessa ja niillä ymmäretään eri asioita, vastustaja riisutaan aseista hänen omilla aseillaan. Tässä presidentti Sauli Niinistö käytti täsmälleen samaa menetelmää kuin Barack Obama. Kun talvi vaihtuu kevääksi löydämme oman suuntamme hallituksen poikkeuksellisen myrskyisässä menossa, jossa sen ainut lohtu on oppositionkin hajanaisuus.
Opposition olisi nyt kyettävä keräämään voimansa ja tuomaan oma ohjelmansa kirkkaana ja visioivana jo ennen kuntavaalejamme.
Kuntakartan virkamiesversioon otetaan etäisyyttä vasemmalla ja varmaan myös armeijan lakkautukset ja verotuksen tuomat vyönkiristykset alkavat kohta rinnan eläkeiän korotuspuheiden kanssa.
Ikävintä tässä on se, että myös oma ulkopolitiikkamme saamattomuus näkyy juuri julkaistussa eurooppalaisessa arviossa, jonka laatii vuosittain The European Council on Foreign Relations. Ruotsi loistaa sielläkin, Suomi on heikkoa keskitasoa.
Mikä Suomea nyt oikein vaivaa joka tasolla? Ainut kilpailu, jossa menestymme on presidenttikisa, jossa kahdeksan suomalaista on kymmenen joukossa ja kärjessäkin on lopulta ihan kelvollinen suomalainen voittaja ja hopeakin vaikuttaa kelpaavan.
Loiskiehuntaa
Kun kuntatasolla yhdistettävänä ovat täysin erilaiset spatiaaliset alueyksiköt, kirkonkylät mentaalisina kirkonkylinä ja verkostoina toisiinsa sekä kokonaan erilaisiin vastaaviin byrokraattisiin alueisiin kaupunkeina, joista suurimmat eivät ole yhteisörakenteita lainkaan vaan kokonaan toisentyyppisen organisaation hoidettavia, kaikki muuttuisi nyt kerralla.
Tämä ei koske pelkästään palveluja ja niiden sijaintia ja saatavuutta vaan myös maankäytön säätelyä ja vaikkapa suur-Helsingin kohdalla pohdintaa siitä rakennetaanko Guggenheim Helsinkiin vai Vantaalle tai ehkä Espooseen. Tuskin espoolaiset ovat tukemassa rahoillan vain Helsingin profiloitumista pääkaupunkina.
Suuria asioita ovat ne ongelmat, jotka liittyvät uusien metropolien lievealueiden tyypilliseen slummiutumiseen ja jotka koskisivat monia juuri liitoskuntien nyt vauraita palvelukeskuksia ja ydinalueitamme koko maassa.
Nyt niitä kadehditaan ja halutaan ne tuhota ja muuttaa slummeiksi kertoen kuinka ne ovat “loiskuntia“. Mitä vihreiden Soininvaara tällä nyt tarkoitti? Parasiiteilla hän tarkoitti perussuomalaisten äänestäjiä.
Nyt Hakkaraisesta on tulossa samanlainen ilmiö ja legenda kuin Eino Poutiaisesta SMP:n kansanedustajana ja samalla vihreitten vaalivankkureiden vetäjänä. Koska Soininvaara oppii lukemaan mediayhteiskunnan oikein Pekka Haaviston tapaan?