RUOTSIN kuningas Maunu Eerikinpoika oli seitsemänvuotias, hurjimmillaan keinuhevosen selässä. Hänestä ei vielä ollut rajoista päättämään ja rauhasta sopimaan. Holhoojahallituksen edusmiehet sen tekivät Novgorodin edustajien kanssa Pähkinäsaaren linnoituksessa Nevajoen niskalla Laatokan laidalla 12.8.1323.
Perinteisen tulkinnan mukaan Pähkinäsaaren rauhan raja kulki Raahen pohjoispuolelta Pattijoelta lähelle Pietaria olevaan Pähkinäsaareen. Kompassillisesti viilto oli vetäisty luoteesta kaakkoon. Siitä tuli ensimmäinen itärajamme, meidän ja ruotsalaisten. Suurin osa nykyistä Suomea jäi novgorodilaisten nautinta-alueeksi, Ruotsille jäi läntinen helmankulma.
Näin kuvataan Suomen oudoimman rajan syntyä Suomen Kuvalehdessä maamme täyttäessä vuosisadan itsenäisenä valtiona. Teksti on heinäkuuulta 2017 Risto Linstedtin kynästä. Hieman aiemmin olin julkaissut juhlakirjaksi tarkoitetun esseekokoelmani sadantena monografisena työnäni. Siinä käsitellään toki samaa aihetta moneen kertaan, mutta myös omia juurianikin, luostarilaitosta ja sen lampuoiteija. Valamon rinnalla myös Petsamoa, maailman pohjoisinta luostaria.
Kyse oli ja on edelleen ideologioiden taistelutantereestamme. Matti Komulainen kuvaa kirjassaan yhtä sen marttyyreistä Petsamossa. Se vie ajatukset myös suuntaan, jossa Suomi olisikin jäänyt monarkiaksi. Tämä jossittelu ei lopu koskaan eikä sellaista historian tutkijalta luonnollisesti sallita. Paitsi Jari Tervolta ja hänen yleisradion kustantamille pohtijoille viihteenämme. Viihteenä se on lähellä ns. mediapropagandaa. Poliitikoilla on taipumusta mennä mukaan tähän aikamme viihteeseen. Hyvä journalismi tieteenä ei sitä sallisi.
Tiede ei ole viihdettä. Olemme suomalaisina asuneet tällä planeetalla tuntemanamme läntisen kulttuurin tuotteena vain muutaman vuosisadan, enintään tuhannen. Vanhimpia jälkiä löytyy toki luolistamme ja Joonas Aholan ja lukuisten kollegojen kokoama upea julkaisu Suomen viikinkiajasta (Fibula, Fabula, Fact) avaa sellaista, joka on usein kiveen kirjoitettua, piirrettyä ja mukana on myös arkeoakustiikkaan lukeutuvaa tiedettäkin. Googlaten löydät sitä lisää vaivatta. Se kun on maailmalla myös mainetta hankkinutta. Me suomalaiset olemme tiedettä rakastava kansa alkaen Kalevalasta, tietäjästä iän ikuisesta.
Itse törmäsin kootessani kirjaa digiajan tuotteistamme Australiassa aboriginaalien taiteeseen sekä maalauksina että etenkin arkkitehtuuria, jossa äänen tuottaminen oli arvokas osa sitä valtaisaa monoliittia, jonka tuolta valtavalta mantereelta voit löytää myös turistina. Suomessa saamme tutustua jääkautisiin muotoihin ja kiviin sekä Sakari Topeliuksen keromuksiin. Hänen kirjastaan taitaa olla jo yli 50 painosta.
Topelius kuvaa myös heimomme. Syntyi stereotyyppinen tapa kuvata alueita ja kulttuuria, ihmisiä. Maantieteen oppikirjat olivat Suomessa kauan poikkeuksellisen rasistisia. Moitin tätä ilmiötä mm. kirjoituksessani ”Valkoisten mutakuonojen maa” jo 1970-luvun puolella. Kirjoja on sen jälkeen uusittu.
Sen sijaan graniittia löytyy myös korkekulttuurienkin tuotteina. Musiikki ja sen harmonia, kosmos osana tätä arkkitehtuuria, on meille kaikille yhteistä planetaarista stratosfäärien musiikkia. Se on tuttua mutta ei pitkälle popularisoitua.
Oppi Pythagoraan tieteestä ja sen liittymisestä vaikkapa hindujen Om-ääneen, sen taajuuksiin, on portti kohti esi-isiemme taipumukseen hakeutua transsiin, muutenkin kuin omana aikanamme ja päihteitä käyttäen tai sienistä, huumeista päänsä myrkyttäen sekä pahoinpidellen läheisiään. Olemme vielä kaukana sivistyksestä, jossa poliisi tai armeijat aseineen ovat tarpeettomia.
