Regionalismin vaarat ja karttojen harhat
Tämän päivän teemoistamme suomalaisille vaikein on maantiede ja sen pitkä historia sekä tieteen ja arjen väliset erot. Arkikäytössä maantieto on valtaosalle meistä stereotyyppistä tietoa, jossa mielikuvamme maista ja kansoista on kaikkea muuta kuin tiedettä. Maamme kirja, jonka jo viideskymmenes painos on topeliaanisena narraationa kuulunut koulujemme lukemistoon, kuvaa stereotyppeinä mm. maakuntamme ja sen heimojen erityispiirteet. Joku voisi kuvata sitä tänään rasistiseksi. Samoin monia aikanaan maantieteen oppikirjoina maista ja kansoista tehtyjä hengentuotteitamme. Kirjoitin näistä aikanaan medioihimme ja osa on onneksi poistettu puhtaasti rasistisina oppikirjojemme joukosta.
Maantiede tieteenä on vaativa ja vaikea oppi ilman kehnoja tietojammekin pelkästään regionalismista erona spatiaalisiin alueisiin sekä tapaamme tunnistaa vaikkapa omaa maatamme pelkkänä maantietonamme. Suunnistajat tunnistavat kyllä kartan ja kompassin mutta muuten maantiede tieteenä on jäänyt omituisen vähälle huomiolle aikana, jolloin paikalliset ja lokaalit aiheet sekä globaalit ja kansakuntia koskevat tiedot ovat rinnakkaisia ja reaaliaikaisesti meille tarjottavaa päivittäistä media-antia. Poliitikkomme puhuvat niistä yhtenään ja ilman vähäisintäkään alan koulutusta tieteenä. Syntyy virheitä joita vältellen ei tehdä lopulta mitään. Sote, alue- ja maakuntavaalit ovat olleet tyypillinen esimerkki menetetystä vuosikymmenestä. Tieto ja ymmärrys maantieteestä tieteenä on olematonta.
Monitieteinen vaiko poikkitieteinen – tieteiden välinenkö?
Maantiede tieteenä on poikkeuksellisen monitieteinen ilmiö ja sellaisena se toki tiedeyhteisön sisällä esitelläänkin. Geopolitiikkaa on kokonaan eri asia kuin kunta- ja maakuntavaalit, aluevaaleina kutsumamme, ja luonnonmaantiede kokonaan muuta kuin kulttuurimaantiede. Suunnittelumaantiede välineineen on GIS (Geographical Information System) teknologian kautta tullut tutuksi, jos ei muuten niin automme paikkatietojärjestelmän arkisena apuvälineenä.
Suoritin itse maantieteessä laudatur tason sekä luonnon- että kulttuurimaantieteessä, mutta myös suunnittelumaantieteessä. Jokainen vaati professoreineen myös oman pro gradunsa. Samalla tukiaineita haettiin luonnonmaantieteen yhteydessä kokonaan eri suunnalta kuin vaikkapa sosiaalimaantieteen kohdalla. Suunnittelumaantieteiljä ei tule tänään toimeen ilman tietokoneita ja teknologiaa, sen viimeisiä sovelluksia.
Sosiologiaan ja vaikkapa biotieteisiin oli laadittava niin ikään omat gradunsa. On yhteiskuntia ja yliopistoja, joissa maantiede on omana tiedekuntanaan ja sellaisena poikkeuksellisen arvostettua, mutta myös suljettu ja salattu mm. geopoliittisista syistä. Supervallat ovat tästä tyyppiesimerkkejä. Kaikki eivät voi saada käsiinsä viimeisimpiä satelliittien kuvia ja niiden tulkintoja eikä viimeisin innovaatio ole kenen tahansa käytettävissä tai hallittavissa.
Me ymmärrämme tämän kyllä silloin, kun kyse on vaikkapa fysiikasta ja muista perustieteistämme, mutta vähemmän silloin, kun kyse on tieteestä, josta olemme saaneet kouluissamme jotain murusia luettavaksemme. Maantiede on juuri tällainen tiede, siinä missä monet biotieteet. Jostakin syystä ne on liitetty meillä lukioissamme saman lehtoraatin hoidettaviksikin. Globalisaation ja ilmastomuutoksen aikoina nämä tieteet ovat tulleet kuorestaan näkyviin. Suomi ei kulje tässä maailman kärjessä ensinkään.