Kirjassanai ”Arcic Babylon 2011” ennustan jo 1970-luvulla sen kirjoittaen kuinka tuo vuosi on tärkeä mayakansan ennusteessa. Valmistelin silloin ensimmäisen väitöskirjani ja tutkien pakkomuuttajien sopeutumista siirrettynä Suomessa ja muualla maailmalla ulos heille koko maailmankuvan ja myös uskonnot ja jumalat sisältäneestä ympäristöstä kadottaen se pysyvästi veden alle. Kyse oli kokonaan muusta kuin vaikkapa siirtolaisuudestamme.
Eivät he siitä oikein selvinneet. Afrikassa vielä heikommin kuin meillä Suomessa. Syntyi kirja juuristamme, joka tarkoitti muutakin kuin sepitteeellisiä rajojamme ja alueita, aluehenkiämme. Otin kirjassani esimerkit meitä suomalaisia lähellä olevista altaistamme, Lokasta ja Porttipahdasta sekä Sompion allasevekoistamme heitä moneen kertaan haastatellen. Juuret ja paikkaleimautuminen, spatiaalinen identiteetti käsitteinä syntyivät ja määriteltiinkin erona sepiteelliseen alueidentifikaatioon, kuten kunta, maakunta tai valtio.
Taustalla oli maantieteiljänä ja poikkitieteisen koulutuksen kautta tehdyt havainnot siitä, kuinka meillä on taipumusta jakaa rajat lähelle heksagonaalisia, kuusikulmaisia rakenteita, oli kyse Christtallerin malleista, Löschin, Irardin, Dunnin, Weberin jne. jne. tuottamista teoksista, mutta päätyen eri suunnalta alueita lähestyen hyvin samankaltaisiin rakenteisiin osana paikkaleimautumistamme. Eläimillä on samaa taipumusta ja mehiläisen kennostotkin viestivät tästä.
Miksi nämä mallit ovat tällaisia selittyvät lähinnä energiaa käyttävistä ja säästävistä tavoitteistamme. Luonto pyrkii sekin aina juuri tällaisiin rakenteisiin säästäen näin etenkin käyttämäänsä auringon energiaa tai painovoiman aiheuttamaa työtä. Samoissa oloissa ja ajassa päädytään aina samanlaisiin rakenteisiin. Kosmos on näitä rakenteita tulvillaan. Niiden ymmärtämiseen ei vaadita uutta tiedettä saati mytologiaa, ufoista syntyvää uskotoa.
Optimaalinen malli on myös ihmisen mielestä oikea ja rationaalinen ratkaisu ja löytyy luonnosta, läheltä tai kosmosta seuraten. Tässä ei ole mitään uutta. Tiede ei pyri myöskään vakuuttamaan löydöksillään ja totuudella, toisin kuin propagandaa tuottava media tai poliitikko.
Hyvä journalismi ei ole mediaa, ne eivät ole synonyymejä sanoina, samaa tarkoittavia. Media joutuu myymään lehtensä ja tuotteensa ilmoittajille, mainostajille jne. kun taas hyvä journalismi on tiedeyhteisön tuottama ilmiö alkujaan sekin. Kaikki journalismi ei ole hyvää ja vailla propagandaa.
Arktisessa Babylonissa siirrän oman kirjoittamiseni painopisteen lähelle niitä tieteitä, jossa mukana ovat löydökset vuosituhansien sijaan mahdollisesti milioonien vuosien takaa. Kolme kirjaa yhdistettynä yhdeksi tarinaksi ja neljänteen yhdistäen niiden ydinsanoma, artikkelin lukijalle tarkoitettu tuttu koukku lyhyistä esseistämme löytää itse selitys ja uskoa sitten siihen otsikoineen, itse löytämäänsä. Tämä kokeilu oli mahdollista uuden teknologian keinoin ja onnistui jo varhain 1970-luvulla.
Esitin kysymyksen, miten ympäri globaalia maailmaa päädytään hyvin samankaltaisiin rakenteisiin ikään kuin valtavien pyramidien rakentelussa, käyttäen 50 tonnin painoisia kiviäkin. Olisivatko koko ajan samat arkkitehdit asialla silloinkin, kun tällaista yhteistä asiointia ei mukamas tunnettu?
Mihin tavittiin sellaisia materiaaleja, pyriitistä elohopeaan, jota vainaja tuskin oli vaatimassa viimeiselle matkalleen? Ydinräjäytystäkö harkittiin vaiko tervehtiä humanoideja tulevina vuosituhansina? Kalenterikin oli laadittu tarkkaan vuosituhansien päähän sekin. Ennusteet ulottuivat aina vuodelle 2011.
Mihin yksinkertainen talonpoika tai pienen kaupungin pormestari sellaista tarvitsi? Hyvin tulee toimeen Helsingissä tänäänkin kunhan budjetti toimii viiden vuoden viiveellä tai uutta vähän ennakoiden ja velkaa tehden ministereinämme. Miehiäkö olivat vai naisia ja olivatko naiset vihaisia kuten Juha Tuomolan sarjakuvassa, Viivin ja Wagnerin tapaan elellen.
Miten Theothicuan ja Amerikka sekä Egypti, mutta myös monet muut mantereemme suuret pyramidimaiset rakenteet ja ratkaisut ovat samaa kulttuurista perua ja muistuttavat toisiaan? Mitä niillä on haluttu meille kertoa tai kuka ne teki ja mihin tarkoitukseen? Räjähtikö joku käsiin kuten menneen maailman löydökset antaisivat olettaa?
Mitä olivat nämä ”jumalat” joita palvottiin ja miksi oletamme, että nämä rakenteet ylipäätään ovat ”hautamuistomerkkejä” tai muuta vastaavaa ympäri globaalia Tellusta niitä löytäen ja samalla havaiten, kuinka ikivanhojen kulttuurien niin musiikki kuin kuvataiteet ovat samaa arkeoaskustiikkaa tai psykososiaalista täydellisen värin tai musiikin tuottamista. Emmehän me nyt siihen edes kykene. Vai kymenemmekö sittenkin?
Mikä siinä viehättää meitä silloin, kun tuota täydellistä mustaa hakee Vincen van Gogh ja Paul Gauguin? Mitä tekemistä tällä kaikella on Gizan ja atsteekkien tai mayakansan kulttuuriin sekä törmäten siihen myös Australiassa? Miten oman aikamme Nikolai Tesla päätyi samaan kuten moni näyttäisi päätyneen jo kauan ennen ajanlaskumme alkua?
Miten dedukstiivisen tieteen ihanne selvisi sotilaalle kolmekymmenvuotisen sodan rintamalla enkelten kertomana? Ja hän sitten kertoi siitä ruotsalaiselle naiselle, kuningattarelle. Kun tästä kirjoittaa tänään suomalaisille, se menee kyllä vaivatta rajojen taakse jo ennen kuin ehdin sen julkaista. Forssassa sillä ei ole taatusti mitään käyttöä. Miksi olisi? Menkääpä torilla myymään van Goghin maalauksia. Ei niitä kukaan ostaisi mihinkään hintaan.
Mitä tekemistä näillä löydöksillä on oman aikamme luontoon ja sen käyttöön, valaiden tapaan viestittää ja vältellä sellaista melusaastetta, joka resonoi myös äänen taajuden rinnalla musiikin ja puhutun kielen ohella rakennusten tapaan resonoida. Digiajan tapaan hakea myös valolle sellaista omasta fysiikastamme tuttua käyttöä, joka on toki fotosynteesissä ja vaikkapa lintujen muutossa itsestään selvyys, mutta omalla kohdallamme pelkkää joko jumalallista mystiikkaa tai ulkoavaruuden ufojen tuottamaa miljoonien vuosien takaa syntynyttä ja meille vierasta elämää? Melkein mikä tahansa humpuuki on meille vierasta ja sosiaalisen median jutut jumalten tuottamia.
Väärä aika ja paikka ovat ongelma nyt ja olivat varmasti vuosituhansia sitten. Tieteellä ja taiteella on oltava myös kulttuurinen tausta ja tilauskin, yhteinen sosiaalinen ymmärryskin, yhteinen sosiaalinen pääoma, muisti ja kulttuuri. Innovaatio ja sen diffuusio, leviäminen, puskee aina läpi suurten ongelmien ja löytää itsensä aluksi väärästä kulttuuristakin.
Vuosisata sitten emme toki ymmärtäneet yhtään mitään oman aikamme teknologiasta ja sen tuotteistamme. Sanatkin olivat kokonaan muuta kuin meidän käyttämiä. Sivilisaatioiden erot eivät saa olla vuosituhansissa saati miljoonissa niin etteivätkö ne johda kohtuuttomiin konflikteihin. Jos kosmos on meille hiljaa, se on sitä ihan vain meitä ymmärtäen liiankin hyvin.
Poliitikot ja mediamme, journalismi, puhuttelevat oman aikamme ihmisistä. Sama pätee kouluttajiimme ja tieteen omaan kieleenkin. Emme me voi käyttää kieltä, jota kukaan ei rahoittajistamme ymmärrä. Näin tiede on AINA osattava myös popularisoida.
Olisi todella suuri ja traumaattinen yllätys tavata sivilisaatioita, jotka ovat kaukana omastamme, mutta vielä traumaattisempaa olisi edetä kosmosta laidasta laitaan ja laitojen yli tapaamatta omaamme fiksumpaa ja todeta olevansa yksin, kaiken keskellä yksin. Sellaista ihmettä ainoana tieteen edustajana tunnettu komologimme Esko Valtaoja suotta pelkää tähtiä tuijotellessaan. Hän ei ole täällä yksin sitä ymmärtämässä.
Sellainen löydös vaatisi poikkeusellisen narsistisen persoonallisuuden silloin, kun pienikin lintu lentää maailman ääriin ja takaisin, joka ikinen kevät pesälleen, ja itse emme osaa eksymättä suunnistaa edes kotikadulta vietynä ulos naapuripitäjän metsään sienestämään ja nääntyen sinne vielä nälkäänkin ilman ulkopuolista apua.