Niinpä biologian ja maantiedon lehtorimme olikin pääsääntöisesti biotieteistä gradunsa tehnyt mutta ei ymmärtänyt maantieteestä paljoakaan. Se näkyy tänään meidän valmistautuessamme ”aluevaaleihin” selkä keskustellessamme kuntavaalien tuloksista ja paikallishallintomme tehtävistä. Sen seuraaminen on liki samalla tasolla kuin 1970-luvulla tai 1800-luvun Topeliuksen kirjaa lukien. Toimittajien tekemät karttakuvat kuntia ja valtioita väritellen on kuin lapsille tarkoitettua tietoa tiede sivuuttaen. Harva toimittaja on alansa tiedemies ja tutkija.
Spatiaalinen vaiko regionaalinen kartta ja vaalit?
Kuntakeskustelumme yhteydessä kuntien koko ja rajat ovat ohittaneet kaiken muun järkevän pohdinnan. Sen taustalla on ikävä kahden alue -käsitteen (regionaalinen, spatiaalinen, mentaalinen) päällekkäisyys. Meillä kun kielessämme on vain yksi aluetta tarkoittava käsite (regionalismi ja pragmaattisena karttana). Ilmiö on jakanut ikävällä tavalla kaksi eri tavalla alueen kokevaa kulttuuria, eikä heillä ole edes mahdollisuutta ymmärtää ja puolustaa sitä, mistä ero syntyy. Kyse ei ole ”tunteesta” vaan tiedon puutteesta. Paluu takasin koulun penkille ja gradun valmisteluun ei miellytä. Väitöskirjatasoista tutkimusta ei kukaan odota mutta perusteet on tunnettava myös poliitikon ja karttoja käyttävän suunnittelijan, kaavoittajan. Kaavoitus on kuntien monopolina Suomessa.
Puolueet käyttävät tätä lähinnä vaalivoimanaan jakaen kansan joko regionalisteihin (kepu) tai spatiaalisen yksikön sisäistäneisiin (demarit ja kokoomus). Ilmiö on samankaltainen kuin kulttuurien yhteentörmäyksessä globaalina ilmiönä uskonnoista puhuttaessa ja pilkattaessa. Siinä loukataan toisen sisäistä ymmärrystä ja pyhiä arvoja pahanilkeästi ja tahallaan.
Kahden koulukunnan välistä väittelyä
Julkisten palveluiden saatavuus ja tarjonta sekä kuntien rajat ovat olleet suomalainen ikuisuuskysymys. Kun suomalaiset puhuvat rajoista, tarkoitamme joko regionaalisia yksikköjä tai sitten enemmän tai vähemmän mentaalisia tai spatiaalisia mielikuva-alueita. Erityisesti kun kyse on maahan sidotuista elinkeinoista ja toiminnoista, luonnonvarojen käytöstä, regionalismi rajoineen korostuu.
Näin myös maankäytön suunnittelussa, kaavoituksessa, käytetään aina konkreettisia välineitä, karttoja. Vastaavasti kun kyse on lokaalisista elinkeinoista tai nykyisin verkostoista ja gobalismista, alueet alkavat rajoineen kadota. Geopolitiikka korostaa taas medioineen usein tarkoituksella rajoja, jotka railona aukeavat. Luonnonmaantieteessä samaa saharaa tai tropiikkia. Kuntapoliitikolle rajat ovat niin ikään rakkaita ja pitäjälehdet hoitavat lopun. Ilmiö on uskomattoman kallista peliä ylläpidettäväksi vuosikymmenestä toiseen.
Suomalainen keskustelu kunnista ja kuntien rajoista on ollut leimallisesti kahden koulukunnan välistä väittelyä. Edellinen on perinteisempää regionalismiin sidottua ja sen taustalla on maan omistus sekä agraarinen ja historiallinen tapa kokea alue. Samalla tähän liittyy alueen sosiaalinen merkitys, paikkaleimautuminen tai -sidos. Arkikielessä käytämme käsitettä juuret, kotiseutu tai sitten puhumme sosiaalisesta pääomasta ja alueellisesta muistista.
Kaikissa näissä mukana on regionaalinen aluekäsite ja sen käyttäminen keskustelun pohjana. Kyse ei ole suinkaan ”tunteista”, kuten usein väitetään. Kuntien ja maakuntien kohdalla regionalismia ja ”aluehenkeä” ovat tukeneet ja rakentaneet mm. maakunnallinen kirjallisuus ja media. Alueella on siis oma ”henki”, imago, mutta myös selvät kartalle piirrettävät rajat. Ihmiset rajan takana ovat joko hämäläisiä, pohjalaisia, savolaisia tai karjalaisia. Toki sieltä voi löytää myös vaikkapa ruotsalaisen tai venäläisen. Ihan eri asiahan se on, kummalta suunalta tuulee, idästäkö vai lännestä.
Stereotyyppien pysyvät kirot
Ihan ovat eri ihmisiä mutta keskenään kiinalaisetkin samanlaisia. Suomalaisissa ja savolaisissa voi olla jo erojakin, saati sitten oman perheen lapsissa ja sukulaisissa. Oma persoonallisuus ja luonne nyt on sitten se kaikkein omituisin ja monenkirjava ajasta ja paikasta riippuen ja ikäänkin jollain tapaa sidottuna. Mutta aasialaiset nyt ovat kaikki samaa henkilöä siinä missä saamelaisetkin.
Stereotyyppinen harha ja näkökulma alueesta on lähempänä informaatioyhteiskunnan rajoja, jossa mukana ovat myös alueeseen sitoutumattomat ammatit. Niiden määrä on jatkuvasti kasvamassa ja fyysiset rajat ovat hämärtyneet. Palvelun tarjonta tai elinkeinon harjoittaminen, palkkatyö, ei ole sidottu regionaaliseen yksikköön, eikä sitä korosteta myöskään mentaalisena, sisäsyntyisenä ja juuret antavana alueellisena muistina tai jopa sosiaalisena pääomana sitä myös varjellen. Kunnat aluehenkien ylläpitäjinä paikallisine medioineen ovat suomalaista mentaalista menneisyyttämme, olkoonkin että älyllinen kapasiteettimme tiedetään kasvavan 10 % uuden sukupolven kautta karttoja silmäillen. Se helpottaa tutkijan työtä ja suunnittelijan arkea.
Uusi sukupolvi tuo maantieteen tutkijalle ja opettajalle uusia haasteita. Alueen yhteisöllistä olemusta nämä uudet ihmiset eivät tunnista lainkaan. Heille spatiaalisia ja rajattomia metropolialueita tai maaseutualueita on rajattomasti eikä niihin liity alueellisia ”henkiä” tai imagoa. Näin myös palvelun tarjonta on tässä käsitteistössä regionalismista vapaata ja mistä tahansa hankittavissa. Näin kunta- ja maakuntavaalit tuntuvat turhilta ja etätyö pani miettimään, onko korjaamista myös taajaman ja maaseudun välisissä rajoissamme ja asenteissa, arvoissakin.
Keihäänheittäjien maa ja painijoiden maakunta
Kaikilla toiminnoilla on kuitenkin myös globalisaatiossa ja informaatioyhteiskunnassa rajattomuudesta huolimatta aina dimensio alueeseen, jossa ilmiöt tapahtuvat tai rakenteet syntyvät. Se miten esim. Suomessa alueelliset rakenteet jatkossa muotoutuvat, on siten pikemminkin evoluution mukanaan tuomaa kuin esim. juridista ohjailua. Ihmiset valitsevat vapaasti asuinpaikkansa ja hakevat palvelunsa, jossa toki alueet voivat kilpailla suosiostaan. Se että sen ratkaisee jonkun runoilijan tai keihäänheittäjän asuminen ko. kunnassa ei vielä muuta palveluja piirunkaan verran.
Regionalismi ja sen tapa kokea kunnat ja niiden rajat sekä ihmisten tapa hakea palvelunsa on siten kompromissi kahden ajattelutavan välillä. Tällöin oleellista ei ole niinkään rajat ja niiden sijainti tai kunnan koko kuin esim. ekologisesti järkevä tapa tuottaa tuotetta ja käyttää sitä kulutuksessa sen koko elinkaaren aikana. Tässä käsitejärjestelmässä kaupungin ja maaseudun välinen vuoropuhelu ja globalisaatio sekä informaatioteknologia ovat poistamassa vanhan regionaalisen maailmankuvamme, halusimme sitä tai emme.
Kotiseuturakkaus ja juuret
Sosiaalisesti ja kulttuurisesti kotiseutuunsa tai synnynalueeseensa sidotut ihmiset ja heidän juurensa säilyvät joka tapauksessa ja niiden taustalla ei ole kuvitteellisia regionaalisia rajoja vaan pelkästään ympäristöpsykologiset tai -sosiaaliset, alueeseen ja sen kulttuuriin sidotut prosessit, elämykset ja mieltymykset.
Tässä ei ole juurikaan eroa oli kyseessä valtioiden tai kansakuntien rajat sekä nationalismin ”aluehenget”, sen enempää Euroopan Unioni kuin kotoiset kuntamme ja tapamme kertoa, mistä olemme syntyisin. Synnyinpaikka on aina muuta kuin kartalle piirretty regionaalinen kuva kartasta. Pääsääntöisesti se on lapsena hankittu arvokas ympäristöpsykologinen ja -sosiaalinen kokemus ja samalla syvintä itseämme osana paikkaleimautumistamme. Sitä ei pidä koskaan väheksyä.
Matti Luostarinen 6.9.2006/ 17.9.2021